Pepe Willberg,

Laulaja Pepe Willberg on esiintynyt 52 vuotta. Lavalle nouseminen on edelleen jännittävää. Lue, miten ammattilainen hoitaa tilanteen tärisevin jaloinkin.

Jännittääkö esiintyminen vieläkin?

– Aina sitä edeltää jonkinlainen jännitys. Se ei ole paniikkia, mutta yleensä muutama sekunti juuri ennen lavalle kulisseista nousemista tulee mieleen, että miksi oikein olen taas saattanut itseni tähän tilanteeseen. Kun bändi on jo lavalla, ja biisi lähtee soimaan, pieni ahdistus kuitenkin muuttuu toiminnaksi. Lavalle pitää vain kävellä, vaikka jalat eivät toimisi kuten haluaisin. Myös ensimmäiset mikkiin lausutut lauseet tuntuvat tarttuvan hampaisiin.

Miten ehkäiset jännitystä?

– Ei sitä oikein voi ehkäistä. Siihen pitää vain alistua, muuta vaihtoehtoa ei ole. Jos ei pysty hyväksymään, että itseä häiritään tällaisella stressillä, on vaikeuksissa. Olen järkeillyt, että pystyn esiintymään, koska hyväksyn sen.

Miten rentoudut keikan jälkeen?

– Lasi viiniä tulee ensimmäisenä mieleen, mutta sen juominen riippuu siitä, onko aikaa tai muuten mahdollisuutta. Joskus lähdemme vain suoraan ajamaan kotiin.

Entä kotona?

– Rentoudun sohvalla, jos ei ole muuta tekemistä. Nauhoitan kiinnostavia TV-ohjelmia, kuten asia- ja musiikkiohjelmia etukäteen sellaisia hetkiä varten. Katselen myös elokuvia ja joitakin sarjoja, vaikka en varsinaisesti seuraa mitään niistä.

Lue lisää Pepe Willbergistä Hyvä terveys 5/2017. Tilaajana voit lukea lehden digilehdet.fi

itsetunto, psykoterapia, työelämä

Vaihdoin syksyllä työpaikkaa, olin edellisessä paikassa 8 vuotta. Tuli lomautukset ja olin määräaikainen, niin oli pakko jäädä pois. Pääsin kuukauden kotona olon jälkeen uuteen paikkaan.

Siellä on ihan mukavaa, mutta ikävä vanhaan paikkaan on kova: kaipaan työkavereita ja työtä. Itkettää, kun kuulen heistä jotain: muut määräaikaiset ovat palanneet takaisin jne.

Miksen osaa päästää irti? Nyky-yhteiskunnassa muutos on jatkuvaa ja työpaikkoja vaihdetaan, minulle se tuntuu olevan vaikeaa. En tiedä enää, mitä haluan, pitäisikö palata vanhaan vai rohkeana odotella vain, että uusi työpaikka alkaa tuntua omalta? Uuden opettelu on kuluttavaa, mutta ajan myötä ehkä palkitsee. Miten pääsen eroon työpaikan vaihtoon liittyvästä surusta?

MUUTOSTA PELKÄÄVÄ 32 v.

Muutos on nykytyöelämässä vallitseva olotila, joskin muutosta muutenkin aina tapahtuu – totesihan jo luonnonfilosofi Herakleitos aikoinaan, ettei samaan virtaan voi astua kahdesti. Vaikka kehitys on myönteistä, usein unohdetaan, ettei kaikki muutos johda parempaan. Pahimmillaan uudistuksissa rikotaan toimivaa. Niinpä sopeutuminen ei aina ole paras suhtautumistapa. Joskus jopa virran suuntaa kannattaa yrittää muuttaa.

Muutoksista myös puhutaan usein hyvin epämääräisesti. Muutos on varsin erilaista riippuen siitä, onko se sisäsyntyistä vai ulkoista ja onko se kokijalleen myönteistä vai kielteistä.

