Petri Tamminen:

Se alkoi aivan arkisesta tilanteesta: Tervehdin tuttavaa kauppakeskuksen parkkihallissa. Tuttavan tervehdys oli yllättävän niukka, miltei hapan. Oma ilmeeni sen sijaan oli hyvin lämmin ja aurinkoinen.

Mikähän sillä oli, mietin hiljaa mielessäni, samalla kun käännyin autolleni ja näin ilmeeni sivuikkunan heijastuksesta.
Ilmeeni oli yllättävän niukka, miltei hapan.

Tämä hämmästytti minua suuresti. Tunsin nimittäin kasvolihaksissani, etten ollut ehtinyt vielä muuttaa äskeistä aurinkoista tervehdysilmettäni lainkaan.
Jouduin tekemään johtopäätöksen: Silloinkin kun minulla omasta mielestäni on hyvin herttainen ilme, se ei näy ulospäin vielä mitenkään.

 

Asiaa oli pakko tutkia lisää. Tein kokonaisen sarjan kylmänviileitä havaintoja käytöksestäni ja vertasin näitä havaintoja sitten mielikuviin, joita minulla on itsestäni.

Havainto: Kun vien vaimon autolla töihin, katselen hänen uloskampeutumistaan kärsimättömänä, ikään kuin minulla olisi tulenpalava kiire, ja kaasutan sitten paikalta jo siinä vaiheessa, kun auton ovi vasta lennähtää kiinni. Vastaavasti kun otan vaimon kyytiin, ampaisen liikkeelle jo ennen kuin vaimo on ehtinyt kunnolla istuutua.

Mielikuva: Olen mukava aviomies.

Havainto: Kun menemme kaverin kanssa pitkästä aikaa matsiin tai syömään, ajattelen matkalla, että kaikki kiirehtivät samaan matsiin ja samaan ravintolaan ja että me emme millään saa enää paikkoja. Huokailen ja valitan tätä asiantilaa, ja olen vielä perilläkin niin hermostunut, etten osaa keskittyä mihinkään.

Mielikuva: Olen mukavaa seuraa.

Havainto: Kun lähdemme matkalle, pelkään että sairastun juuri ennen lähtöä, ja puhun tästä pelostani. Perillä pelkään, että sairastun matkan aikana, ja puhun siitä.

Mielikuva: Olen mukava matkakumppani.

Havainto: Kun yritän jutella teini-ikäisen kanssa mutta teini-ikäinen tuijottaa puhelintaan, suutun hänelle ja sanon että hänen kanssaan ei voi koskaan keskustella mistään. Kun teini-ikäinen myöhemmin kysyy minulta jotakin läksyihinsä liittyvää, en irrota katsettani koneen näytöltä vaan käännän vain hivenen päätäni ja sanon: "Ihan kohta."

Mielikuva: Olen mukava isä.

 

En jatka listaa, asia kävi jo selväksi: Mielikuvieni ja tekojeni väliin jää niin paljon klappia, että ei menisi katsastuksessa läpi.

Entä voiko ilmiölle tehdä jotakin? Tuskin. Toisten ihmisten teot näkee juuri sellaisina kuin ne ovat - kun ei heistä oikein muutakaan voi nähdä - mutta omassa hahmossa ovat päällimmäisenä aina tuntemukset, ajatukset, aikomukset.

Onneksi ilmiön tunnistaminen ja myöntäminen tarjoaa positiivisia mahdollisuuksia. Poimin vain pari omakohtaista esimerkkiä:

1. Tunnen olevani verrattoman ketterä palloilulajien harrastaja. Toisaalta pelivuoroni päättyvät usein sisäisen selittelijän monologiin: tänään oli huono päivä. Kun myönnän ristiriidan mielikuvieni ja suoritusteni välillä, voin alkaa taas iloita harvinaisista onnistumisen hetkistä.

