Kuva Shutterstock

Kotimeditaation harrastaja otti seuraavan askeleen ja kokeili zeniä Japanissa. Tarttuiko tyyneys?

Lähijuna pysähtyy Naran kaupunkiin hämärtyvässä illassa. Vatsassa kipristelee jännitys, kun laskeudun asemalaiturille. Olen meditoinut ennenkin, mutta vain oman olohuoneeni lattialla, en Japanissa zen-buddhalaisessa temppelissä. Aidon buddhalaismunkin kohtaaminen kutkuttaa. Mielessäni kuvittelen dalai laman, joka leijailee omassa pyhässä sfäärissään ja takavarikoi kännykkäni heti etuovella.

Samassa puhelimeni piippaa. Tekstiviesti on munkilta, Keiho Nishigakilta itseltään.

— Vaimoni tulee teitä vastaan. Hämmästys on melkoinen. Eivätkö kaikki munkit eläkään selibaatissa? Mielikuvani zenistä on armoton: pitkät, äänettömät istumameditaatiot ja ohjaaja, joka napauttaa puukepillä selkään, jos ryhti pääsee lysähtämään.

Tila-auton luona eivät odota oranssit kaavut, vaan hymyilevä nainen, eläväinen pikkupoika ja perheenisä t-paidassa ja farkuissa. Keihon olemuksesta kuri on kaukana. Buddhalaisuudesta muistuttavat vain kiiltävä kalju ja seesteinen hymy.

— Sujuiko matka hyvin?

Keihon jokaista lausetta seuraa leveä nauru, joka tarttuu. Jännitys kaikkoaa saman tien.

Autotie mutkittelee vehreään lähiöön. Viisisataavuotias temppeli kohoaa modernien asuintalojen keskellä. Majapaikkani on omakotitalo, jonka Keiho on itse rakennuttanut temppelinsä yhteyteen. Illallispöydässä odottaa naudanlihapata.

Makuuhuoneen pehmeällä parisängyllä pohdin, onko tämä zen-buddhalaisuutta ollenkaan. Missä nälkäiseksi jättävä riisikulhollinen ja kivikova, selän kipeyttävä patja?

Huomaan salaa toivoneeni, että pääsisin kokeilemaan askeesia itsekin. Testaamaan, tuoko elämä ilman mukavuuksia mielenrauhan. Jos yöpyisin luostarissa, saisin kärsimystä kyllikseni. Munkki voi kuitenkin harjoittaa buddhalaisuutta myös luostarin ulkopuolella, kuten Keiho. Silloin häntä tai vierailijaa eivät koske tiukat säännöt.

Pieni pettymys vaihtuu pian oivallukseksi. Oikeastaan on merkityksetöntä, onko makuualusta kova vai pehmeä ja onko ruoaksi riisiä vai kokolihapihvi.  Buddhalaisuuden ytimessä on ajatus siitä, että mielenrauha löytyy itsetutkiskelulla, sisäänpäin kääntymällä. Muistutus on tärkeä, jopa lohdullinen: ehkä tyyneyden voi saavuttaa tavallisen arjenkin keskellä.

 

Suorittava mieli

 

Meditaatio ja mindfulness alkavat olla tuttuja jo länsimaissakin, mutta niiden filosofia kumpuaa idästä, buddhalaisista opeista. Oppien kuuleminen alkulähteillä Aasiassa kiehtoo. Jos zeniläisyys on tyyneyden metafora, ehkä vierailusta tarttuu hiven minuunkin. Kun Keiho vetää ylleen munkinkaavun, nauravaan olemukseen tulee hiljaista arvokkuutta.

Vielä ennen nukkumaanmenoa on vuorossa ensimmäinen meditaatioistuntoni. Eteisen ovi aukeaa temppeliin. Vanhan puun ja suitsukkeen tuoksut sekoittuvat toisiinsa, tatami narisee jalkojen alla. Kumarrus vasemmalle ja oikealle, kädet yhteen, askellus... Keiho opastaa, miten alttarin luo tullaan oikeaoppisesti, niin, että samalla osoitetaan sille kunnioitusta.

Tarkkuus saa minut unohtamaan meditaation. Alan suorittaa. Kumpi käsi tulee päälle? Mihin katse piti kohdistaa, mihin suuntaan kumartaa? Onhan selkäni suorassa? Asetun jalat ristissä istuintyynyn päälle, kasvot kohti valkoista seinää, johon silmät olisi tarkoitus liimata seuraavaksi puoleksi tunniksi.