Sisäsyntyinen muutos viriää ihmisestä itsestään: henkilö kehittyy tai taantuu omasta tahdostaan riippumattoman sairauden vuoksi. Kehittymistä ja oppimista tapahtuu pääasiassa vain siinä määrin, kun motivoidutaan asettamaan tavoitteita ja ponnistelemaan niitä kohti. Suuri osa muutoksesta syntyy ulkoisista vaikuttimista. Ihminen omista pyrkimyksistään riippumatta – maailmankatsomuksensa mukaan joko sattumalta tai johdatuksesta – saa uuden työn, rakastuu, voittaa lotossa, loukkaantuu onnettomuudessa tai menettää jotakin itselleen tärkeää.

Pahimpia ovat ulkoapäin tulevat, kielteiset muutokset. Oman tahdon ulkopuolelta tuleva liikehdintä, jopa myönteinen, on kuitenkin jossain määrin stressaavaa. Syy siihen lienee se, että muutokset uhkaavat koherenssia eli kokemusta oman elämän hallittavuudesta, ymmärrettävyydestä ja merkityksellisyydestä. Vastavoimana toimii ”resilienssi” eli mielen kyky joustaa haasteiden edessä. Parhaimmillaan ihminen taipuu taikatemppuun: onnistuu tuunaamaan ulkoisesta, kielteisestä muutoksesta sisäisen myönteisen, jolloin ei ainoastaan sopeuduta vaan kehitytään.

Mietit, miksi et mukaudu uuteen työpaikkaan. Kaikkiin muutoksiin ei kannatakaan sopeutua. Joskus järkevämpää on ongelmallisen tilanteen muuttaminen tai jättäminen. Jos paluu entiseen vielä onnistuisi, miksi et palaisi? Työpaikat ovat erilaisia, eivätkä niiden ongelmat yhden työntekijän toimesta helposti korjaannu. Rasittavinta on välitilassa eläminen, koska on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Sen jälkeen kun tiedät, mitä teet, sinun on todennäköisesti parempi olla. Jos päädyt jatkamaan nykyisessä työssäsi, työstä mennyt ja suuntaa tämän jälkeen tulevaan. Mieti, mikä tuottaa surua – mistä on vaikea luopua. Mikä auttaa menetyksen yli? Mikä on myönteistä ja innostavaa uudessa työssä? Keskustele näistä toisen ihmisen kanssa tai kirjaa ylös. Selvitä kuitenkin ensin itsellesi, mitä haluat.Sanna Aulankoski

Näin eteenpäin

  • Älä soimaa itseäsi. Voi olla, ettei sinua riivaa muutosvastarinta vaan rationaalinen ajattelu.
  • Mieti ratkaisua tulevaisuuden avulla pohtimalla, missä mieluiten haluaisit olla.
  • Suunnittele keinot tavoitteeseen pääsemiseksi ja ryhdy toimeen.

Sanna Aulankoski

psykologi ja psykoterapeutti

Kysy psykologilta
Lähetä kysymys Hyvän terveyden psykologeille Sanna Aulankoskelle ja Mikael Saariselle täältä.

Taija Tuominen

Kirjailija Taija Tuominen katsoo lapsuuttaan kuin näytelmää, josta on päässyt hyppäämään sivuun. Hän katkaisi välit äitiinsä ja rakensi oman elämänsä ilman perhettä. ”Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse”, kuuluu hänen mottonsa.

Työhuoneensa ovella Taija Tuominen naurahtaa ja sanoo, että huone on normikunnossa. Lattialla ja pöydillä huojuu kirjoittamisoppaita, romaaneja, matkakirjoja, runoutta. Jaloille on pieniä plänttejä. Työpöydällä kasojen keskellä jököttää muisto kotitilalta: lempilehmä Nellan pääkallo.

Hämeenlinnalainen Taija Tuominen, 54, on suosittu ja palkittu kirjoittajakouluttaja. Iloisesti hän ohjaa myös omaa elämäänsä — enää ei ahdista.

– Olen onnellinen monta kertaa päivässä. Lähelläni on hyviä ihmisiä. Rakastan työtäni, ystäviäni, kummilapsiani, kotiani, vapauttani, autoani, oppilaitani... hän luettelee.

