Kuva Shutterstock

Kotimeditaation harrastaja otti seuraavan askeleen ja kokeili zeniä Japanissa. Tarttuiko tyyneys?

Lähijuna pysähtyy Naran kaupunkiin hämärtyvässä illassa. Vatsassa kipristelee jännitys, kun laskeudun asemalaiturille. Olen meditoinut ennenkin, mutta vain oman olohuoneeni lattialla, en Japanissa zen-buddhalaisessa temppelissä. Aidon buddhalaismunkin kohtaaminen kutkuttaa. Mielessäni kuvittelen dalai laman, joka leijailee omassa pyhässä sfäärissään ja takavarikoi kännykkäni heti etuovella.

Samassa puhelimeni piippaa. Tekstiviesti on munkilta, Keiho Nishigakilta itseltään.

— Vaimoni tulee teitä vastaan. Hämmästys on melkoinen. Eivätkö kaikki munkit eläkään selibaatissa? Mielikuvani zenistä on armoton: pitkät, äänettömät istumameditaatiot ja ohjaaja, joka napauttaa puukepillä selkään, jos ryhti pääsee lysähtämään.

Tila-auton luona eivät odota oranssit kaavut, vaan hymyilevä nainen, eläväinen pikkupoika ja perheenisä t-paidassa ja farkuissa. Keihon olemuksesta kuri on kaukana. Buddhalaisuudesta muistuttavat vain kiiltävä kalju ja seesteinen hymy.

— Sujuiko matka hyvin?

Keihon jokaista lausetta seuraa leveä nauru, joka tarttuu. Jännitys kaikkoaa saman tien.

Autotie mutkittelee vehreään lähiöön. Viisisataavuotias temppeli kohoaa modernien asuintalojen keskellä. Majapaikkani on omakotitalo, jonka Keiho on itse rakennuttanut temppelinsä yhteyteen. Illallispöydässä odottaa naudanlihapata.

Makuuhuoneen pehmeällä parisängyllä pohdin, onko tämä zen-buddhalaisuutta ollenkaan. Missä nälkäiseksi jättävä riisikulhollinen ja kivikova, selän kipeyttävä patja?

Huomaan salaa toivoneeni, että pääsisin kokeilemaan askeesia itsekin. Testaamaan, tuoko elämä ilman mukavuuksia mielenrauhan. Jos yöpyisin luostarissa, saisin kärsimystä kyllikseni. Munkki voi kuitenkin harjoittaa buddhalaisuutta myös luostarin ulkopuolella, kuten Keiho. Silloin häntä tai vierailijaa eivät koske tiukat säännöt.

Pieni pettymys vaihtuu pian oivallukseksi. Oikeastaan on merkityksetöntä, onko makuualusta kova vai pehmeä ja onko ruoaksi riisiä vai kokolihapihvi.  Buddhalaisuuden ytimessä on ajatus siitä, että mielenrauha löytyy itsetutkiskelulla, sisäänpäin kääntymällä. Muistutus on tärkeä, jopa lohdullinen: ehkä tyyneyden voi saavuttaa tavallisen arjenkin keskellä.

 

Suorittava mieli

 

Meditaatio ja mindfulness alkavat olla tuttuja jo länsimaissakin, mutta niiden filosofia kumpuaa idästä, buddhalaisista opeista. Oppien kuuleminen alkulähteillä Aasiassa kiehtoo. Jos zeniläisyys on tyyneyden metafora, ehkä vierailusta tarttuu hiven minuunkin. Kun Keiho vetää ylleen munkinkaavun, nauravaan olemukseen tulee hiljaista arvokkuutta.

Vielä ennen nukkumaanmenoa on vuorossa ensimmäinen meditaatioistuntoni. Eteisen ovi aukeaa temppeliin. Vanhan puun ja suitsukkeen tuoksut sekoittuvat toisiinsa, tatami narisee jalkojen alla. Kumarrus vasemmalle ja oikealle, kädet yhteen, askellus... Keiho opastaa, miten alttarin luo tullaan oikeaoppisesti, niin, että samalla osoitetaan sille kunnioitusta.

Tarkkuus saa minut unohtamaan meditaation. Alan suorittaa. Kumpi käsi tulee päälle? Mihin katse piti kohdistaa, mihin suuntaan kumartaa? Onhan selkäni suorassa? Asetun jalat ristissä istuintyynyn päälle, kasvot kohti valkoista seinää, johon silmät olisi tarkoitus liimata seuraavaksi puoleksi tunniksi.