Keiho edustaa Japanin zen-buddhalaisuuden suurinta suuntausta, sōtōa, jossa korostuu meditaatio itsessään ilman erillisiä keskittymisharjoituksia. Tarkoitus on keskittää huomio nykyhetkeen ja antaa ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti.

Säännöllisen meditoinnin pitäisi rauhoittaa stressaantunut mieli. Usein pysähtyminen on vaikeinta juuri silloin, kun sitä kaipaisi eniten. Kiireen keskellä tilalle tulevat muka tärkeämmät velvollisuudet.

Nyt sähköpostit ja kauppalistat ovat toisella mantereella kymmenen tunnin lentomatkan päässä, joten veruke ei toimi. Lomailen paikassa, joka on pyhitetty hiljentymiselle. En pääse pakoon kännykän kosketusnäyttöä räpläämään. Se kiehtoo ja hirvittää samanaikaisesti.

Suitsuke saa ympäristön tuntumaan juhlavalta, mutta tuntemukset ovat tismalleen samat kuin kotimeditaatiossa. Miksi ajatukset alkavat poukkoilla ja jokaista ruumiinosaa kutittaa juuri silloin, kun pitäisi keskittyä?

Puukalikan pistävä kalahdus herättää takaisin nykyhetkeen. Olo on aavistuksen turhautunut: joko puolituntinen meni? En ehtinyt keskittyä, saisinko vielä vartin lisää?

 

Hippunen hyväksyntää

 

Aurinko kiipeää sisään temppelin koristekuvioitujen ikkunapaneelien takaa. Kello on kuusi aamulla, Suomessa se lyö vasta keskiyötä. Keiho odottaa valmiina, kun aloitan aamun ensimmäisen meditaation. Kumarran kohti alttaria ja astelen istuintyynylleni.

Rituaalit alkavat käydä tutuiksi, ja teen ne jo ilman ohjausta. Ristin jalkani, laskeudun tyynylle ja asetan kämmenet syliini. Moottoritie hurisee kaukana taustalla.

Keiho lausuu kumealla äänellä sutria, buddhalaisia uskonnollisia tekstejä. Laulu lävistää ajatukset ja vaivuttaa unenomaiseen tilaan.

Omien tuntemusten hyväksyminen on teoriassa jaloa. Käytännössä keskittyminen on kinkkistä puuhaa, kun vatsa kurisee tyhjyyttään ja silmät painuvat kiinni.

— Jotta voimme oppia tuntemaan itsemme, meidän pitää ensin unohtaa itsemme.

Keihon lausuma miete jää kaikumaan temppelin seinille, kun hiljenen meditaatioon. Muistelen, mitä olen lukenut kroonisen kivun hoidosta: kun särkyä ei yritä paeta, kipu hälvenee. Ehkä minun pitäisi yrittää samaa. Jospa hyväksyisin sen, että olen nälkäinen ja väsynyt, enkä yrittäisikään tehdä tuntemuksille mitään.

Puolituntinen kuluu tällä kertaa hitaammin. Kun puukalikka kalahtaa, hengitys on ehkä syventynyt aavistuksen. En tunne turhautumista enkä oikeastaan edes muista, kurniko vatsani meditaation loppupuolella vai ei.

 

Arvostelija hiljaiseksi

 

Keskity sataprosenttisesti siihen, mitä teet. Kun lepäät, lepää täydellisesti. Kun työskentelet, keskity työhösi täydellisesti. Tunnen pienen pistoksen, kun ajattelen tätä buddhalaisuuden keskeistä opetusta. Kotona saatan hoitaa kerralla sähköpostit, venyttelyn ja puhelun ystävälle. Tehokkuus on näennäistä, sillä poukkoileva mieli ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Juuri samasta syystä buddhalaismunkit harrastavat tarkkuutta vaativaa näpertelyä, jossa keskittyminen ei pääse herpaantumaan.

Minäkään en pääse vierailusta pelkällä istumisella.

Kalligrafiatussi tärisee kädessäni, kun jäljennän japanilaisia kirjoitusmerkkejä. Oikeaoppisesti käsivarsi ei kosketa pöytää ollenkaan, kun tussi vetelee paperille ilmavia, vakaita piirtoja. Tämän pitäisi olla meditaatiota parhaimmillaan, mutta aloittelijan kaikki energia menee käden rentouttamiseen.

Seuraavaksi pitäisi taiteilla pesualtaassa lepäävistä oksista ja kukista ikebana eli japanilainen kukka-asetelma. Suorituspaineet nostavat taas päätään.

— Onko tarkoitus tehdä simppeli rivi oksista vai enemmän kukkakimpun näköinen asetelma? kysyn Keiholta.