Esikoiskirjasta nousi kohu

Esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi 2000, kun Taija Tuominen oli 38-vuotias. Kirja herätti kohun, sillä niin naturalistisesti kirjailija kuvaa lapsuutta raivopäisen alkoholistiäidin ja pelokkaan isän ainokaisena. Lukijoita kohahdutti lapsen silmin nähty ja tuntein koettu aikuisten elämäntapa. Kirja myös lohdutti muita lasisen lapsuuden kokeneita.

– En uskaltanut vielä silloin sanoa, että kirja kertoo lapsuuteni perhehelvetistä. Pelkäsin vanhempiani. Minut opetettiin valehtelemaan kotiasioista, jota hämäläinen mentaliteettikin ruokki: ”Hys hys, ei tehdä numeroo, ihmiset puhhuu.” Ja varmasti puhuivatkin. Kaikki sen elämän tiesivät.

Kirjan kirjoittaminen vei yli kymmenen vuotta.

– Sain lapsuuteni pelot ja ahdistukset itsestäni ulos. Rivi riviltä vahvistuin ja selvisin ilman psykoterapiaa.

Taija Tuominen tähdentää, ettei kirjoittanut kostaakseen vanhemmilleen. Hän ajatteli ensi sijassa itseään pienenä lapsena, joka ei saanut suojaa eikä rohkaisua vanhemmiltaan.

Kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Taija Tuominen kertoi julkisesti, että suurin osa kirjan kuvauksista on totta, hänen kokemaansa. Loppu on keksitty: Tytär kannustaa äitiään tekemään itsemurhan. Sillä Taija Tuominen teki pesäeron lapsuuteen.

Välit poikki vanhempiin

Kirjan ilmestyttyä isä lakkasi puhumasta Taijalle eikä ollut tuntevinaan, kun he törmäsivät kahvilassa. Äiti tuskin luki kirjaa mutta jätti silti tyttären puhelinvastaajaan uhkaavan viestin.

Isä kuoli kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kun Taija tyhjensi isänsä asuntoa, hän huomasi, että isällä oli hänen valokuviaan yöpöydällään ja laatikot pursusivat lehtileikkeitä haastatteluista ja kirjan arvosteluista. Taija yllättyi ja tuli surulliseksi. Oliko vaikenemalla ja kiroilemalla suojautuneessa isässä tällainenkin puoli?

Taija ei ole yli kymmeneen vuoteen tavannut äitiään.

– Lakkasin myös vastaamasta hänen humalaisiin uhkailu- ja sättimispuheluihinsa. Se oli elämäni paras ratkaisu.

Taija sanoo, ettei tunne välien katkaisemisesta syyllisyyttä. Jos jotkut ihmettelevät, niin ihmetelkööt.

Vaikka ketään lasta ei saisi kohdella niin kuin häntä kohdeltiin, Taija ei silti vaihtaisi lapsuuttaan, vaikka nuorempana sitä toivoikin.

– Kaikki kokemani säilyy minussa ja vaikuttaa nykyisyyteeni. Olen kääntänyt voimakseni ja rikkaudekseni kaikki häpeän aiheet, joita lapsuudessani ja nuoruudessani koin.

Humalassa ja heitteillä

Taija Tuominen varttui Hauholla kolmenkymmenen kilometrin päässä Hämeenlinnasta. Pieni maalaistalo oli isän kotitila: lehmiä, muutama sika, lammas ja kanoja. Ennen kouluikää Taija seikkaili metsissä eläimet kavereinaan. Hän helli koiraansa Rikua ja kissaansa Hiskiä. Pikkutytön hupina oli käydä niityllä lypsämässä lehmiä vanhoihin apteekin pulloihin, että sai talon monelle kissalle maitoa.

– Isä sanoi, että jumalaut toi likka lypsää lehmiä päivät pitkät niin että ne menee umpeen. Niin kuin sitten menivätkin.

– Tulin kerran metsästä verinoro otsasta valuen. Sanoin äidille, että Pikku potkas pikkusen.

Taija lohdutti itse itseään ja söi kissojen kanssa samasta kupista.

Sahtia kotona oli aina. Ja sitä joivat kaikki.

– Kuusivuotiaana minut kannettiin heinäpellolta kotiin, kun olin juonut heinämiesten sahtia. Se oli makeaa ja siitä tuli hyvä olo.

