Katja Ståhl oppi terapiassa lempeyttä itseä kohtaan. Käsittelemättömät asiat olivat ponnahtaneet pintaan yllättäen. -Masennuin, kun siihen oli varaa. Ajattelin, että onpa mielenkiintoista, näinkö tämä menee, Ståhl kertoo.

Toimittaja Katja Ståhl, 47, on harrastanut ratsastusta koko elämänsä ja tippunut lukemattomia kertoja hevosen selästä.

- Tärähdykset ovat lujittaneet luustoni vahvaksi. Olen fysiikaltani muutenkin sitkeä. Henkisellä puolella olenkin sitten heiveröinen, Ståhl sanoo.

Toisinaan hän on vain pakottanut itsensä selviämään.

Ainoa lapsi osasi olla yksin

Lapsuudenperheensä ainoana lapsena Katja oli paljon yksin kotona. Äitini oli lento-emäntä.

- Kavereita on ollut aina, mutta muuten on pitänyt aika lailla selvitä itse. Olen seurustellutkin tosi vähän, paitsi lasteni isän kanssa. Muuten tyypit ovat olleet sellaisia, että olisin yhtä hyvin voinut olla yksin. Ståhl sanoo.

Käsittelemättömät asiat ponnahtavat tunnetusti pintaan jossain vaiheessa, monesti silloin, kun elämä tasaantuu ja tuntuu turvalliselta.

- Itsekin masennuin, kun siihen oli varaa.

Pahin vaihe oli 1990-luvun lopulla. Ståhl oli 28-vuotias ja hänen juontamansa Hurja joukko -televisiosarja oli kovassa nosteessa.

- Työskentelin levy-yhtiössä, jolla silläkin meni todella hyvin. Lisäksi olin umpirakastunut. Näytti, että minulla meni helvetin hyvin. Silloin jysähti masennus. Ajattelin, että onpa mielenkiintoista, näinkö tämä menee.

Masennustaan ei ehkä huomaa

Ståhl arvelee, että ehkä hän oli ollut masentunut joskus ennenkin. Ei vain tiennyt silloin, mitä se oli.

- Kävin useamman vuoden terapiassa. Terapeuttini sanoi, että synnyttäminen auttaa melkein kaikkeen. Sainkin kaksi lasta: Topin vuonna 1999 ja Vilman 2002. Se kyllä auttoi, sanoo Ståhl.

- Pienen lapsen kanssa keskittyy johonkin oikeasti merkitykselliseen eikä vain itseensä. Lasten hoitaminen on hyvän tekemistä toisille. Siitä saa itsekin hyvää mieltä.

Välillä hän kävi psykiatrilla tsekkauttamassa tilanteensa. Psykiatri kertoi, että tutkimusten mukaan ulkona kävely auttaa masennukseen. Aloin myös syödä E-EPA-rasvahappoa.

Irti murehtimisesta

Terapian myötä Ståhl oppi paljon itsestään.

- Mietin, miten olin edes pysynyt hengissä niin pitkään niin tyhmänä. Lapsuudessani oli kaikenlaista hässäkkää: vanhempien avioero, alkoholismia ja jatkuvaa muuttamista. Olihan se raskasta. Vaikka ei niistä tilanteista silloin ymmärtänyt muuta kuin sen, että piti vain selviytyä.

Ståhl ajattelee, että itsensä tuntevat yleensä parhaiten ne, jotka ovat joutuneet käymään jotenkin pohjalla.

- Ei sitä voi kenellekään suositella, mutta hyvä, että itselleni kävi niin. Nyt olen lempeä itseäni ja elämää kohtaan. Tajuan, että näillä mennään, mitä on annettu, Ståhl sanoo.

Lue koko juttu: Hyvä terveys 12/2016

Lahjojen antaminen on tärkeä osa ihmisen elämää. Antropologit selvittävät aina toisista kulttuureista, miten siellä annetaan lahjoja. Kun Aku Ankassa kohdataan vieraita heimoja, annetaan lahjoja – ja joskus kaikki menee ihan pieleen.

Ei se ole kotonakaan helppoa.