— Ei väliä. Kumpikin käy. Pidän monenlaisista asetelmista.

Vastaus hämmentää, kun on tottunut ohjeisiin. Ei auta kuin valikoida oksia ja kukkia sen mukaan, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä.

Keiho tahtoo ottaa minusta kuvan asetelmani vierellä. Ensin vastustan. Oksia pitäisi vielä suoristaa, tuo kukka vaihtaa toisen sävyiseen... Puren kuitenkin hammasta. Hymyilen kameralle enkä kommentoi tuotostani ääneen. Se on yllättävän hankalaa, mutta vapauttavaa.

Aamupäivän jälkeen tunnen uudenlaista väsymystä. Samanlaista, joka seuraa pitkää työrupeamaa tai vaellusta. Olo on raukean tyytyväinen, koska olen tehnyt jotain haastavaa. En ehkä tehnyt yhtä asiaa sataprosenttisesti, mutta ainakin yritin.

 

Ikebanasta imurointiin

 

En osaa meditoida, enkä muuten opi! Olen kuullut mantran lukemattomia kertoja ja hokenut sitä itsekin. Kun vakuutuin meditoinnin terveyshyödyistä, siitä uhkasi tulla velvollisuus. Jos en viiden minuutin istumisen sisään tuntenut verenpaineeni alenevan, turhauduin.

Meditoinnista tekee vaikeaa juuri se, että se on suorittamisen täydellinen vastakohta. Kun on tottunut mittaamaan ja arvottamaan, irti päästäminen ja anteeksianto voi jopa pelottaa. Ajatus on käänteentekevä: Mieli saa stressata ja harhailla. Kun ei tuomitse tuntemuksiaan, voi lopulta päästää niistä irti.

Vanhat tavat istuvat sitkeässä, mutta kun luopuu tulostavoitteista, meditaatio helpottuu heti.

Filosofiaa voi soveltaa kotonakin, vaikka imurointi ei tuntuisi yhtä juhlavalta kuin ikebanan viimeistely. Arkisimmankin työn voi tehdä niin, että on läsnä. Kun keskityn pitämään poukkoilevan mielen tässä hetkessä, mieli on illalla levänneempi.

Kotona löydän rinkasta valokuvan, jossa istun ikebanani vierellä. Kukka-asetelman oksat sojottavat sikin sokin, mutta päätän silti ripustaa kuvan paraatipaikalle. Huulille kihoaa hymy, jossa on ehkä aavistus zeniä.

kosketus, seksi, parisuhde

Parisuhdebloggaaja Sami Minkkinen voisi kirjoittaa loputtomiin koskettamisen ihanuudesta. Mies kaipaa sitä ihan yhtä lailla kuin nainen.

Parisuhdebloggari Sami Minkkinen toivoo, että myös perinteiseksi luonnehdittu, vähän jäyhä ja helposti kuoreensa vetäytyvä mies saisi nauttia puolisonsa kosketuksesta. Kosketus kun rauhoittaa miestä.

Kunpa mies osaisi näyttää naiselle, että kaipaa kosketusta.  

Naiselle Minkkinen kertoo nyt, kuinka miestä pitää koskea, että hän...

1. Rauhoittuu

Laske kätesi miehen olkapäälle tai vie sormet hänen hiuksiinsa, kun mies istuu ahdistuneen näköisenä sohvan nurkassa tai vaikuttaa siltä, että maailmantuska painaa. Kosketus, joka tulee pyytämättä, huojentaa oloa ja kertoo, ettei hän olekaan yksin.

2. Virkistyy

Kun mies joutuu itselleen vieraalta tuntuvaan ympäristöön, ota häntä kädestä kiinni. Moni mies väsyy nopeasti esimerkiksi shoppailukierroksella. Kun nainen tarttuu käteen, se on kaunista. Mies tuntee olevansa tarpeellinen.

3. Kiihottuu

Parisuhteen ydinalueella miestä innostavat kauniit sanat. Ne liittävät teidät yhteen romanttisessa ja seksuaalisessa mielessä. Kosketa miestä sanoilla, joiden voimasta hän tuntee olevansa haluttu, ja halu herää. Sängyssä sanat voivat olla tuhmempiakin.

4. Rakastuu entistä syvemmin

Kotiin tullessaan mies kaipaa pientä halausta tai suukkoa, vähintään mukavaa hipaisua kertomaan, että täällä hän saa huomiota. Vaikka elettäisiin perhe-elämän ruuhkavuosia, aikaa riittää ohi kulkiessa koskettamiseen.