Taija nauraa hirtehisesti, että hän raitistui peruskoulun ala-asteella.

– Vakavasti puhuen olin heitteillä.

Kahdeksanvuotiaana Taija kirjoitti runon: Kai luulivat elon olevan pumpulia / ei, ei / se on murheiden maa. Runo syntyi vanhempien väkivaltaisen riidan jälkeen.

Elämä oli toisaalla

Lapsuudestaan lähtien Taija Tuominen haaveili vapaudesta. Hänellä oli tapana istua ulkohuussissa ovi auki. Sieltä hän katseli peltojen ja suon yli metsään ajatellen, että metsän takana on pikitie ja sieltä pääsee maailmalle.

Kun kirjastoauton valot loistivat pimeässä, Taija juoksi sitä vastaan.

– Luin kaiken. Ihailin varsinkin

Jacques Cousteauta ja haaveilin suurista seikkailuista.

Taija Tuomisesta tuli kuin tulikin onnellinen reissunainen, joka huristaa valkoisella Saabillaan pitkin Suomea. Hän tuntee olevansa vapaa, kun on monta rautaa tulessa: opetusta, palautteita kurssilaisille, omaa kirjoitustyötä tai Suomen kulttuurirahaston Hämeen rahaston asiamiehen tehtäviä. Ja aina jokin matka mielessä.

Ujo tyttö metsästä

Koulun aloittaminen jännitti Taijaa kovasti. Isä kannusti tyttöä uuteen elämänvaiheeseen: ”Toi meiän likka on lännen yksinäinen tähti. Se saa molliinsa heti kirkolla.”

Äiti ohjeisti lyömään heti, jos joku kiusaa.

– Metsässä kasvaneena pelkäsin ihmisiä. Ekaluokalla en uskaltanut kysyä, pääsisikö vessaan. Pian tunsin, kun lämmin pissa valui villasukkia pitkin.

Taija kertoo pelänneensä kaikkea niin paljon, että sai ihottuman. Hän piti kuitenkin puolensa kodin malleilla. Kun luokkakaveri vei uuden hienon Jopoa, Taija juoksi pojan perässä ja heitteli kivillä, kunnes sai pyöränsä takaisin.

– Olin kahdeksan, kun äiti sanoi, että koita olla puhumatta, koska sössötät ja käveletkin niin rumasti.

Onneksi oli koulu

Kerran neljännellä luokalla Taija halusi palavasti esiintyä.

– Nousin pulpetin tuolille ja lauloin Hiski Salomaan Lännen lokarin, jonka olin oppinut Metsäradiosta. Kaikki taputtivat hurjasti — varmaan siksi, että lauluni tuli sydämestä.

Koulu koitui Taijan onneksi. Hän sai kavereita ja itsetuntoa muun muassa urheilusaavutuksistaan. Hän liittyi Hauhon Sisuun, alkoi suunnistaa, juoksi keskipitkiä matkoja ja voitti hiihtosuunnistuksen piirimestaruuden. Urheilu-uraa kesti 16-vuotiaaksi.

Vaikka äiti kielsi tuomasta kavereita kotiin, ettei syntyisi puheita, kavereita kuitenkin kävi. 12-vuotiaana Taija muutti kotinsa pihamökkiin, että saisi olla rauhassa.

– Aina kun äiti oli pahalla päällä, hän käänsi sulakkeet irti, etten saanut sähköä. Sähköttömiä kausia oli usein.

Hänelle myös napsahti navettavuoro jouluisin. Jouluaamut Taija vietti otsa lehmän lämmintä kylkeä vasten ja hyräili ”Yö taas palmujen ylle saa...”

Punkkari moottoripyörällä

Äiti osti Taijalle kevytmoottoripyörän, kun hän täytti 16, myöhemmin viisisataakuutioisen ja lopulta 750-kuutioisen kultavanteisen prätkän. Myös Taijan parhaalla kaverilla Kirsillä oli moottoripyörä. 16-vuotiaana Taijan nahkatakissa luki ”punk jyrää” ja korviinsa hän pisti roikkumaan partiopillit.