Keiho edustaa Japanin zen-buddhalaisuuden suurinta suuntausta, sōtōa, jossa korostuu meditaatio itsessään ilman erillisiä keskittymisharjoituksia. Tarkoitus on keskittää huomio nykyhetkeen ja antaa ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti.

Säännöllisen meditoinnin pitäisi rauhoittaa stressaantunut mieli. Usein pysähtyminen on vaikeinta juuri silloin, kun sitä kaipaisi eniten. Kiireen keskellä tilalle tulevat muka tärkeämmät velvollisuudet.

Nyt sähköpostit ja kauppalistat ovat toisella mantereella kymmenen tunnin lentomatkan päässä, joten veruke ei toimi. Lomailen paikassa, joka on pyhitetty hiljentymiselle. En pääse pakoon kännykän kosketusnäyttöä räpläämään. Se kiehtoo ja hirvittää samanaikaisesti.

Suitsuke saa ympäristön tuntumaan juhlavalta, mutta tuntemukset ovat tismalleen samat kuin kotimeditaatiossa. Miksi ajatukset alkavat poukkoilla ja jokaista ruumiinosaa kutittaa juuri silloin, kun pitäisi keskittyä?

Puukalikan pistävä kalahdus herättää takaisin nykyhetkeen. Olo on aavistuksen turhautunut: joko puolituntinen meni? En ehtinyt keskittyä, saisinko vielä vartin lisää?

 

Hippunen hyväksyntää

 

Aurinko kiipeää sisään temppelin koristekuvioitujen ikkunapaneelien takaa. Kello on kuusi aamulla, Suomessa se lyö vasta keskiyötä. Keiho odottaa valmiina, kun aloitan aamun ensimmäisen meditaation. Kumarran kohti alttaria ja astelen istuintyynylleni.

Rituaalit alkavat käydä tutuiksi, ja teen ne jo ilman ohjausta. Ristin jalkani, laskeudun tyynylle ja asetan kämmenet syliini. Moottoritie hurisee kaukana taustalla.

Keiho lausuu kumealla äänellä sutria, buddhalaisia uskonnollisia tekstejä. Laulu lävistää ajatukset ja vaivuttaa unenomaiseen tilaan.

Omien tuntemusten hyväksyminen on teoriassa jaloa. Käytännössä keskittyminen on kinkkistä puuhaa, kun vatsa kurisee tyhjyyttään ja silmät painuvat kiinni.

— Jotta voimme oppia tuntemaan itsemme, meidän pitää ensin unohtaa itsemme.

Keihon lausuma miete jää kaikumaan temppelin seinille, kun hiljenen meditaatioon. Muistelen, mitä olen lukenut kroonisen kivun hoidosta: kun särkyä ei yritä paeta, kipu hälvenee. Ehkä minun pitäisi yrittää samaa. Jospa hyväksyisin sen, että olen nälkäinen ja väsynyt, enkä yrittäisikään tehdä tuntemuksille mitään.

Puolituntinen kuluu tällä kertaa hitaammin. Kun puukalikka kalahtaa, hengitys on ehkä syventynyt aavistuksen. En tunne turhautumista enkä oikeastaan edes muista, kurniko vatsani meditaation loppupuolella vai ei.

 

Arvostelija hiljaiseksi

 

Keskity sataprosenttisesti siihen, mitä teet. Kun lepäät, lepää täydellisesti. Kun työskentelet, keskity työhösi täydellisesti. Tunnen pienen pistoksen, kun ajattelen tätä buddhalaisuuden keskeistä opetusta. Kotona saatan hoitaa kerralla sähköpostit, venyttelyn ja puhelun ystävälle. Tehokkuus on näennäistä, sillä poukkoileva mieli ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Juuri samasta syystä buddhalaismunkit harrastavat tarkkuutta vaativaa näpertelyä, jossa keskittyminen ei pääse herpaantumaan.

Minäkään en pääse vierailusta pelkällä istumisella.

Kalligrafiatussi tärisee kädessäni, kun jäljennän japanilaisia kirjoitusmerkkejä. Oikeaoppisesti käsivarsi ei kosketa pöytää ollenkaan, kun tussi vetelee paperille ilmavia, vakaita piirtoja. Tämän pitäisi olla meditaatiota parhaimmillaan, mutta aloittelijan kaikki energia menee käden rentouttamiseen.

Seuraavaksi pitäisi taiteilla pesualtaassa lepäävistä oksista ja kukista ikebana eli japanilainen kukka-asetelma. Suorituspaineet nostavat taas päätään.

— Onko tarkoitus tehdä simppeli rivi oksista vai enemmän kukkakimpun näköinen asetelma? kysyn Keiholta.

