tiina siivonen
Kuvat Jan Ahlstedt

Tiina Siivonen, 41, halvaantui hurjasteltuaan autolla 18-vuotiaana. Hän on oppinut elämään täyttä elämää pyörätuolissa.

"Olin perinteinen tilastotapaus – vain väärää sukupuolta: kahdeksantoista, ajokortti puoli vuotta vanha. Kyydissä kavereita. Piti kokeilla, miten lujaa autolla pääsee.

Olosuhteet olivat hyvät, mutta vauhtia liikaa. Kokemattomana kuskina en hallinnut heittelehtimään lähtenyttä autoa. Turvesuolle päädyttiin, onneksi ei kivikkoon, silloin lopputulos olisi voinut olla toinen.

Yhdeltä katkesi käsi, yhdeltä jalka, yksi sai ruhjeita. Itseltäni murtui selkäranka ja halvaannuin.

 

Kun makasin sairaalassa hengityskoneeseen kytkettynä, mietin, mitä tapahtuisi elämässäni, kykenisinkö hengittämään itse, istumaan, pukemaan, puhumaan? Mielessä pyöri myös tulevaisuuteen meneviä pelkoja: saanko lapsia, voinko muuttaa pois kotoa?

Entä miten kävisi opiskelujen? Olin valmistumassa parturi-kampaajaksi?

Sairaalassa teholla tuli selväksi, kuka oli oikea ystävä. Jotkut kävivät ovella kurkkaamassa ja sanoivat, että oli kiire. Uteliaisuuttako, kun kuulivat, että minusta oli tullut vammainen? Tulin siihen tulokseen, etten tarvitse heitä, jotka käyvät vain ovella. Tosi ystävät ovat menossa mukana edelleen.

 

Se päivä, kun sain puhekykyni takaisin, oli mieletön. Olin pitkään hengityskoneessa ja kirjoitin sanottavani lapuille. Minut oli siirretty Hämeenlinnaan lähemmäs kotiani ja sain hengityslaitteeseen tekoäänihuulet. Yksi ystävä käveli sisään, jutteli hoitajalle ja sitten hän äkkiä hihkaisi: ”Sinähän sanoit Moi!”

Käpylän kuntoutuskeskus osoittautui loistopaikaksi. Henkilökunta oli upeaa, mutta eniten auttoi vertaistuki.  Eräs nuori mies ohjasi pyörätuolia suullaan. Silloin ajattelin, että olin onnekas, sillä minulla liikkuivat kädet ja koko ylävartalo normaalisti.

Kuntoutuksessa oltiin rehellisiä eikä turhaa toivoa annettu. Jotkut ajattelevat, ettei totuutta pidä kertoa. Mutta jos odottaa paranemista 20 vuotta, elämä menee hukkaan.

Toivoa voi olla taustalla, mutta sopeutuminen pitää pinnalla. Olen tässä aika ehdoton. Ihmeparantumisiin en usko! 

 

Aika pian päätin, että eläkkeelle en jäisi! Opiskelin parturi-kampaajan opinnot loppuun ja menin iltalukioon Hyvinkäälle. Ajoin koulumatkat omalla autolla ja kolmen vuoden uurastaminen toi valkolakin.

Takapakkejakin tuli. Ensimmäinen seurustelu päättyi ikävästi. Loppuvaiheessa poika sanoi, että olet kiva tyttö, mutta ei sinua tohdi äidille näyttää. Repliikki ei musertanut, päinvastoin vahvensi. Olin hyvä sellaisena, ihmisarvon omaavana.

 

Nykyään työ vammaisurheilujärjestössä antaa elämälle perustan ja rytmin. Naimisiin olisin varmasti mennyt ja lapsiakin hankkinut, mutta sopivaa prinssiä ei ole kohdalle sattunut.

Sukulaisten ja kavereiden lapset ovat ihania ja  silloin tällöin luonani lainassa. Asun yksin, mutten ole yksinäinen. Joskus ajattelen, että olen ihmisnarkomaani. Uusiin ihmisiin on aina mukava tutustua.