2. Tunnen olevani aurinkoinen tervehtijä. Toisaalta tervehdysilmeeni on näköjään niukka ja hapan. Kun myönnän ristiriidan, valaistun samalla ymmärtämään, että kauppakeskuksen parkkihallin tuttava saattaa olla vähintään yhtä lämmin ja aurinkoinen ja herttainen ja ihana ihminen kuin minä.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, mjoka tekee taidetta nolostelustaan.

Lahjojen antaminen on tärkeä osa ihmisen elämää. Antropologit selvittävät aina toisista kulttuureista, miten siellä annetaan lahjoja. Kun Aku Ankassa kohdataan vieraita heimoja, annetaan lahjoja – ja joskus kaikki menee ihan pieleen.

Ei se ole kotonakaan helppoa.

Viime joulusta jäi niin isot traumat, että ne varjostavat joulun odotusta vielä tänäkin vuonna.

Miten siinä niin kävi? Voisiko tästä jotain oppia?

 

Oli jouluaatto. Lahjojen jako. Perhe hiljeni ympärillä. Mies odotti silmät säteillen, kun avasin paketin. Se oli iso ja ylellinen.

Siellä oli vaate. Takki. Annikki Karvisen poppanatakki. Oikeasti. Sellainen puna-musta, pystykauluksinen, jossa on poppanan päällä kanttinauhasta ommeltuja kuvioita. En tykännyt.

Mitä siinä voi sanoa? Mitä voi tehdä? Kiittelin. Mutta välttelin katsetta. Hymy ei ulottunut silmiin. Nousin ja sovitin vaatetta peilin edessä. Takaa kuulin hiljaisen ääneen: nyt ei tainnut mennä ihan nappiin.

Niin. Minkä sille voi. En ole Annikki Karvisen poppanavaate naisia.

En tiedä, kumpi oli enemmän pahoillaan ja kumpi loukkaantui enemmän, minä vai mies. Kumpikin.

Tiesin, että lahjan antaja oli sydämestään halunnut parasta. Rahaakin oli satsattu paljon. Tärkein oli tunne. Avoin rakkauden osoitus ja palvova katse. Pidin katseen peilissä ja ajattelin, että nyt miehen sydän särkyy.

Jos teeskentelisin? Mies huomaisi kuitenkin, että en käyttäisi vaatetta.

Olisi siis pakko myös käyttää sitä. Ja siihen en venyisi. En kerta kaikkiaan mene ovesta ulos Karvisen poppana-takissa, siinä kulkee raja. Sitä mies ei voinut ymmärtää.

 

Minua loukkasi, ettei mies tunnista, millainen ihminen olen, kun voi ostaa niin väärän lahjan. Tällaisenako hän minut näkee ja haluaa? Itketti.

Okei, Hampurissa olin ihastellut Karvisen ikkunaa. Edellisenä vuonna sainkin lahjaksi Karvisen ihanan krimijäljitelmähuivin. Mutta poppana on eri asia.

Ilta meni vakavin ilmein ja vaitonaisena. Mies sanoi, että voisin toki vaihtaa takin. Trauma oli silti jo syntynyt.

 

Vein takin vaihtamista varten mukanani töihin. Näytin muille naisille. He ulvoivat naurusta, kiemurtelivat.

Kaikille naisille oli selvää, millainen nainen käyttää Annikki Karvisen poppanatakkia. ”Kotitalousopettaja Karvialta.” ”Keskustalainen lausuntataiteilija.” ”Ussanmaikka.” ”Riitta Uosukainen.”

Kaikilla naisilla tuntui olevan kyky erotella naistyyppejä ja halu välttää osaa niistä. Annikki Karvisen poppanatakki on tyyli-ikoni, symboli, todellinen merkkivaate. Pirttitalonpoikaisporvaristyyliä. Minussa on enemmän rokkia – eikö?

Vaihdoin vaatteen Karvisella kivoihin rimpsuihin ja pörhöneuleisiin. Olin iloinen. Kun tulin kotiin, mies huusi. Hänestä valintani olivat ihan hirveitä ja mauttomia.

