Anna-Stina Nykänen:

”Liskoenergiaa olen oppinut välttämään.”

Kahvilassa kuului kiljahdus. Vanha ystäväni siellä iloitsi, kun näki minut. Hän oli juuri työkaverinsa kanssa pohtinut, mikä on tyttöenergian ja tätienergian ero – ovatko ne vastakkaisia? Tämähän on minun ydinosaamisaluettani.

Helppo kysymys, sanoin. Eivät tyttö- ja tätienergia tietenkään ole ristiriidassa, minussakin on molempia. Niin, hiuksissani oli iso ruusuke, samaa vihreää kuin sifonkimekkoni. Silkkaa tyttöenergiaa. Mutta jalassa oli mustat trikoot ja lenkkarit. Tanakkaa tätienergiaa. Ystävääni nauratti.

Toki minussa on myös äijä-, poika- ja liskoenergiaa. Kaikissa ihmisissä on.

Tyttöenergia on minulle koristusta, kikatusta ja kepeyttä. Vaalin tyttöenergiaa, kun koristelen kynsiäni tv-uutisia katsoessani.

Parasta aikuista tyttöenergiaa on elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaassa. Kuvatessaan tv-sarjaa hän letitti joka päivä tukan eri tavalla ja jakoi siitä kuvan somessa. Ja postasi uimaselfien yli sadasta järvestä kesän aikana. Tyttöys on hänelle sitä, että on aina uteliaana oppimassa uutta. Esimerkiksi viininmaistajaisissa.

Tyttöenergia murtaa jään, ihminen on helposti lähestyttävä eikä vaikuta tärkeilijältä. Kun lomalla ostin sadeviitan, jossa on vaaleanpunaisella pohjalla tummanpunaisia ruusuja, kadulla hymyiltiin ja tultiin juttelemaan.

Tätienergia on työtä mutta myös lepoa: Se vapauttaa kauneuden ja hauskuuden ja miellyttämisen paineesta. Saa olla totinen, arkinen ja järkevä.

Tätienergialla pidetään jöötä ja hoidellaan hommat, jotka eivät ole pätkääkään eksoottisia, rahakkaita tai inspiroivia. Rutiinit ja rubiinit, molempia on hyvä olla.

Äijäenergiaa opettelen, sitä tarvitaan. Kerron esimerkin. Puistossa minua ja koiraa lähestyi pelottava, sekava, iso nuorimies. Otin äijäasennon. Seisoin leveästi. Puristin leuan alas niin, että kaula näytti paksulta. Pullistin vatsaa. Olin totinen. Olin valmis.

Puhuin äijäkieleltä: ”Nee. Mekä hätänä?” Hän pyysi puhelinta. Heilautin vasemman koukun hänen nenänsä eteen, siinä oli haiseva pussi. ”Eio ku kakka ja koira”, sanoin. Tyyppi kavahti ja lähti.

Puhelimessakin äijäilen. Kun kysyn putkirempan edistymistä, käytän itsestäni vain sukunimeä, enkä puhu kodista, vaan asunnosta, jonka omistan – ikään kuin omistaisin niitä monta ja pyyhältäisin niiden väliä. ”Nykänen täs törrve...”

Kaikki miehetkään eivät osaa tätä.

Tyttöenergiaa näen miehessäni. Hän on köriläs, metsästää ja seikkailee. Mutta tykkää myös romanttisista leffoista ja itkee niitä katsoessaan. Hän ostaa kotiin kukkia ja polttaa kynttilöitä, koska itse tykkää niistä.

Ennen mieheni saattoi sanoa, että osti jonkun taulun tai kirjan, kun hänellä oli kuukautiset. Eli alakuloa. Minä sanoin, että ei ole kiva puhua julkisesti kuukautisista. Nyt kaduttaa. Mieheni oli radikaalimpi kuin minä.

Poikaenergiaa haluaisin lisää. Kimmoisuutta, jolla pogotaan ja sinkoillaan toimintaseikkailujen energiaa. Sitä on vain sielussani.