Lisää ajatuksia rakkaudesta Marja Kihlströmin ja Sami Minkkisen kirjassa Pannaan menemään – kaksi tarinaa rakkaudesta. Kosmos, 2017.

Anna-Stina Nykänen

Leipäsuhteeni on tullut tiensä päähän. Tämä ei voi jatkua näin. Kotona menee leipää roskiin, vaikka mitä yrittäisi. Kaupoista heitetään pois valtavia vuoria leipää.

Ja kyllä roskiin päätyy muutakin ruokaa. Ei ole tolkun hiventä.

Enää ei riitä, että miettii, mistä ruoka tulee. Nyt pitäisi miettiä myös sitä, mihin ruoka menee. Enkä tarkoita sitä, kertyvätkö kilot vyötärölle vai reisiin. Tarkoitan sitä, mihin päätyy kaikki se ruoka, jota me emme syö. Siis hävikkiruoka.

Kaupassa mietitään, mikä on eettistä, terveellistä, taloudellista ja trendikästä. Silti osa ostoksista jää käyttämättä. Hyvät raaka-aineet, luonnonvoimat, koulutettujen ihmisten työ ja energia, mainostoimiston panos, hienot pakkaukset, kuljetukset, nätti esillepano hyllyllä... Ja huiis vaan, jätteeksi päätyi nyhtökauran jämä ja tv:stä tuttu proteiinirahka.

Ehei, tästä on tultava loppu. Mutta miten? Se on valtava maailmanlaajuinen ongelma.

 

Ennen hävikkiä syntyi vähemmän. Siitä pidettiin huolta. Minähän olen itse kasvanut hävikkiruoalla. Tosin sitä sanaa ei 1960-luvulla tunnettu.

Äitini oli töissä Bulevardilla ison, hienon vakuutusyhtiön keittiössä. Kaikki ruoka, mikä jäi yli, jaettiin keittiön työntekijöille kotiin vietäväksi. Ei heitetty roskiin. Ja ainahan sitä jäi. Tähteet olivat osa keittiön työntekijöiden palkkaa.

Joka päivä äiti raahasi isoissa kasseissa kotiin T-luu-pihvejä, osso buccoa, paahtovanukasta, kuutamokiisseliä – herrojen herkkuja. Meidän kotona lähiössä, vuokratalossa Maunulan pahamaineisen ostarin vierellä, syötiin ruokia, joista naapurin lapset eivät olleet kuulleetkaan.

Ei ihme, etten oppinut kotona laittamaan ruokaa. Se kuulemma johtui myös varhaisesta feminismistäni. En suostunut auttamaan äitiä keittiössä, kun eivät perheen miehetkään sitä tehneet.

Naapuri oli töissä keksitehtaalla ja toi sieltä halvalla rikkoutuneita pikkuleipiä. Pussi oli valtava. Lajittelimme kolhiutuneita karnevaalikeksejä, suklaalehtiä, pieniä paloja dominoita – ne olivat löytöjä. Ehjimmät poimittiin vierasvaraksi.

Juhlapyhiksi leipurilankomies toi töistä pikkurahalla vähän vinksahtaneita leivoksia.

Enää ei meillä nautita hävikkiherkkuja. Ellei sellaiseksi lasketa naudanlihaa, joka on Suomessa yleensä peräisin maitokarjasta, siis tavallaan maidontuotannossa syntyvää hävikkiä. Tai voisiko hirvenlihaa pitää riistanhoidossa syntyvänä hävikkinä? Vitsi, vitsi.

 

Kaupassa mietin punalappuisia, pian vanhenevia alennustuotteita. Niitä ostamalla torjuu hävikkiä. Veljeni katsoo ne aina ja ilahtuu löydöistä. Yksi ystävä häpeää, kun mies kantaa niitä kotiin. Onko tämä naisille arempi asia? Minä epäröin, voinko ostaa alennettuja, vaikka on varaa täysihintaisiin. Eihän leipäjonoonkaan voi mennä ilman avun tarvetta.

Tajuan, miten nirsolta näytän, kun puristelen patonkeja: onko jo kangistumassa, ei ole ihan lämmin enää. En kyllä osta nahistunutta leipää. Eikö tähän löytyisi jotain ratkaisua, uutta tekniikkaa tai palvelua?

Huono omatunto on hyvä asia. Hävikkiravintolat onkin jo keksitty: viiden ruokalajin illallinen jätteistä. Tästä se lähtee, muutos.