  Jälkeenpäin ajatellen kotini oli lopulta parempi partioleiri kuin Hauhon Oravatyttöjen leikit.

Punkkariystävykset tunsivat itsensä ulkopuolisiksi hauholaisessa maalaisympäristössä, missä peruna, sahti ja kansanhiihto olivat korkeassa kurssissa ja missä yliopistot, kaupungit, vieraat maat ja kaikki unelmat muusta epäilyttivät.

– Kuuntelimme Kirsin kanssa Hassisen konetta ja mietimme, miten Hauholta pääsee lopullisesti pois. Parhaita hetkiä olivat ne, kun ajelimme kartta taskussa pitkin Suomea.

Taija oli jo täysi-ikäinen, asui vielä kotona ja kävi kirjastossa töissä, kun kirjastonhoitaja Marja Krohnista tuli hänelle tärkeä aikuinen. Taija yöpyi usein hänen luonaan ja kasvatti unelmilleen siipiä.

– Kun muut tytöt uneksivat häistä, minä uneksin itsenäisyydestä, itseni toteuttamisesta ja matkoista.

Minäkin voin pärjätä

Taija jäi kuitenkin äitinsä kanssa kotitilalle kahdestaan eläinten kanssa, kun ensin mummu ja sitten isä muuttivat sieltä pois. Yli 20-vuotiaana hänkin lähti. Pihamökissä alkoi vetää, kun äiti kantoi vihapäissään oven suolle.

– Sen aiemmin en kyennyt jättämään äitiä. Hän ilmoitti, että moottoripyörä jää kotiin, jos lähden. Niinpä roikuin kotona kuin käenpoika.

Taija muutti Hämeenlinnaan, kävi töissä mielisairaalassa ja aloitti iltalukion. Hänellä oli nyt ovi, jonka saattoi sulkea perässään. Silti hän oli vielä kovin kiinni kodissaan. Irrottautumisessa ja itsenäistymisessä auttoivat kirjat ja kirjoittaminen.

Taijan silmät kyyneltyvät kun hän puhuu Hilja Mörssäristä, äidinkielen opettajastaan Kaurialan iltalukiossa.

– Hän on merkittävin ihminen elämässäni.

Taijan kirjoittajan identiteetti alkoi kehkeytyä, kun Hilja luki kiinnostuneena hänen tekstejään ja antoi niistä palautetta. Hilja pyysi Taijaa tekemään iltalukion lehteä, antoi juttuideoita ja lainasi kirjojaan.

– Se kaikki kannusti minua. Sain tunteen, että minäkin voin pärjätä.

– Äiti sen sijaan raivostui, kun lukion jälkeen menin opiskelemaan kirjoittamista Oriveden opistoon. Samoin hän raivostui, kun voitin J. H. Erkon novellikilpailun 1992, 30-vuotiaana.

Maailma kutsuu kulkijaa

Lapsena Taija haaveili, että kävisi vielä kaikissa paikoissa, joista Lännen lokarissa lauletaan. Pikku hiljaa hän on kiertänyt ne Miamia ja Alaskaa myöten, viimeksi hän lennähti Honoluluun. Lempikohteita ovat New York, Lofootit, Atlantic City ja Hongkong.

Himomatkustajalta kysytään usein, mitä hän pakenee.

– En pakene mitään vaan haen uutta. Koen matkoillani samanhenkisyyttä ja seikkailuja. Matkat ovat myös matkoja omaan itseeni. Supersosiaalisena ihmisenä haluan välillä olla yksin.

Taija tekee matkoilla aina töitä: kirjoittaa kolumneja, lukee oppilaittensa tekstejä ja kirjoittaa heille palautteita.

Matkoilta tarttuu mukaan kaikenlaista. Taija vetelee paperikassista esiin uusia huiveja, nostaa pöydälle kenkiä kuin koruja. Ne ovat löytöjä hänen viimeisimmältä TÄH-matkalta Tallinnaan ystävättärien kanssa. TÄH tullee sanoista mitä häh:

– Otetaan hotellihuoneet meren puolelta. Heitetään aivot narikkaan. Nauretaan. Laahustetaan yöpaidoissa. Luetaan toisillemme. Kuunnellaan Mattia ja Teppoa.