— Ei väliä. Kumpikin käy. Pidän monenlaisista asetelmista.

Vastaus hämmentää, kun on tottunut ohjeisiin. Ei auta kuin valikoida oksia ja kukkia sen mukaan, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä.

Keiho tahtoo ottaa minusta kuvan asetelmani vierellä. Ensin vastustan. Oksia pitäisi vielä suoristaa, tuo kukka vaihtaa toisen sävyiseen... Puren kuitenkin hammasta. Hymyilen kameralle enkä kommentoi tuotostani ääneen. Se on yllättävän hankalaa, mutta vapauttavaa.

Aamupäivän jälkeen tunnen uudenlaista väsymystä. Samanlaista, joka seuraa pitkää työrupeamaa tai vaellusta. Olo on raukean tyytyväinen, koska olen tehnyt jotain haastavaa. En ehkä tehnyt yhtä asiaa sataprosenttisesti, mutta ainakin yritin.

 

Ikebanasta imurointiin

 

En osaa meditoida, enkä muuten opi! Olen kuullut mantran lukemattomia kertoja ja hokenut sitä itsekin. Kun vakuutuin meditoinnin terveyshyödyistä, siitä uhkasi tulla velvollisuus. Jos en viiden minuutin istumisen sisään tuntenut verenpaineeni alenevan, turhauduin.

Meditoinnista tekee vaikeaa juuri se, että se on suorittamisen täydellinen vastakohta. Kun on tottunut mittaamaan ja arvottamaan, irti päästäminen ja anteeksianto voi jopa pelottaa. Ajatus on käänteentekevä: Mieli saa stressata ja harhailla. Kun ei tuomitse tuntemuksiaan, voi lopulta päästää niistä irti.

Vanhat tavat istuvat sitkeässä, mutta kun luopuu tulostavoitteista, meditaatio helpottuu heti.

Filosofiaa voi soveltaa kotonakin, vaikka imurointi ei tuntuisi yhtä juhlavalta kuin ikebanan viimeistely. Arkisimmankin työn voi tehdä niin, että on läsnä. Kun keskityn pitämään poukkoilevan mielen tässä hetkessä, mieli on illalla levänneempi.

Kotona löydän rinkasta valokuvan, jossa istun ikebanani vierellä. Kukka-asetelman oksat sojottavat sikin sokin, mutta päätän silti ripustaa kuvan paraatipaikalle. Huulille kihoaa hymy, jossa on ehkä aavistus zeniä.

Hyvää kemiaa, molemmille sopivasti omaa tilaa, luottamusta ja yhteiset arvot. Kun nämä asiat osuvat kohdallaan kahden tuntemattoman  kohdatessa, treffit saattavat onnistua yli odotusten.    

Oikeanlaisen kumppanin löytäminen on onnenkauppaa, paitsi ei ehkä enää.

Parisuhdetta etsivä voi nettipalstoilla pyörimisen lisäksi tavata asiantuntijan, joka etsii hänelle sopivan deitin. Psykologi Teija Vuorinen kartoittaa ensin tarpeesi ja tavoitteesi.

Entä mitkä asiat ennustavat, kuinka hyvin kaksi tuntematonta viihtyy toistensa seurassa? Vuorinen listaa neljä asiaa, joiden hän uskoo ennustavan onnistumisen mahdollisuuksia.

1. Yhteistä kemiaa on mahdoton ennustaa

Sitä sekottavat niin feromonit ja hormonit kuin psykologiset tekijätkin. Ulkonäkö vaikuttaa tilanteessa vain osaksi. Tunnetta ”samalla tasolla” olemisesta pidetään tärkeänä.

2. Tiiviisti vai tilavasti?

Toiset kaipaavat tiivistä yhdessä oloa ja toivovat puolisonsa olevan saatavilla. Toiset tarvitsevat enemmän omaa tilaa ja tunteen, ettei heitä sidota liikaa. Liika erilaisuus tässä asiassa ennustaa hankaluuksia.

3. Perusturvallisuus olisi säilytettävä

Kun tulee erimielisyyksiä, asioista pitäisi riidellä ja sopia järkyttämättä toisen perusturvallisuutta. Varhaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka turvallisuudentunne pysyy. Jos se rikkoutuu, luottamus toiseen hyvänä puolisona rapistuu.

4. Yhteiset arvot helpottavat yhteiseloa

Elämänarvojen ei kuitenkaan tarvitse olla kaikilta osin samanlaisia. Toinen voi olla urasuuntautunut, toinen perhekeskeinen, mutta juttuun tullaan, jos tämä sopii molemmille ja puolisot tuntevat täydentävänsä toisiaan.