Olen käynyt muissa maan­osissa paitsi Etelämantereella. Kun matkustaa vammaisena vieraissa kulttuureissa, tarvitsee seikkailumieltä. Aina on joku saattanut mitata ovenpielet väärin, niin ettei pääse hotellihuoneeseen tai hissille onkin kolme porrasta. Lempilauseeni onkin ranskanopettajan viljelemä: Pas de panique, ei paniikkia.”

 

terapeuttinen sukupuu sukusalaisuudet

Miksi isoäiti oli aina vihainen? Miksi äiti makasi maassa ja ulisi? Miksi isästä ei saanut puhua? Sukupuu paljastaa salaisuuksia ja auttaa ymmärtämään itseä sukupolvien ketjussa.

Pikkutyttönä Maija pelkäsi isoäitiään. Ymmärrys äidinäitiä kohtaan syntyi, kun Maija 60-vuotiaana teki terapeuttisen sukupuun elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässä ja asettui kirjoittamalla isoäidin asemaan. Maija kirjoitti isoäidin työtaakasta sodan varjossa viiden lapsen äitinä ja eläytyi uutta raskautta pelkäävän vaimon osaan. Hän ymmärsi, että isoäiti oli masentunut ja siksi vihainen.

Maija pystyi nyt ymmärtämään myös äitinsä masennusta sekä käsittelemään paremmin omaa masennustaan.

Isoäidin elämään samastumalla Maija oivalsi, että hänen täytyy asettaa rajoja ja keskittyä tärkeinä pitämiinsä asioihin. Niin isoäitikin oli lopulta tehnyt. Isoäiti muuttui hänelle pelottavasta naisesta voimahahmoksi.

Maija kertoi kirjoittajaohjaajalleen Silja Mäelle parantuneensa masennuksesta kirjoittamisen avulla.

— Aiemmin en uskaltanut itkeä. Pelkäsin, että jos aloitan, en pysty lopettamaan. Nyt kirjoitin ja itkin sen jälkeen.

Vapauttava työkalu

Kun kirjallisuusterapeutti ja elämäkertakirjoittamisen ohjaaja Silja Mäki teettää ryhmissään terapeuttisen sukupuun, hän huomaa, miten vapauttava ja samalla rikastuttava kokemus se tekijälleen on.

— Sukupuu on hyödyllinen työkalu. Sen avulla voi nostaa näkyviin eri sukupolvien elämänmalleja, arvoja ja tapoja. Ne, kuten perhesalaisuudet ja -myytit sekä traumat, vaikuttavat elämäämme ja valintoihimme, vaikka emme sitä tiedostakaan, Silja Mäki sanoo.

Hän toteaa, ettei sukupuuta välttämättä tarvitse edes piirtää. Jo se, että ajattelee sukulaistensa vaiheita mielessään, auttaa löytämään uutta ja itselle merkittävää tietoa.

Omalta sukupuulta voi kysyä: Miksi olen sellainen kuin olen? Miksi olen elänyt näin? Miksi minun on vaikea sitoutua? Miksi asetan uran perheen perustamisen edelle? Miksi en pysty luottamaan? Miksi ratkaisen ongelmat raivoten, väistellen tai tilanteesta paeten? Miksi kotona vaiettiin niin monesta asiasta?

— On myös tärkeää tietää, miten perheessä ja suvussa on selvitty elämän kriiseissä. Se vie eteenpäin elämässä, Silja Mäki sanoo.

Hän toteaa, että toisissa suvuissa näkyy selvemmin luova, rohkea ja vastuullinen elämäntapa, toisissa taas tuhoavat ja kielteiset mallit.

Äidin syliin aikuisena

Ihminen voi potea epämääräistä pahaa oloa, ahdistusta ja masennusta eikä tiedä miksi.

— Kun ajattelee itseään pienenä poikana tai tyttönä voi samastua siihen lapseen, joka on ehkä jäänyt aikuisten ongelmien varjoon. On mahdollista kirjoittaa lempeä kirje turvallisen aikuisen näkökulmasta ja sanoa sisäiselle lapselleen: en jätä sinua yksin, minä rakastan sinua, sinä selviät.

Silja Mäki muistuttaa, että toinen maailmansota on meitä lähempänä kuin aina muistammekaan eikä kansalaissotakaan monen sukupolven päässä ole. Sukupuussa kohtaamme väistämättä sodassa traumatisoituneen miehen tai naisen, joka on jäänyt lasten kanssa koville tai leskeytynyt.