Viime joulusta jäi niin isot traumat, että ne varjostavat joulun odotusta vielä tänäkin vuonna.

Miten siinä niin kävi? Voisiko tästä jotain oppia?

 

Oli jouluaatto. Lahjojen jako. Perhe hiljeni ympärillä. Mies odotti silmät säteillen, kun avasin paketin. Se oli iso ja ylellinen.

Siellä oli vaate. Takki. Annikki Karvisen poppanatakki. Oikeasti. Sellainen puna-musta, pystykauluksinen, jossa on poppanan päällä kanttinauhasta ommeltuja kuvioita. En tykännyt.

Mitä siinä voi sanoa? Mitä voi tehdä? Kiittelin. Mutta välttelin katsetta. Hymy ei ulottunut silmiin. Nousin ja sovitin vaatetta peilin edessä. Takaa kuulin hiljaisen ääneen: nyt ei tainnut mennä ihan nappiin.

Niin. Minkä sille voi. En ole Annikki Karvisen poppanavaate naisia.

En tiedä, kumpi oli enemmän pahoillaan ja kumpi loukkaantui enemmän, minä vai mies. Kumpikin.

Tiesin, että lahjan antaja oli sydämestään halunnut parasta. Rahaakin oli satsattu paljon. Tärkein oli tunne. Avoin rakkauden osoitus ja palvova katse. Pidin katseen peilissä ja ajattelin, että nyt miehen sydän särkyy.

Jos teeskentelisin? Mies huomaisi kuitenkin, että en käyttäisi vaatetta.

Olisi siis pakko myös käyttää sitä. Ja siihen en venyisi. En kerta kaikkiaan mene ovesta ulos Karvisen poppana-takissa, siinä kulkee raja. Sitä mies ei voinut ymmärtää.

 

Minua loukkasi, ettei mies tunnista, millainen ihminen olen, kun voi ostaa niin väärän lahjan. Tällaisenako hän minut näkee ja haluaa? Itketti.

Okei, Hampurissa olin ihastellut Karvisen ikkunaa. Edellisenä vuonna sainkin lahjaksi Karvisen ihanan krimijäljitelmähuivin. Mutta poppana on eri asia.

Ilta meni vakavin ilmein ja vaitonaisena. Mies sanoi, että voisin toki vaihtaa takin. Trauma oli silti jo syntynyt.

 

Vein takin vaihtamista varten mukanani töihin. Näytin muille naisille. He ulvoivat naurusta, kiemurtelivat.

Kaikille naisille oli selvää, millainen nainen käyttää Annikki Karvisen poppanatakkia. ”Kotitalousopettaja Karvialta.” ”Keskustalainen lausuntataiteilija.” ”Ussanmaikka.” ”Riitta Uosukainen.”

Kaikilla naisilla tuntui olevan kyky erotella naistyyppejä ja halu välttää osaa niistä. Annikki Karvisen poppanatakki on tyyli-ikoni, symboli, todellinen merkkivaate. Pirttitalonpoikaisporvaristyyliä. Minussa on enemmän rokkia – eikö?

Vaihdoin vaatteen Karvisella kivoihin rimpsuihin ja pörhöneuleisiin. Olin iloinen. Kun tulin kotiin, mies huusi. Hänestä valintani olivat ihan hirveitä ja mauttomia.

 

Vuosi on kohta kulunut tästä. Mutta kipeää tekee vieläkin. Pahalta tuntuu sekin, että Karvinen on nyt konkurssissa. Tunnen syyllisyyttä.

Olemme sopineet miehen kanssa, että emme anna toisillemme enää joululahjoja. Mutta olemme jouluihmisiä. Rakastamme lahjojen antamista ja nimenomaan yllätyksiä. Mistään ei voi sopia etukäteen.

Jos emme anna lahjoja, tuntuu kuin trauma voittaisi. Tästä pitäisi jo päästä yli. Mutta miten?