 

Lisätietoa sinkkujen henkilökohtaisesta matchmaking-palvelusta: heilamatchmaking.fi

 

 

tunnelukko, trauma

Psykologit puhuvat tunnelukoista. Ne ovat lapsuuden traumoja, jotka aktivoivat, kun oikea ärsyke sattuu kohdalle. Silloin tunteemme nousevat pintaan yhtä paljaina ja vahvoina kuin lapsella.

Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, ajatella ja käyttäytyä. Kun meissä virittyy lapsuutemme tunnetila, lukitumme tiedostamattamme toimimaan näiden opittujen mallien mukaan. Siksi voimme aivan yllättäen toimia järjettömästi kuin kaksivuotias.

Tunnelukot panevat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään mitä omituisemmissa tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseään vastaan.

Tunnelukot saavat meidät myös uhrautumaan ihmissuhteissamme, koska haluamme välttää syyllisyyttä. Ne saavat meidät alistumaan vaativien ihmisten kanssa, koska pelkäämme ikäviä seurauksia, tai panevat meidät mukautumaan ryhmätilanteissa, jottemme jäisi ulkopuolelle.

Tunnelukkojemme vuoksi murehdimme menneitä liikaa, väheksymme itseämme ja vertaamme itseämme toisiin. Näin elämäämme tulee huolia ja pelkoja, jotka eivät pohjaudu todelliseen vaaraan. Eli juuri tunnelukkojen takia olemme varuillamme emmekä uskalla elää täysillä. Pahimmillaan kontrolloimme myös ympäristöämme, jottei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.

Meillä jokaisella on tunnelukkoja, ja juuri ne estävät meitä tarkastelemasta omia motiivejamme analyyttisesti ja vapautumaan niiden aiheuttamista taakoista.

Vaikka terapeutti näkee usein jo kaukaa ihmisen ongelman, hänen pitäisi osata syöttää se takaisin niin, että ihminen itse näkisi oman toimintansa syy- ja seuraussuhteet

Se, että motiivimme ovat itsekkäät tai piilossa, ei tee meistä pahoja ihmisiä – ihmisiä vain. Itseensä tutustuneen ihmisen kanssa on kuitenkin helpompi tulla toimeen. Siksi omia motiiveja kannattaa pyrkiä tarkastelemaan rehellisesti.

Asiantuntija: psykoterapeutti Tuula Kuittinen, Helsinki.

Sirpa Selänne on asunut 21 vuotta Kaliforniassa kotiäitinä ja kiekkoilijan puolisona. Aikaa on yhä enemmän itselle, mikä vaatii totutteluakin.

Liikunta ja lasten harrastukset ovat rytmittäneet Sirpa Selänteen arkea viimeiset parikymmentä vuotta. Nyt vanhimmat lapset ovat jo nuoria aikuisia, Eemil 21-, Eetu 19- ja Leevi 17-vuotias. Kuopus Veera on 9. Äiti ei tarvita ihan niin paljon enää.

– Vaatii totuttelua, että lapset kasvavat ja menevät omissa menoissaan. Minun ei tarvitse siivota muiden sotkuja ja järjestellä alinomaa kotona. Tunnen vähän luopumisen tuskaakin, ettei perhe ole niin paljon enää yhdessä.

Arkea muutti sekin, kun puoliso Teemu lopetti jääkiekkoilijan ammattilaisuransa vuonna 2014. Nyt Sirpa ja Teemu vievät joka aamu Veeran yhdessä kouluun ja jatkavat siitä omiin harrastuksiinsa. Teemu golfaa ja pelaa tennistä.

–  Onneksi on Veera. Olisin aika yksin, jos häntä ei olisi. Teemulla on paljon omia menojaan.

Pää lepää hotjoogassa

Selänteiden kotialueella Coto de Cazassa monet viettävät aktiivista ja liikunnallista elämää. Sirpa pelaa tennistä nelinpelijoukkueessa ja käy hotjoogassa kolme kertaa viikossa. Ne ovat tärkeää omaa aikaa, jolloin ei tarvitse huolehtia muiden asioista. Hotjoogaan hän on suorastaan hurahtanut.

–  Minä voin olla kerrankin kotona se, joka sanon, että sori, en ole tänään käytettävissä, koska minulla on tennismatsi. En voi joukkueesta olla poiskaan.

Elämä on Kaliforniassa ulkonäkökeskeistä ja on tärkeää näyttää hyvältä. Monet jäävät koukkuun ihonhoidossa täyteaineisiin ja botoxiin.