Tuska tummelin tuoksusta

Taija sanoo päässeensä ahdistuksesta eroon miltei kokonaan, mutta jos hän tavaratalossa haistaa Tummeli-rasvan, hän humahtaa hetkessä Hauholle navetan karsinaan ja haluaa sieltä pois. Tyhjä karsina oli hänen paikkansa pienenä — poissa jaloista.

Nykyisin turvaton olo tulee lähinnä vain siitä, jos jääkaapissa ei ole vähintään neljää litraa maitoa, jota hän juo janoonsa. Taija ihmettelee ihmisiä, jotka sotkevat ihmissuhteensa ja raha-asiansa alkoholilla.

– En ole absolutisti, mutta humala ei viehätä minua. Tässä mielessä lapsuus opetti minut jämptiksi.

Myös miellyttämisen halu on karissut sitä mukaa, mitä paremmin hän on irtaantunut menneisyydestään.

– Olen nähnyt myös sen, että krooninen ihastuja sotkee elämänsä. Onni, rauha ja turva pitää löytyä itsestä. Turvaton lapsuus pakotti minut hakemaan turvaa itsestäni. Vastaan teoistani enkä ruikuta turhista.

Taija toteaa, että miellyttämisen halu ja auttamisen halu ovat eri asioita. Hän rakastaa lahjoja ja myös antaa niitä. Hän jakelee vaatteita ja kirjoja ilman vastavuoroisuuden odotusta.

– Hyvän tekeminen hyödyttää aina. Kiinalaisen sananlaskun mukaan: ”Kun annat toiselle ruusun, sen tuoksu jää käsiisi.”

Rakkauden jaloin muoto

Taija ei ole koskaan kaivannut sisaruksia. Hän arvelee, että sisarkateudesta olisi tullut hirvittävää.

– Siinä kodissa olisi suosittu, lahjottu ja kiristetty milloin yhtä, milloin toista lasta.

Omia lapsia hän ei ole myöskään halunnut, koska lapsuudesta selviytyminen vei pitkään. Taijan mielestä pyyteetön ystävyys on rakkauden jaloin muoto. Hän onkin karsinut elämästään ne ihmiset, jotka syövät hänen energiaansa.

Taija Tuomiselta kysytään jatkuvasti, milloin Tiikerihai saa jatkoa.

– Alan rakentaa aivan uutta romaania, mutta täyttä fiktiota ei minun kynästäni lähde.

Uuden kirjan inspiraationa on lasimosaiikkikehyksissä sanomalehtileike kotitalon palosta. Koko lapsuutensa Taija pelkäsi, että äiti vielä toteuttaa uhkauksensa ja polttaa kotitalon.

– Kun talo sitten vuonna 2011 paloi epämääräisissä olosuhteissa, se tuntui vapauttavalta. Minun ei tarvitse niitä vinttejä käydä enää pöllyttämässä.

 

hyvä terveys Katariina Kaitue näyttelijä

Näyttelijä Katariina Kaitue yrittää muistaa pienen sanan ”anteeksi”. Ilman konflikteja tuskin kukaan pystyy elämään. Jokainen lentää välillä turvalleen, ja kyse onkin siitä, kuinka sieltä noustaan.

Näyttelijä Katariina Kaitue, 50, oppi uransa alkuaikoina äidiltään, näyttelijä Liisa-Maija Laaksoselta, että työn edessä pitää olla nöyrä mutta ei nöyristellä. On oltava toisten joukossa rohkea ja sanottava ääneen ajatuksensa. Kitinä nurkissa ei auta mitään.

Ei myöskään pidä elää olettamusten varassa vaan tarvittaessa ottaa asioista selvää.

– Meillä kotona oltiin hyvin suoria, mitä periaatetta olen kai joskus onnistunut toteuttamaan siinä määrin, että minun on tulkittu olevan turhankin päällekäyvä. Se ei ole ollut tavoitteeni! Ei suoruudella ja ilkeydellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Suoruus säästää aikaa ja energiaa, sanoo Kaitue.

Ilman konflikteja tuskin kukaan pystyy elämään, joten pieni sana ”anteeksi” on hyvä muistaa.