 

Vuosi on kohta kulunut tästä. Mutta kipeää tekee vieläkin. Pahalta tuntuu sekin, että Karvinen on nyt konkurssissa. Tunnen syyllisyyttä.

Olemme sopineet miehen kanssa, että emme anna toisillemme enää joululahjoja. Mutta olemme jouluihmisiä. Rakastamme lahjojen antamista ja nimenomaan yllätyksiä. Mistään ei voi sopia etukäteen.

Jos emme anna lahjoja, tuntuu kuin trauma voittaisi. Tästä pitäisi jo päästä yli. Mutta miten?

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

ihmissuhteet, työnjohtaminen

Miksi jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina sitä, että puhumme toistemme ohi? Opettele kuuntelemaan omia tunteitasi ja anna tilaa myös toisen kokemuksille, neuvoo Tony Dunderfelt.

Hämmennystä ilmassa. Yritimme puhua, mutta toinen ei sittenkään kuullut. Vuorovaikutus on paitsi sanoja ja eleitä, myös muuta sanatonta. Siihen psykologi Tony Dunderfelt neuvoo paneutumaan, jotta osaisit johtaa itseäsi paremmin kohtaamisissa.

Kohtaamisissa on läsnä kolme sanatonta ohjaajaa:

  1. Intuitiivinen viestintä. Kuuntele toisen sanojen takana olevia kokemuksia ja ideoita. Hän ei ehkä ole saanut sanottua, mitä haluaisi. Ei tarvitse olla samaa mieltä toisen kanssa, mutta jos päättää kuunnella hänen kokemustaan, vaikkapa pettymystä, hän tuntee tulevansa kuulluksi.
  2. Tunneviestintä. Ihmisellä on kyky aistia, tykkääkö toinen hänestä vai ei. Se on tunne, joka kannattaa tiedostaa. Jos toisen kohtaaminen vaikka jännittää, ok! Tunteen päälle rakentuu emootioita, jotka ovat selityksiä hankalalle tilanteelle. Usein puhutaan huonosta ilmapiiristä, vaikka kyse on ikävästä tunteesta. On hyvä kyseenalaistaa selittelynsä.
  3. Voimien viestintä. Lähes joka kohtaamiseen rakentuu johtaja-seuraaja-asetelma. Vaikka puhumme tasavertaisuudesta, joku vie keskustelua ja toinen seuraa perässä. Voimista on kyse silloinkin, kun tuntuu, että aina tietyn ihmisen tavatessasi sinulta hupenevat voimat. On tärkeää ymmärtää olla jämäkkä heti alkuvaiheessa, niin viestintä on tasavertaisempaa.

Tony Dunderfelt: Läsnäoleva kohtaaminen. PS-kustannus, 39 e.

Helpota toisen yksinäisyyttä ja samalla ehkä omaasikin. Iloinen tervehdys on jo hyvää ensihoitoa.

Miten voisi tutustua siihen, joka taas kerran tulee vastaan yksin rappukäytävässä? Ei sano mitään. Emme tervehdi. Hän ei taida tuntea kuuluvansa tänne. Ehkä hän kuitenkin haluaisi.

Miten voisi lähestyä vierasta, joka ilmiselvästi etsii paikkaansa yhteisössämme?

Juulia Jantunen, 29, koordinoi vapaaehtoisille tarkoitettua Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämää Ystäväksi maahanmuuttajaäidille -toimintaa. Jantunen neuvoo tekemään tuttavuutta näin:

1. Sano pari kivaa sanaa

Tutustuminen alkaa tervehtimällä, hymyilemällä ja sanomalla pari sanaa. Voit toivottaa hyvää joulunaikaa, vaikka me suomalaiset erityisesti silloin vetäydymmekin seinien sisään, tai kysyä viettääkö hän joulua. Myös vinkki lähikaupan kahvitarjouksesta särkee jään. Sillä, mitä sanoo, ei ole isoa merkitystä. Keho ja äänensävy kertovat siitä, olemmeko kiinnostuneita tai vastaanottavaisia.