Liskoenergiaa olen oppinut välttämään. Se tulee esiin vaaratilanteissa, paniikissa – ja humalassa. Voi tapahtua kamalia.

Yhden energian varassa ei voi elää. Pelkkä tyttöenergia näyttää aikuisella naurettavalta, liika tätienergia tekee tylyksi, äijäenergiaan juuttuminen juntiksi. Sopiva energioiden sekoitus tuo säteilyä ja seksikkyyttä.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

psykologi omaishoitaja muistisairaus

Olen huolissani muistisairaasta äidistäni. Kotona asuminen onnistuu, sillä isäni on omaishoitaja. Joissain asioissa hän hoitaa äitiäni hyvin: hakee ruoat, vie lääkäriin, auttaa vessaan, pukee ja riisuu. Toisinaan isäni on kuitenkin julma. Jos äiti esimerkiksi saa sairauteensa kuuluvia naurukohtauksia, isä saattaa jopa lyödä. Toistuvasti isä myös mitätöi äitiä. Hän saattaa esimerkiksi sanoa, että "tuosta ei ole enää mihinkään" ja nauraa ivallisesti päälle. Erityisesti minua surettaa se, että isä ei vie äitiä ulos, sillä häpeää tätä.
Vanhempieni parisuhde on ollut vaikea niin kauan kuin muistan. Ennen sairastumistaan äitini oli dominoiva osapuoli. Asun etäällä enkä pysty auttamaan arjessa. En haluaisi perheellemme välirikkoa, mutta en kestä äidin kohtelua.
HUOLESTUNUT TYTÄR

Vanhustenhoidon huono tilanne on ollut paljon esillä. Suurin osa julkisessa hoidossa olevista vanhuksista kokee ajoittain epäasiallista kohtelua, joka ilmenee määräilynä, kovakouraisuutena ja moittimisena. On selvää, että sitä tapahtuu myös kotihoidossa. Asiaa ei ole juuri tutkittu, sillä olemme alueella, joka on tabu. On hienoa, että tuot asian esiin. Kenenkään ei pitäisi joutua äitisi kaltaiseen tilanteeseen.

Olet yrittänyt helpottaa vanhempiesi tilannetta järjestämällä tukea, mutta arki on silti rankkaa heille molemmille. Muistisairaan hoitaminen on haastavaa työtä etenkin jos siihen ei ole saanut mitään ohjausta. Lisäksi tuot esiin, että vanhempiesi välillä on ollut jo aiemmin paljon riitoja ja väheksyntää. Toisen dominointi on ollut yksi osa keskinäistä vuorovaikutusta. Aikaisemmin isäsi oli se, joka joutui alistumaan ja nyt osat ovat vaihtuneet.

Vuorovaikutuskuvioita, jotka ovat jatkuneet vuosikymmeniä, on vaikea muuttaa. Siitä huolimatta kaltoinkohtelulle ja väkivallalle on tehtävä jotain.

Kirjoitat, ettei sisaresi ei tue sinua asian ratkaisemisessa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää julkisten palveluiden puoleen kääntyminen. Parasta olisi, että pyrkisit saamaan kokoon kaikki vanhempiesi hoidosta vastaavat , jotta voitte pohtia ratkaisua.

Syyllistäminen ei auta, mutta tietoa vanhempasi varmasti tarvitsevat: isäsi omaishoitajan vastuista, velvollisuuksista ja tukimahdollisuuksista ja äitisi hoivattavan oikeuksista ja tukikeinoista, jotka voivat auttaa arjessa.

Voisi olla hyvä, että äitisi pääsee välillä kuntoutusjaksoille muualle, jolloin isäsi saa hiukan levähtää. Se voi helpottaa hänen taakkaansa ja saada aikaan myönteistä kaipuuta omaa kumppania kohtaan. Silti tämä voi olla heille molemmille pelottava ajatus.