Ehkä kaupan hyllyt eivät kohta enää notku niin kuin nyt. Tunnen ärtymyksen sijaan huojennusta, kun leipähyllyt ovat illalla tyhjät.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Mallitoimisto Paparazzin toimitusjohtaja Laila Snellman kaipaa tulevilta vuosilta lisää elämyksiä. Stressiä voisi olla kerrankin vähemmän.

Laila Snellman, 61, on pyörittänyt mallitoimisto Paparazzia 80-luvulta saakka. Käytännön työt ovat jo siirtymässä nuoremmalle polvelle, vastuun kantaminen ei. Ainakin nyt hänestä tuntuu siltä, että eläkepäivät saavat vielä odottaa. Intohimo muotimaailmaan on kuitenkin ollut viime vuosina koetuksella.

– Kotimainen vaatetuotanto on supistunut ihan minimiin. Kotimaiset vaatemerkit voi nyt laskea kahden käden sormilla, kun 1970–80-luvuilla meillä oli vielä Pohjoismaiden suurin vaateteollisuus. Muutos on hurja.

Snellman on seurannut aitiopaikalta, miten suomalaisten mallien kysyntä on laskenut etenkin kotimaisissa lehdissä ja mainoksissa.

– Suomalainen kauneus ei enää kelpaa meille itsellemme. Sitä on vaikea ymmärtää. Suomalaiset lehdet ja muut tahot haluavat useimmiten ulkomaisen mallin, vaikka kuvaukset tehtäisiin muuten suomalaisella tiimillä ja vain suomalaiselle yleisölle. Näin ei ollut ennen. Tämä kaikki vaikuttaa paljon mielentilaani ja tekemisiini tällä hetkellä, Snellman sanoo.

Yksityisyrittäminen on tietänyt valtavaa stressiä. Sitä on ollut kuluttavan paljon, Snellman myöntää.

Kuntosalilla on tylsää

Liikuntaa voisi ja pitäisi harrastaa enemmänkin. Snellmanilla on kuitenkin välillä motivoitumisvaikeuksia.

– Välillä laistan liikunnasta, vaikka monessa muussa asiassa olen tosi tunnollinen. Välillä vain kypsyttää lähteä salille ja veivata siellä jotain laitteita. Se on tylsää. Olen varmasti aiheuttanut ohjelmani laatineelle personal trainerille paljon harmaita hiuksia.

Snellmanilla on hyvä peruskunto, mutta etenkin kehonhuoltoa pitäisi tehdä enemmän. Vaivat tulevat nykyään juuri siitä, että venyttely ja liikeratojen avaaminen jäävät liian vähiin. Niitä olisi helppoa tehdä kotonakin, kun vain malttaisi.

Ongelmia tuo myös sosiaalinen media. Kun Paparazzi meni Instagramiin, Snellman sai tenniskyynärpään.  Hän vietti siellä tunteja ja teki samaa staattista liikettä huomaamatta.

Muiden auttaminen tuo iloa

Paparazzin pyörittämisestä on vapautunut aikaa uusillekin projekteille. Toimettomaksi Snellman ei kuitenkaan aio jäädä. Seuraavaksi hän alkaa ehkä auttaa maahanmuuttajia.

Myös matkustaminen on lähellä sydäntä. Virallinen eläke olisi mahtavaa aloittaa maailman ympäri matkustamisella. Vielä riittää uusia paikkoja nähtäväksi ja elämyksiä koettavaksi.

– Ja Afrikkaan haluan uudelleen! Ihmiset siellä ovat niin ystävällisiä ja tyytyväisiä, vaikka heillä olisi miten vähän omaisuutta.

Lue lisää Lailan Hyvän olon vinkeistä: Hyvä terveys 6/2017. Tilaajana voit lukea lehden maksutta digilehdet.fi

Toimitus suosittelee
Pekka Pouta vaihteeksi pokkana.

Meteorologi Pekka Poudan on kuultu mainitsevan sana seksihelle, kun hän ennustaa televisiossa tulevaa säätä. Millaista kesäkeliä meille silloin luvataan, Pekka?

Meteorologien termistö on lisääntynyt epävirallisella käsitteellä seksihelle. Ilmanalaa kuvailevalla sanalla on kiinnostava historia, jonka pieni piiri sääasiantuntijoita tietää.

Pekka Pouta, MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelman meteorologi selittää, millaisia kesäisiä lämpötiloja hän tarkoittaa puhuessaan seksihelteestä.

Entä tuleeko ensi kesänä sellainen? Ja entä jos ei tulekaan..?

Lue Pekka Poudan keinoista pitää huolta terveydestään: Hyvä terveys 6/2017. Tilaajana voit lukea koko lehden digilehdet.fi