2. Kuuntele rauhassa

Keskity siihen, mitä toinen sanoo. Hän huomaa tahtotilasi, kun annat aikaasi. Puhu itse rauhallisesti ja hyvää suomea, josta vieras saa kiinni. Anna hänen hakea suomen sanoja ja vastata, niin hän vakuuttuu siitä, että todella kuuntelet. Maahanmuuttajat saattavat olla arkoja puhumaan suomea ja vaihtaa englanniksi. Kannusta pysymään suomessa, niin kielimuuri avautuu.

3. Tehkää retki kirjastoon

Mikä olisi yksinäiselle arvokkaampaa kuin se, että joku antaa hänelle aikaansa ja mahdollisuuden vaihtaa kokemuksia. Niitä on useimmilla ruoasta, lapsista, kodinhoidosta tai vaikka tv-ohjelmista. Jos ei tunnu luontevalta pyytää uutta tuttua kotiin kahville, voi viedä termospullon leikkikentän laidalle tai ehdottaa yhteistä kauppa- tai kirjastoreissua.

+ Vinkki

Vapaaehtoistoiminnassa voit antaa tukeasi toiselle hänen pienessä tai suuressa elämäntilanteessaan. Vastavuoroisessa toiminnassa periaate on: ihmisenä ihmiselle. Vapaaehtoinen ei ole tuettavan ylä- eikä alapuolella, vaan molemmat osapuolet saavat ja antavat.

Lisätietoa: MLL järjestää monenlaista vapaaehtoistoimintaa, muun muassa kylämummi- ja kylävaaritoimintaa sekä perhekummi- ja perhe-keskustoimintaa. Katso: MLL:n paikallisen piirin nettisivut, esimerkiksi Uudellamaalla

 

parisuhde, mies, rakkauskoulu, Keijo Markova

Mies tarvitsee rakkaudessa opastusta, sanoo psykologi Keijo Markova. Ei siksi, että olisi huono vaan tullakseen paremmaksi.

Porasin taulun seinään, siis rakastan. Tunteiden osoittaminen teoilla on miehelle usein luontevaa. Vaikeampaa voi olla halata kumppania ja sanoa, että olet rakas. Puhe kuitenkin kannattaa, sillä se vahvistaa tunneyhteyttä. Jos puoliso joutuu toistuvasti kokemaan, ettei hänen tarpeisiinsa vastata, suhde ajautuu ennen pitkää kriisiin.

Väestöliiton psykoterapeutti ja psykologi Keijo Markovan mukaan tärkein rakkausteko on antaa kumppanille ihailua päivittäin. Tavatessanne voit huudahtaa, että sieltä tulee rakas siippani ja sanoa, että ihanaa, kun olet olemassa.

Rakkautta voi myös opetella. Se ei ole hömppää vaan looginen tieteen muoto ja taito, jota voi oppia. Kukaan ei osaa ajaa autoakaan ilman, että joku ensin ohjaa ja näyttää. Omin avuin pärjäämisestä ei jaeta bonuksia.

Älä ole James Bond

Vaikeinta parisuhteessa on usein oman tarvitsevuutensa kohtaaminen ja sen paljastaminen toiselle. Mieluummin ollaan kuin James Bond, aina pystyviä kaikessa. Puoliso ei supersankaria kaipaa vaan miestä, joka on välillä myös heikko ja haavoittuva. Turvallinen olo tulee siitä, että kumpikin saa suhteessa arvostusta ja rakkautta juuri sellaisena kuin on.

Keijo Markova ja psykologi Elina Nurminen ovat laatineet maksuttoman Miesten rakkauskoulu -nettikurssin, joka kertoo, mistä rakkaudessa on kyse – miehen näkökulmasta. Käy tutustumassa Väestöliiton Miesten rakkauskouluun.