– Jos ihmiset kohtelisivat toisiaan samaan tapaan kuin toivoisivat lapsiansa kohdeltavan, emme voisi mennä hirveän harhaan. Jokainen lentää välillä turvalleen. Kyse onkin siitä, kuinka monta kertaa nousee ylös. Kaikkien tulisi mielestäni ansaita uusi mahdollisuus.

Voin hyvin, kun läheisetkin voivat

Eniten Kaitueen energiaa syövät itselle rakkaan ihmisen huolet, ne tarttuvat ja tekevät mietteliääksi. Lapsena Katariina oli hyvin kasvatettu hiljainen tyttö. Hän pohti vuosia, mitä tapahtuisi, jos äitikin kuolisi.

– Menetin isäni yllättäen 11-vuotiaana, kun hän joutui työmatkallaan Saksassa onnettomuuteen. Se tapahtui elokuussa, ja sitä ennen toukokuussa oli haudattu mummoni. Tuntui, että kuka tahansa läheltäni voi kadota hetkessä, kertoo Kaitue.

Äidin oppia on sekin, ettei suru välttämättä katoa koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Ja että elämästä kannattaa nauttia nyt, sillä koskaan ei voi tietää, miten se meitä kohta heittelee.

Muistot säilyvät, tavara ei

Kaitueen ensimmäinen avioliitton päättyi 13 vuoden jälkeen ja tuntui hänestä pieneltä kuolemalta.

– en jälkeen keskityin vain töihin ja elämään kahden poikani kanssa. Tuntui, että on paras koota itsensä rauhassa ja pitää elämän puitteet mahdollisimman turvallisina. Lapsethan eivät koskaan valitsisi vanhemmilleen eroa.

Hän ajatteli, että on kaikin puolin pyrittävä muistamaan liitosta sen hyvät hetket.

Sitten näyttelijään otti yhteyttä tuntematon mies.

– Asiat etenivät hyvin rauhallisesti, vaikka ymmärsinkin pian, että on suuri onni kohdata ihminen, joka haluaa kuunnella minua ja jonka kanssa voi puhua.

Kymmenen vuoden seurustelun, erilaisten asumisjärjestelyjen ja kihlautumisen jälkeen mies kysyi viime joulukuussa, tuntuisiko Katariinasta hyvältä ajatukselta mennä naimisiin.

– Ehdotus yllätti mutta tuntui ihanalta. Kolmen viikon kuluttua seisoimme papin edessä Tuomiokirkon pikkukappelissa, ja kaikki palaset olivat juuri niin kuin pitääkin.

Uusperheeseen kuuluu viisi lasta, joista kolme asuu vaihtelevalla rytmillä kotona. Kaikki pääsivät kuitenkin paikalle häihin, myös Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskeleva poika. Toinen Katariinan poika aloittaa ensi syksynä opintonsa Turussa.

–  Molemmille olen antanut parisuhdevinkiksi, että kaikista asioista kannattaa puhua. Rakkaudessa olennaista ei ole se, kenen kanssa haluaa sänkyyn vaan se, kenen vierestä haluaa herätä, Kaitue sanoo.

Lue lisää Katariinan Hyvän olon vinkeistä: Hyvä terveys 5 / 2017. Tilaajana voit lukea lehden digilehdet.fi

 

ero uhkaa

Katariina Kaitue: ”Suoraan puhuminen säästää aikaa”

Hei, meillä on kumppanini kanssa ongelmia lasteni (10 ja 13 v) kanssa. Ex-puolisoni on ollut hankala ja mustamaalanut minua ym manipuloinut lapsia heti sen jälkeen kun seurustelukumppani tuli kuvioihin 4 vuotta sitten. Meillä uhkaa nyt ero, ja ylipääsemättömiltä vaikuttaavat puolisoni mielestä juuri uusperheen ongelmat. Miten kumppanini voi löytää omaa tilaa ja roolinsa perheessä, miten saada uudet pelisäännöt toimimaan. Ja miten voi yrittää antaa lasten äidin käytöksille mahdollisimman vähän...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen

Nuorena, kun olin menossa töihin urheilutoimitukseen, vannoin, etten laittaisi päähäni pipoa. Keksin, että voisin sen sijaan hankkia lämmikkeeksi peruukin.