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Vierailija

Anna-Stina Nykänen: Kun lahjasta tuli tragedia

Sain vuosia mieheltä lehtitilausten kylkiäisiä, veitsisarjoja, kamalia laukkuja, grillihanskoja. Miehen paketeista löytyi minun antamieni lahjojen lisäksi hänen itsensä ostamia ylellisiä vaatteita, kenkiä, kallista elektroniikkaa. Oli jo koomista-miehellä valtava pakettiröykkiö ja minulla rumat suola-ja pippurisirottimet. Olisi itselleen ostanut edes alennusmyynnistä mutta ei- pakettiin piti laittaa 😂😂
Lue kommentti
Ope

Anna-Stina Nykänen: Kun lahjasta tuli tragedia

Kun olin opettajana, sain vuosien aikana kymmeniä ja taas kymmeniä pikkulahjoja oppilailta. Sellaisia, kuin he itse olisivat halunneet. Pieniä posliinieläimiä, kummallisia kynttilöitä, hurjan tuoksuisia saippuoita. Mieheltäni sain kerran 90-luvun alussa radio-kasettinauhurin, juuri sellaisen, mistä hän oli haaveillut. Mutta tämä poppanatakki on yli kaiken. Mitenkähän avioliitto kestää vielä tämän kolumninkin...
Lue kommentti
ihmissuhteet, työnjohtaminen

Miksi jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina sitä, että puhumme toistemme ohi? Opettele kuuntelemaan omia tunteitasi ja anna tilaa myös toisen kokemuksille, neuvoo Tony Dunderfelt.

Hämmennystä ilmassa. Yritimme puhua, mutta toinen ei sittenkään kuullut. Vuorovaikutus on paitsi sanoja ja eleitä, myös muuta sanatonta. Siihen psykologi Tony Dunderfelt neuvoo paneutumaan, jotta osaisit johtaa itseäsi paremmin kohtaamisissa.

Kohtaamisissa on läsnä kolme sanatonta ohjaajaa:

  1. Intuitiivinen viestintä. Kuuntele toisen sanojen takana olevia kokemuksia ja ideoita. Hän ei ehkä ole saanut sanottua, mitä haluaisi. Ei tarvitse olla samaa mieltä toisen kanssa, mutta jos päättää kuunnella hänen kokemustaan, vaikkapa pettymystä, hän tuntee tulevansa kuulluksi.
  2. Tunneviestintä. Ihmisellä on kyky aistia, tykkääkö toinen hänestä vai ei. Se on tunne, joka kannattaa tiedostaa. Jos toisen kohtaaminen vaikka jännittää, ok! Tunteen päälle rakentuu emootioita, jotka ovat selityksiä hankalalle tilanteelle. Usein puhutaan huonosta ilmapiiristä, vaikka kyse on ikävästä tunteesta. On hyvä kyseenalaistaa selittelynsä.
  3. Voimien viestintä. Lähes joka kohtaamiseen rakentuu johtaja-seuraaja-asetelma. Vaikka puhumme tasavertaisuudesta, joku vie keskustelua ja toinen seuraa perässä. Voimista on kyse silloinkin, kun tuntuu, että aina tietyn ihmisen tavatessasi sinulta hupenevat voimat. On tärkeää ymmärtää olla jämäkkä heti alkuvaiheessa, niin viestintä on tasavertaisempaa.

Tony Dunderfelt: Läsnäoleva kohtaaminen. PS-kustannus, 39 e.

Helpota toisen yksinäisyyttä ja samalla ehkä omaasikin. Iloinen tervehdys on jo hyvää ensihoitoa.

Miten voisi tutustua siihen, joka taas kerran tulee vastaan yksin rappukäytävässä? Ei sano mitään. Emme tervehdi. Hän ei taida tuntea kuuluvansa tänne. Ehkä hän kuitenkin haluaisi.

Miten voisi lähestyä vierasta, joka ilmiselvästi etsii paikkaansa yhteisössämme?

Juulia Jantunen, 29, koordinoi vapaaehtoisille tarkoitettua Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämää Ystäväksi maahanmuuttajaäidille -toimintaa. Jantunen neuvoo tekemään tuttavuutta näin:

1. Sano pari kivaa sanaa

Tutustuminen alkaa tervehtimällä, hymyilemällä ja sanomalla pari sanaa. Voit toivottaa hyvää joulunaikaa, vaikka me suomalaiset erityisesti silloin vetäydymmekin seinien sisään, tai kysyä viettääkö hän joulua. Myös vinkki lähikaupan kahvitarjouksesta särkee jään. Sillä, mitä sanoo, ei ole isoa merkitystä. Keho ja äänensävy kertovat siitä, olemmeko kiinnostuneita tai vastaanottavaisia.