— Samassa suvussa voi olla jäseniä sekä punaisten että valkoisten puolelta ja sen myötä paljon vaiettuja ja vaikeasti käsiteltäviä asioita. Ne heijastuvat jälkipolville.

Silja Mäki neuvoo sijoittamaan menneiden sukupolvien ihmiset elämään omaa aikaansa. Se auttaa ymmärtämään heitä.

Myös kasvatusmenetelmät, näkemykset vanhemmuudesta ja suhtautuminen lapseen muuttuvat aikojen kuluessa. Puhumattomuus ja tunteiden hillitseminen ovat olleet ajan tapoja nykyisten 60-vuotiaiden lapsuudessa ja heidän lastensa lapsuudessa. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” ohjasi rankaisemaan lapsia ruumiillisella kurituksella. Lapsia ei ollut tapana pitää sylissä ja lohduttaa.

— Edelleen on nuoria ihmisiä, jotka haluavat terapiassa käsitellä sitä, ettei heitä ole otettu syliin, Silja Mäki sanoo.

Surematon suru siirtyy

Sukupuusta voi paljastua salaisuuksia ja vaiettuja asioita. Luurankoja kaapeissa ja esiin tunkevia haamuja voivat olla avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, abortit, tuntematon isä, homoseksuaalisuus, insesti, perheväkivalta, itsemurha, psyykkinen sairaus, alkoholismi, rikos, murha tai omaisuuden menetys.

— Syyllisyys suvun salaisuuksista siirtyy eteenpäin. Lapsi aistii vaikenemisen, kokee olevansa outo, ulkopuolinen, eikä ymmärrä miksi, Silja Mäki sanoo.

Menneisyyden haamuna voi siirtyä esimerkiksi vanhempien keskeneräiseksi tai kokonaan tekemättä jäänyt surutyö, kun perheessä on kuollut lapsi. Sisaruksille jää kannettavaksi surematon suru.

Salaisuus voi olla myös lapsen poissaoleva isä, josta ei saa kysyä mitään. Siitä syntyvä huonouden tunne ja ahdistus voi johtaa masennukseen.

Raskaita salaisuuksia ei Mäen mukaan kannata jäädä yksin pohtimaan, vaan niistä on syytä keskustella läheisten ihmisten tai ammattiauttajan kanssa.

— Salaisuuksista ei myöskään saisi tulla vallankäytön asetta. Mieti, keitä salaisuus koskee, ja paneudu heidän asemaansa heidän aikaansa vasten. Niin syntyy ymmärrys näitä ihmisiä kohtaan.

Etsi voimahahmoja

Sukupuusta on hyödyllistä etsiä suvun jäsenten käyttämiä selviytymiskeinoja, voimahahmoja, esikuvia ja sankareita, joita voi arvostaa ja joista voi ottaa mallia.

Jos joidenkin selviytymiskeinot ovat olleet tuhoavia, niin suvussa on todennäköisesti myös hyviä ja rakentavia selviytymiskeinoja.

— Se voi auttaa katkaisemaan tuhoisan ketjun omalla kohdalla. Parisuhde, jossa on hyväksyntää ja rakkautta, auttaa omalta osaltaan vapautumaan suvun taakoista.

Silja Mäki neuvoo antamaan suvulle anteeksi syyttelyn sijaan. Ellei pysty kaikkea antamaan anteeksi, voi hyväksyä tosiasiat.

— Elä tätä päivää ja katso eteenpäin. Kysy itseltäsi, millainen linkki haluat olla sukupolvien ketjussa. Haluatko jotain muuta itsellesi ja läheisillesi kuin itse olet kokenut? Mitä haluat siirtää henkisenä perintönä eteenpäin? hän sanoo.