Voi olla, että tilanteen kokonaisarviointi johtaa siihen, että äitisi sijoitetaan kokonaan muuhun asuinpaikkaan. Tämä ei varmaankaan ole kenestäkään mukavaa, mutta muistisairaiden kohdalla tullaan väistämättä jossain vaiheessa siihen tilanteeseen. Siihen on siis hyvä varautua. Lisätietoa omaishoidosta ja siihen liittyvistä apukeinoista löytyy netistä esimerkiksi omaishoitajat.fi.

Vaikka omaishoitaminen voi olla raskasta ja pahimmillaan myös huonon avioliiton vielä huonompaa jatketta, voi se parhaimmillaan lisätä kiintymystä. Toivottavasti löydät tuen kautta tällaisen ratkaisun myös vanhemmillesi.

Onnistuneita kuvauksia ongelmallisten perheiden arjesta löytyy Woody Allenin elokuvista kuten suosikistani Hannah ja sisaret (1986) sekä Kultalampi (1981) ja Vuosi elämästä (2010).

Näin eteenpäin

  • Sinun huolestumisesi ei auta asian ratkaisemisessa. Muista hakea tukea omaan jaksamiseesi ja pitää lomaa omaishoitajuuden murehtimisesta.
  • Vaadi koolle äitisi hoidosta vastaavat "viranhaltijat" ja hakekaa yhdessä ratkaisuja ongelmaan.
  • Nosta kissa pöydälle perheen kesken ilman isäsi syyllistämistä.

Mikael Saarinen

psykologi ja psykoterapeutti

Kysy psykologilta

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

Lahjojen antaminen on tärkeä osa ihmisen elämää. Antropologit selvittävät aina toisista kulttuureista, miten siellä annetaan lahjoja. Kun Aku Ankassa kohdataan vieraita heimoja, annetaan lahjoja – ja joskus kaikki menee ihan pieleen.

Ei se ole kotonakaan helppoa.

Viime joulusta jäi niin isot traumat, että ne varjostavat joulun odotusta vielä tänäkin vuonna.

Miten siinä niin kävi? Voisiko tästä jotain oppia?

 

Oli jouluaatto. Lahjojen jako. Perhe hiljeni ympärillä. Mies odotti silmät säteillen, kun avasin paketin. Se oli iso ja ylellinen.

Siellä oli vaate. Takki. Annikki Karvisen poppanatakki. Oikeasti. Sellainen puna-musta, pystykauluksinen, jossa on poppanan päällä kanttinauhasta ommeltuja kuvioita. En tykännyt.

Mitä siinä voi sanoa? Mitä voi tehdä? Kiittelin. Mutta välttelin katsetta. Hymy ei ulottunut silmiin. Nousin ja sovitin vaatetta peilin edessä. Takaa kuulin hiljaisen ääneen: nyt ei tainnut mennä ihan nappiin.

Niin. Minkä sille voi. En ole Annikki Karvisen poppanavaate naisia.

En tiedä, kumpi oli enemmän pahoillaan ja kumpi loukkaantui enemmän, minä vai mies. Kumpikin.

Tiesin, että lahjan antaja oli sydämestään halunnut parasta. Rahaakin oli satsattu paljon. Tärkein oli tunne. Avoin rakkauden osoitus ja palvova katse. Pidin katseen peilissä ja ajattelin, että nyt miehen sydän särkyy.

Jos teeskentelisin? Mies huomaisi kuitenkin, että en käyttäisi vaatetta.

Olisi siis pakko myös käyttää sitä. Ja siihen en venyisi. En kerta kaikkiaan mene ovesta ulos Karvisen poppana-takissa, siinä kulkee raja. Sitä mies ei voinut ymmärtää.

 

Minua loukkasi, ettei mies tunnista, millainen ihminen olen, kun voi ostaa niin väärän lahjan. Tällaisenako hän minut näkee ja haluaa? Itketti.

Okei, Hampurissa olin ihastellut Karvisen ikkunaa. Edellisenä vuonna sainkin lahjaksi Karvisen ihanan krimijäljitelmähuivin. Mutta poppana on eri asia.

Ilta meni vakavin ilmein ja vaitonaisena. Mies sanoi, että voisin toki vaihtaa takin. Trauma oli silti jo syntynyt.