– Ystävien kesken keskustelu pyörii usein ruoan ja kaloreiden ympärillä. Se on joskus aika rasittavaakin, Sirpa puuskahtaa.

Sirpa täyttää pian 48 vuotta. Ikä on tuonut tervettä itsevarmuutta.

– En jaksa enää miettiä, mitä muut minusta ajattelevat.

Shhh, äiti lukee kirjaa

Suurta mielihyvää tuo uppoutuminen hyvään kirjaan. Yleensä kädessä on kotimainen dekkari. Nautinto on maksimoitu, jos samalla voi napsia paloja Fazerin Sinisestä.

Kun tarina vie mennessään, äitiin on vaikea saada kontaktia.

– Se haittaa jo perhe-elämääkin. Olen ihan muissa maailmoissa. Siksi pyrin säännöstelemään lukuhetkiä ja luen lähinnä lomilla.

Joskus Sirpa miettii, millaista perheen arki olisi Suomessa. Hän uskoisi sopeutuvansa hyvin.

– En tosin tajua, miten työssäkäyvät äidit ehtivät täällä harrastaa liikuntaa. Kun iltaisin on pimeää, kylmää ja sateista, pitäisi silti jaksaa lähteä urheilemaan. Se vaatii paljon itsekuria.

Katso Myös video: Sirpa Selänne, oletko supernainen?

 

Lue lisää Sirpan hyvän olon oivalluksista: Hyvä terveys 8/2017. Tilaajana voit lukea lehden maksutta osoitteessa digilehdet.fi

jury

Sirpa Selänne: ”Tunnen haikeutta, kun lapset kasvavat”

Suomessa naiset kouluttautuvat pitkälle, käyvät töissä, hoitavat kodin ja lapset ja vielä harrastavat ja tapaavat ystäviään. Ihan tavallista. Kodin- ja lastenhoitoon osallistuu myös mies, jos ei osallistu, hänet laitetaan ulkoruokintaan. Ylimääräistä lasta perheeseen ei kaivata. Täyttä elämää. On surullista, jos naisen elämä Amerikassa on pelkästään omaan ulkonäköön keskittymistä ja perheen piikana olemista. Sirpa voisi tehdä sielunsa hyvinvoinniksi työtä muiden auttamiseksi, saisi tylsään...
Lue kommentti
Työssäkäyvä nuori leski

Sirpa Selänne: ”Tunnen haikeutta, kun lapset kasvavat”

Miten suomalaiset äidit ehtivät harrastaa? Ei hyvää päivää! Tietysti American ihmemaassa asia toisenlainen, ja puolisolla pätäkkää vaikka lampaat söis ja päivät täyttyvät vain harrastuksista. Ei ole pakko opiskella, ei käydä töissä. Hyvin täällä Suomessa ehditään harrastaa ja sivistää itseämme vaikka opiskelemalla (kaverini kolmen lapsen äiti tekee väitöskirjaa ja käy vaativassa työssä) ja harrastamalla kansalaisopistossa, avoimessa yliopistossa ja muussa. Ajankäyttö- ja asennekysymys!...
Lue kommentti
Esko Roine

Näyttelijä Esko Roineen mökkibravuuri on klassikkoherkku, lampaasta tehty rosvopaisti.

”Saimaan mökilläni olen tehnyt rosvopaistia kalliolla, koska siellä ei ole maata johon kaivaa kuoppa. Rakennan kallion päälle tekokuopan tulenkestävistä tiilistä. Kanneksi käy peltilevy, jota voi vahvistaa vielä foliolla peitetyllä styroksilla”, Esko Roine sanoo.

Eskon rosvopaisti

  • Sopiva pala lammasta
  • Kokonaisia valkosipuleita
  • Sipulia ja juureksia paloina
  • Mausteeksi rosmariinia, pippuria ja suolaa

Rakenna kuoppamainen tila tiilistä kallion päälle ja etsi sopiva kansi. Polttele kuopassa puita pitkin päivää, ainakin muutama tunti. Lopuksi anna palaa hiillokselle asti. Kääri maustettu liha ja kasvikset folioon ja peitä koko paketti vielä märällä sanomalehdellä. Laske kuopan pohjalle, peitä hiilillä ja paista neljästä kuuteen tuntia. Nauti hyvän salaatin ja perunoiden kera.

Lue lisää Esko Roineen mietteitä Hyvän terveyden numerosta 8/2017. Tilaajana voi lukea koko lehden ilmaiseksi osoiteessa digilehdet.fi