Tee terapeuttinen sukupuu

  1. Piirrä sukupuuhun 3–4 polvea. Merkitse henkilöiden nimet, ammatit, syntymä- ja kuolinvuodet.
  2. Merkitse, millainen rooli kullakin oli perheessään: marttyyri, vetäytyjä, musta lammas, alistuja, pomo, sovittelija, yhdistäjä, hauskuuttaja, sovittelija, lellikki, riskinottaja, vallankäyttäjä, luuseri, hoivaaja tai muu. Millaisia tunteita he kantoivat itsessään: surua, häpeää, vihaa, lempeyttä, iloa tai muuta? Millaisia ongelmanratkaisutaitoja heillä oli?
  3. Merkitse suvun jäsenten välille tunnesuhteet eli keiden välillä oli liittoutumia, aggressioita, kiintymystä, torjuntaa, sitomista, riippuvuutta, välinpitämättömyyttä tms.
  4. Kirjaa sukupuuhun sukulaisten hokemia kuten ”Piä ihtes ihimisenä”, ”Mitä tekis että mainittais”.
  5. Haastattele sukulaisia ja kysele heidän asemastaan suvun jäsenenä. Kysy edesmenneistä sukulaisista ja heidän perherooleistaan, tunnesuhteistaan jne.
ryhmä tutustuminen ystävyys

Uudessa ryhmässä saa parhaiten paikkansa, kun rohkeasti näyttää, että haluaa kuulua siihen.

Ehkä olet se tyyppi, jota odotetaan innolla seuraavaan porukan kokoontumiseen. Muut eivät vain vielä tiedä sitä. Ihmissuhdetaitoja opettava Karla Nieminen neuvoo, kuinka kannattaa toimia, kun menee ensimmäistä kertaa vaikkapa uuteen harrastusporukkaan.

1. Mene istumaan jonkun viereen ja asetu osaksi uutta ryhmää. Uudessa porukassa ei kannata jättäytyä parin metrin päähän muista, koska silloin ei voi tutustua kehenkään. Näytä, että haluat olla mukana.

2. Kerro ystävällisyydestäsi kehonkielellä. Hymyile ja keskity siihen, kuinka voit osaltasi tehdä tapaamisesta kaikille mukavan alusta alkaen. Älä uppoudu miettimään, mitä muut sinusta ajattelevat.

3. Muihin tutustuessaan ei tarvitse välttämättä olla hauska tai fiksu. Riittää, että aloittaa keskustelun ystävällisesti. Kun olet tervehtinyt muita, ole aktiivinen keskustelija ja anna rohkeasti positiivisia kommentteja muille.

4. Liity harrastusporukan yhteisiin someryhmiin ja lisää uudet tutut kavereiksi. Sosiaalisen media avulla pysyt kärryillä siitä, mitä ryhmäläiset suunnittelevat. Tykkäykset somessa ovat mukava ele muille.

5. Pysy mukana ainakin kolme kertaa. Tutustumisvaiheessa moni tuntee lievää ulkopuolisuuden tunnetta. Älä välitä siitä. Jos et vielä kolmannenkaan kerran jälkeen tunne löytäneesi samanhenkisiä kavereita, kokeile toista ryhmää.

 

Lisätietoa Karla Niemisen kirjasta Olet hyvä tyyppi – opas sujuviin ihmissuhteisiin.

henkinen valmennus Annamari Heikkilä

Miksi jotkut onnistuvat tavoitteissaan mutta toiset eivät? Psykologi Annamari Heikkilän mielestä onnistumisen ensimmäinen askel on, että löytää itselleen merkityksellisen ja arvokkaan tavoitteen.

Moni haluaisi tempaista ja aloittaa paremman elämän. Lähteä vihdoin lenkille tai panna töissä alulle hyvän hankkeen, johon ei vain ole tullut tartuttua.

–Kun tietää, minkä eteen haluaa työskennellä, löytää kyllä keinot mennä kohti päämäärää, sanoo psykologi Annamari Heikkilä, 43.

–Aina parempi, jos matkalla nauttii työn teosta. Kun ponnistelu itsessään tuntuu mukavalta, jaksaa sietää mahdollisesti eteen tulevia vastoinkäymisiä. Helpommin luovuttaa, jos tekemistä ohjaa pelkästään joku ulkoinen palkinto, kuten statussymboli.

Heikkilä melkeinpä hihkaisee todetessaan, että saa kuulua niihin superonnellisiin, jotka ovat löytäneet tavoitteensa sekä harrastuksissa että uralla.