2. Kuuntele rauhassa

Keskity siihen, mitä toinen sanoo. Hän huomaa tahtotilasi, kun annat aikaasi. Puhu itse rauhallisesti ja hyvää suomea, josta vieras saa kiinni. Anna hänen hakea suomen sanoja ja vastata, niin hän vakuuttuu siitä, että todella kuuntelet. Maahanmuuttajat saattavat olla arkoja puhumaan suomea ja vaihtaa englanniksi. Kannusta pysymään suomessa, niin kielimuuri avautuu.

3. Tehkää retki kirjastoon

Mikä olisi yksinäiselle arvokkaampaa kuin se, että joku antaa hänelle aikaansa ja mahdollisuuden vaihtaa kokemuksia. Niitä on useimmilla ruoasta, lapsista, kodinhoidosta tai vaikka tv-ohjelmista. Jos ei tunnu luontevalta pyytää uutta tuttua kotiin kahville, voi viedä termospullon leikkikentän laidalle tai ehdottaa yhteistä kauppa- tai kirjastoreissua.

+ Vinkki

Vapaaehtoistoiminnassa voit antaa tukeasi toiselle hänen pienessä tai suuressa elämäntilanteessaan. Vastavuoroisessa toiminnassa periaate on: ihmisenä ihmiselle. Vapaaehtoinen ei ole tuettavan ylä- eikä alapuolella, vaan molemmat osapuolet saavat ja antavat.

Lisätietoa: MLL järjestää monenlaista vapaaehtoistoimintaa, muun muassa kylämummi- ja kylävaaritoimintaa sekä perhekummi- ja perhe-keskustoimintaa. Katso: MLL:n paikallisen piirin nettisivut, esimerkiksi Uudellamaalla

 

parisuhde, mies, rakkauskoulu, Keijo Markova

Mies tarvitsee rakkaudessa opastusta, sanoo psykologi Keijo Markova. Ei siksi, että olisi huono vaan tullakseen paremmaksi.

Porasin taulun seinään, siis rakastan. Tunteiden osoittaminen teoilla on miehelle usein luontevaa. Vaikeampaa voi olla halata kumppania ja sanoa, että olet rakas. Puhe kuitenkin kannattaa, sillä se vahvistaa tunneyhteyttä. Jos puoliso joutuu toistuvasti kokemaan, ettei hänen tarpeisiinsa vastata, suhde ajautuu ennen pitkää kriisiin.

Väestöliiton psykoterapeutti ja psykologi Keijo Markovan mukaan tärkein rakkausteko on antaa kumppanille ihailua päivittäin. Tavatessanne voit huudahtaa, että sieltä tulee rakas siippani ja sanoa, että ihanaa, kun olet olemassa.

Rakkautta voi myös opetella. Se ei ole hömppää vaan looginen tieteen muoto ja taito, jota voi oppia. Kukaan ei osaa ajaa autoakaan ilman, että joku ensin ohjaa ja näyttää. Omin avuin pärjäämisestä ei jaeta bonuksia.

Älä ole James Bond

Vaikeinta parisuhteessa on usein oman tarvitsevuutensa kohtaaminen ja sen paljastaminen toiselle. Mieluummin ollaan kuin James Bond, aina pystyviä kaikessa. Puoliso ei supersankaria kaipaa vaan miestä, joka on välillä myös heikko ja haavoittuva. Turvallinen olo tulee siitä, että kumpikin saa suhteessa arvostusta ja rakkautta juuri sellaisena kuin on.

Keijo Markova ja psykologi Elina Nurminen ovat laatineet maksuttoman Miesten rakkauskoulu -nettikurssin, joka kertoo, mistä rakkaudessa on kyse – miehen näkökulmasta. Käy tutustumassa Väestöliiton Miesten rakkauskouluun.