Menin ystäväni kanssa tunnettuun peruukkiliikkeeseen. Liikkeen omistaja haukkui meidät. Jos on hyvät hiukset, pitää olla onnellinen eikä hankkia peruukkia.

Silloin elettiin 1990-luvun alkua. Pipot eivät olleet muodissa, eivätkä peruukit. Nyt ovat kummatkin. Pipoja pidetään sisällä. Hiuslisäkkeitä hankitaan monia erilaisia ihan huvikseen.

Mutta oikeastaan tämä kirjoitus ei käsittele peruukkeja, vaan muistia.

 

Nuoruuteni peruukkiepisodi tuli mieleeni Keravan taidemuseon näyttelyssä. Taiteilijaryhmä Hyäryllistä oli tehnyt sinne valtavan kokoisia pipoja, jotka oli neulottu hiuksista. Kuituhiuksista, peruukkimateriaalista. Työnsin pääni tuollaisen pipon sisään ja otin kuvan.

Tuo taideteos käsitteli muistia. Hiuksiin liittyy paljon muistoja, niitä tutkimalla voi saada ihmisestä selville hämmästyttäviä asioita. Kun tein aikoinaan Parhaat puoleni -kirjaa, haastattelin naisia myös hiusmuistoista: muotikampaukset eri vuosilta, lapsuuden hiusmalli, pahimmat kampaajakokemukset. Jokainen muisti. Kysypä ihmiseltä hiusmuistoja niin löydät stand up -koomikon!

Oikeastaan tämä juttu ei käsittelekään muistamista, vaan inspiraatiota.

 

Tukkateos ei ollut taidenäyttelyn vaikuttavin. Olihan siellä myös leipäjonoryijy ja kanavapistoporno. Silti juuri tukkateos jäi mieleen.

Aamulla bussissa työmatkalla mietin, pitäisikö neuloa tekotukasta pipo. Millaisen tekisin? Lämmittäisikö muovinen tekohius yhtään? Voisihan tukkapipon päälle talveksi virkata toisen pipon, onhan rastatukankin päällä usein valtava pipo, joka tekee päästä ampiaispesän näköisen.

Entä jos virkkaisinkin tekotukasta koruja. Samaan tapaan kuin ennen virkattiin oikeista hiuksista. Tekisin maantienvärisiä korviksia tai mahonginruskeita. Blondeja ja burgundia myös.

Mihinköhän kampaamot laittavat vanhat hiusvärien mallikirjat, joissa eri sävyt ovat tupsuina? Mitä tupsuista saisi? Ehkä perhoja. Kierrätysbisnestä.

Mutta oikeastaan tämä juttu ei käsittele inspiraatiota, vaan terveyttä.

 

Aamulla bussiin lähtiessä selkäni vihoitteli. Mutta kun olin matkalla täysin uppoutunut miettimään hiustaidetta ja ideoimaan käsitöitä, en huomannut selkäkipua enää lainkaan.

Myös mieli oli virkeä ja levännyt. Henkinen ja fyysinen hyvinvointini oli kerta kaikkiaan parempi.

Tuli mieleen yhden selkäkipulääkärin neuvo: Tee jotain, mistä tykkäät. Mistä sä nautit, hän kysyi.

Sanoin, että nautin työstä. En keksinyt mitään muuta!

Oikeastaan tämä kirjoitus käsitteleekin onnellisuutta.

 

Joissakin elämänvaiheissa omat kivat jutut jäävät syrjään. Jos on stressaantunut, kipeä tai masentunut, ei nautinnon ideasta edes saa otetta.

Olisiko ihanaa taas luistella, tehdä piruetti? Tai käydä pilkillä? Elämässä on hyvä olla hillosilmä.

Minä nautin taidenäyttelyistä. Viihdyn keskellä katosta roikkuvia värikkäitä muoviesineitä tai peruukkeja. Olen oikeassa paikassa. Välillä unohdin sen. Kaivoin sen uudestaan esiin.

Jokaisella on oma hillosilmänsä.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.