 

Vein takin vaihtamista varten mukanani töihin. Näytin muille naisille. He ulvoivat naurusta, kiemurtelivat.

Kaikille naisille oli selvää, millainen nainen käyttää Annikki Karvisen poppanatakkia. ”Kotitalousopettaja Karvialta.” ”Keskustalainen lausuntataiteilija.” ”Ussanmaikka.” ”Riitta Uosukainen.”

Kaikilla naisilla tuntui olevan kyky erotella naistyyppejä ja halu välttää osaa niistä. Annikki Karvisen poppanatakki on tyyli-ikoni, symboli, todellinen merkkivaate. Pirttitalonpoikaisporvaristyyliä. Minussa on enemmän rokkia – eikö?

Vaihdoin vaatteen Karvisella kivoihin rimpsuihin ja pörhöneuleisiin. Olin iloinen. Kun tulin kotiin, mies huusi. Hänestä valintani olivat ihan hirveitä ja mauttomia.

 

Vuosi on kohta kulunut tästä. Mutta kipeää tekee vieläkin. Pahalta tuntuu sekin, että Karvinen on nyt konkurssissa. Tunnen syyllisyyttä.

Olemme sopineet miehen kanssa, että emme anna toisillemme enää joululahjoja. Mutta olemme jouluihmisiä. Rakastamme lahjojen antamista ja nimenomaan yllätyksiä. Mistään ei voi sopia etukäteen.

Jos emme anna lahjoja, tuntuu kuin trauma voittaisi. Tästä pitäisi jo päästä yli. Mutta miten?

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Ope

Anna-Stina Nykänen: Kun lahjasta tuli tragedia

Kun olin opettajana, sain vuosien aikana kymmeniä ja taas kymmeniä pikkulahjoja oppilailta. Sellaisia, kuin he itse olisivat halunneet. Pieniä posliinieläimiä, kummallisia kynttilöitä, hurjan tuoksuisia saippuoita. Mieheltäni sain kerran 90-luvun alussa radio-kasettinauhurin, juuri sellaisen, mistä hän oli haaveillut. Mutta tämä poppanatakki on yli kaiken. Mitenkähän avioliitto kestää vielä tämän kolumninkin...
Lue kommentti
Vierailija

Anna-Stina Nykänen: Kun lahjasta tuli tragedia

Sain vuosia mieheltä lehtitilausten kylkiäisiä, veitsisarjoja, kamalia laukkuja, grillihanskoja. Miehen paketeista löytyi minun antamieni lahjojen lisäksi hänen itsensä ostamia ylellisiä vaatteita, kenkiä, kallista elektroniikkaa. Oli jo koomista-miehellä valtava pakettiröykkiö ja minulla rumat suola-ja pippurisirottimet. Olisi itselleen ostanut edes alennusmyynnistä mutta ei- pakettiin piti laittaa 😂😂
Lue kommentti
ihmissuhteet, työnjohtaminen

Miksi jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina sitä, että puhumme toistemme ohi? Opettele kuuntelemaan omia tunteitasi ja anna tilaa myös toisen kokemuksille, neuvoo Tony Dunderfelt.

Hämmennystä ilmassa. Yritimme puhua, mutta toinen ei sittenkään kuullut. Vuorovaikutus on paitsi sanoja ja eleitä, myös muuta sanatonta. Siihen psykologi Tony Dunderfelt neuvoo paneutumaan, jotta osaisit johtaa itseäsi paremmin kohtaamisissa.