Hänen missionsa työelämässä on poistaa esteitä, jotka tekevät ihmisen elämästä vaikeaa. Usein se tarkoittaa, että hän auttaa ihmisiä lähestymään asioita, jotka tuntuvat heistä hankalilta ja tuottavat epämiellyttäviä tunteita.

Itseensä uskova pärjää paremmin

Onnistumiseen tarvitaan muutakin kuin omannäköinen tavoite.

Heikkilä teki yliopistolla töitä viisitoista vuotta huippusuoriutujien kanssa. Sittemmin hän on työskennellyt paljon asiantuntijoiden ja yritysjohtajien kanssa.

–Onnistujat eivät ole mitään onnekkaita Hannu Hanhia vaan sinnikkäitä, kyvykkäitä ihmisiä, joilla on kova halu ja himo edetä kohti tavoitetta.

Heikkilä muistuttaa, että ihminen pärjää tehtävissä ja haasteissa, joissa uskoo olevansa hyvä.

–Nimitän sitä kansankielisesti itseluottamukseksi, ja sitä voi myös kehittää, sanoo Heikkilä.

Olennaista on, uskotko jaksavasi tehdä riittävästi töitä tavoitteen eteen. Tekeminen vaatii ponnistelun lisäksi kykyä kestää eteen tulevia vaikeita hetkiä. Jos sietää epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita, niin melkein mikä tahansa on mahdollista.

–Tosin psyykkiselle järjestelmällemme on tyypillistä, että epämiellyttävä tunne vaatii vetäytymään ja tekemään jotakin muuta.

Kuten jäämään sohvalle. Pitäisikö muka lähteä lenkille, kun ulkona tihuttaa? Mutta onnistuja ajattelee: Ok, pieni kastuminen kuuluu lenkkeilyyn, siis välillä satakoon!

Lue lisää onnistujan muotokuvasta Hyvä terveys 1/2017. Tilaajana voit lukea lehden digilehdet.fi

tipaton tammikuu alkoholismi alkoholinkäyttö

Juuri nyt on hyvä hetki nauttia elämästä ilman alkoholia! Samalla voi tehdä kiinnostavia havaintoja itsestään ja elämästään.

Miten olisi viisasta toimia, jos haluaa kuukauden ajan tarkastella, mikä rooli alkoholilla on omassa elämässä.

Vinkit tipattomalle kuukaudelle antaa A-klinikkasäätiön kehittämiskoordinaattori Tiia Ruokosalo.

1. Opintomatka itseen

Tee päätös ja haasta kaverikin tipattomalle. Mieti, millainen rooli alkoholilla on elämässäsi. Mitä se antaa, mitä ottaa? Ota tipaton opintomatkana itseesi. Voit myös suunnitella itsellesi pienen palkinnon onnistuneesta kuukaudesta, vaikka hieronnan. Tai ehkä vapaa-aikaasi voisi alkaa täyttää uusi harrastus.

2. Kaappiin ihan uutta

Jääkaapissa, aina näkyvillä, ei kannata säilyttää alkoholia. Osta muita lempijuomiasi ja tee niistä mahdollisimman houkuttelevia. Kokeile uusia sekoituksia. Kannattaa juoda myös vettä, ettei jano yllätä. Kauppaan ei ole hyvä mennä silloin, kun yleensä tekee mieli ostaa alkoholia, esimerkiksi stressaavan työviikon jälkeen. Mene vasta aamulla, niin on helpompi jättää pullot hyllyyn.

3. Kivasti kiitos ei

Mieti etukäteen, miten on tyylikästä toimia ja sanoa, kun joudut tilanteeseen, jossa tarjotaan alkoholia. Viikonloput ja illat on hyvä suunnitella niin, ettei houkutuksia tule. Opettele kieltäytymään alkoholista tavalla, jota voit jatkaa vielä tipattoman jälkeen, jos siltä tuntuu. Kieltäytymisessä ei ole mitään noloa – se on trendi.

Vinkki!

Jos kuukauden tipaton tuntuu vaikealta, on hyvä miettiä, miksi näin on.

Apuna toimii esimerkiksi Päihdelinkin juomatapatesti.