Kohtaamisissa on läsnä kolme sanatonta ohjaajaa:

  1. Intuitiivinen viestintä. Kuuntele toisen sanojen takana olevia kokemuksia ja ideoita. Hän ei ehkä ole saanut sanottua, mitä haluaisi. Ei tarvitse olla samaa mieltä toisen kanssa, mutta jos päättää kuunnella hänen kokemustaan, vaikkapa pettymystä, hän tuntee tulevansa kuulluksi.
  2. Tunneviestintä. Ihmisellä on kyky aistia, tykkääkö toinen hänestä vai ei. Se on tunne, joka kannattaa tiedostaa. Jos toisen kohtaaminen vaikka jännittää, ok! Tunteen päälle rakentuu emootioita, jotka ovat selityksiä hankalalle tilanteelle. Usein puhutaan huonosta ilmapiiristä, vaikka kyse on ikävästä tunteesta. On hyvä kyseenalaistaa selittelynsä.
  3. Voimien viestintä. Lähes joka kohtaamiseen rakentuu johtaja-seuraaja-asetelma. Vaikka puhumme tasavertaisuudesta, joku vie keskustelua ja toinen seuraa perässä. Voimista on kyse silloinkin, kun tuntuu, että aina tietyn ihmisen tavatessasi sinulta hupenevat voimat. On tärkeää ymmärtää olla jämäkkä heti alkuvaiheessa, niin viestintä on tasavertaisempaa.

Tony Dunderfelt: Läsnäoleva kohtaaminen. PS-kustannus, 39 e.

Helpota toisen yksinäisyyttä ja samalla ehkä omaasikin. Iloinen tervehdys on jo hyvää ensihoitoa.

Miten voisi tutustua siihen, joka taas kerran tulee vastaan yksin rappukäytävässä? Ei sano mitään. Emme tervehdi. Hän ei taida tuntea kuuluvansa tänne. Ehkä hän kuitenkin haluaisi.

Miten voisi lähestyä vierasta, joka ilmiselvästi etsii paikkaansa yhteisössämme?

Juulia Jantunen, 29, koordinoi vapaaehtoisille tarkoitettua Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämää Ystäväksi maahanmuuttajaäidille -toimintaa. Jantunen neuvoo tekemään tuttavuutta näin:

1. Sano pari kivaa sanaa

Tutustuminen alkaa tervehtimällä, hymyilemällä ja sanomalla pari sanaa. Voit toivottaa hyvää joulunaikaa, vaikka me suomalaiset erityisesti silloin vetäydymmekin seinien sisään, tai kysyä viettääkö hän joulua. Myös vinkki lähikaupan kahvitarjouksesta särkee jään. Sillä, mitä sanoo, ei ole isoa merkitystä. Keho ja äänensävy kertovat siitä, olemmeko kiinnostuneita tai vastaanottavaisia.

2. Kuuntele rauhassa

Keskity siihen, mitä toinen sanoo. Hän huomaa tahtotilasi, kun annat aikaasi. Puhu itse rauhallisesti ja hyvää suomea, josta vieras saa kiinni. Anna hänen hakea suomen sanoja ja vastata, niin hän vakuuttuu siitä, että todella kuuntelet. Maahanmuuttajat saattavat olla arkoja puhumaan suomea ja vaihtaa englanniksi. Kannusta pysymään suomessa, niin kielimuuri avautuu.

3. Tehkää retki kirjastoon

Mikä olisi yksinäiselle arvokkaampaa kuin se, että joku antaa hänelle aikaansa ja mahdollisuuden vaihtaa kokemuksia. Niitä on useimmilla ruoasta, lapsista, kodinhoidosta tai vaikka tv-ohjelmista. Jos ei tunnu luontevalta pyytää uutta tuttua kotiin kahville, voi viedä termospullon leikkikentän laidalle tai ehdottaa yhteistä kauppa- tai kirjastoreissua.

+ Vinkki

Vapaaehtoistoiminnassa voit antaa tukeasi toiselle hänen pienessä tai suuressa elämäntilanteessaan. Vastavuoroisessa toiminnassa periaate on: ihmisenä ihmiselle. Vapaaehtoinen ei ole tuettavan ylä- eikä alapuolella, vaan molemmat osapuolet saavat ja antavat.

Lisätietoa: MLL järjestää monenlaista vapaaehtoistoimintaa, muun muassa kylämummi- ja kylävaaritoimintaa sekä perhekummi- ja perhe-keskustoimintaa. Katso: MLL:n paikallisen piirin nettisivut, esimerkiksi Uudellamaalla