Häpeä kasvatus psykoterapia
Kuva Shutterstock

Häpeän käsitteleminen ja hälventäminen on palvelus paitsi itselle myös seuraavalle sukupolvelle.

Kukapa ei olisi joskus ujostellut tai arkaillut! Nämä lievät häpeäntunteet tuntuvat kiusallisilta. Voimakas häpeäntunne on kuitenkin jotain aivan muuta — se voi jopa lamaannuttaa tai saada eristäytymään muista.

Avain häpeän hallitsemisen on sen tunnistaminen. Se taas edellyttää, että ymmärtää mikä tämä tuntemus oikeastaan on.

Häpeä voi olla tuskallinen tunne, joka herää usein äkillisesti ja hallitsematta. Se liittyy siihen, että on tullut torjutuksi, nöyryytetyksi tai loukatuksi.

Syvä nolostuminen valtaa mielen yleensä silloin, kun on juuri paljastanut sisimpiä tunteitaan, toiveitaan ja minuuttaan ja kokee, ettei olekaan hyväksytty omana itsenään — ettei yksinkertaisesti kelpaa.

Häpeää on kolmenlaista: sisäistä, ulkoista ja uhrin häpeää.

Tunne voi olla sisäistä, kun huomaa itse, ettei olekaan omien ihanteidensa mukainen tai ettei pysty hallitsemaan tunteitaan. Tällainen kiusaantuminen voi tulla vaikkapa hallitsemattoman vihanpuuskan jälkeen tai jos havahtuu valokuvasta omaan ylipainoisuuteensa.

Ulkoinen häpeä syntyy siitä, että tulee torjutuksi, nöyryytetyksi tai halveksutuksi. Tämä myös näkyy suoraan reaktiona toisten suhtautumiseen — ehkä punastumisena tai jopa säntäämisenä pois paikalta.

Uhrin häpeä taas on traagista ja yllättävän yleistä. Esimerkiksi perheväkivallan uhrit häpeävät kohteeksi joutumistaan, ja se estää heitä puhumasta kokemuksistaan.

— Häpeä on vastakkaista kunnialle ja tyytyväisyydelle. Siihen sisältyy usein ajatuksia siitä, että on ihmisiä, jotka pilkkaavat, nauravat, nolaavat tai odottavat enemmän kuin mitä itse pystyy antamaan, kuvailee psykoanalyytikko Elina Reenkola.

Tämä niin sanottu häpeäfantasia voi tuntua kuin sisäiseltä sammakolta, johon sisältyy ajatus, että itsessä on jotain muille vastenmielistä. Se on eri asia kuin syyllisyydentunne, mutta joskus ne myös liittyvät toisiinsa.

— Häpeässä on koko ihmisen persoonallisuus ja minuus kyseessä, siksi se on niin tuskallista. Syyllisyydentunne taas koskee ennemmin tekoa, jos on tehnyt jotain väärin tai pahaa, Reenkola rajaa.

Häpeä on Suomessa lähes kansallinen piirre

Häpeä siirtyy sukupolvelta toiselle sekä kasvatuksen että esimerkin kautta. Jos tunteiden ilmaisua ja näyttämistä hävetään kotona eikä tyytyväisyyttä omiin saavutuksiin saa tuoda ilmi, lapsi oppii toimimaan samoin. Ainoa sallittu poikkeus on humalatila: silloin saa olla hölmö ja hillitön ja jopa rehvastella saavutuksillaan.

Viime vuosisadalla sodissa miehensä menettäneet naiset joutuivat kasvattamaan lapset ja hoitamaan tilat yksin. Kaiken kaikkiaan elämä oli kovaa. Lähes jokainen — etenkin lapset — sai osakseen vähemmän hellyyttä, huomiota ja kehuja.

— Suomessa ja Japanissa on samantapaiset kasvatuskulttuurit, joissa ajatellaan, että lapsi ylpistyy jos tätä kehuu. Myös fyysiset rangaistukset ovat olleet kovia. Kouluissa on pitkään käytetty nolaamista tapana opettaa, eikä oman mielipiteen ilmaisemista ole pidetty tärkeänä, vaan oppilaan on täytynyt antaa se yksi oikea vastaus kysymykseen, Elina Reenkola luettelee.

Häpeä ja hämmennyksen aiheet ovat yksilöllisiä, mutta sukupuolten välillä on selkeitä eroja. Naisten häpeä liittyy miehiä useammin kehon muutoksiin ja reaktioihin.

— Kuukautisverta hävetään ja piilotellaan. Se on kauhean kiusallista ja noloa, jos tulee tahroja housuihin. Muut veritahrat eivät aiheuta samanlaista tunnetta. Myös hedelmällisyysasioihin, kuten lapsettomuuteen, keskenmenoihin, äitiyden ongelmiin ja vaihdevuosiin, liittyy häpeää.

Elina Reenkolan mukaan miehille tyypillisempiä ovat suorittamiseen liittyvät häpeän tunteet, vaikkapa potenssiongelmat tai vaikeudet työpaikalla. Mies voi tehdä jopa itsemurhan, jos yrityksellä menee huonosti.

Kansana suomalaisille yleisimpiä häpeän aiheita ovat avuttomuus, tietämättömyys ja riippuvuus — se, että kaipaa ja tarvitsee toisia. Myös sisimpien tunteiden ilmaiseminen nolottaa. Etenkin nuorilla ryhmän ulkopuolelle jääminen aiheuttaa kiusaavia tunteita, jos ei ole samanlainen kuin muut eikä saa toisten hyväksyntää.

Nuoret ovat rakentamassa kehtaajien kulttuuria

— Yhä useampi nuori voi rohkeasti toteuttaa itseään ja olla ylpeä tekemisistään, Elina Reenkola sanoo.

Masennusta ja työuupumusta, jopa syöpää on pitkään pidetty häpeällisinä asioina. Niihin liitetty hävettävyys on kuitenkin lieventynyt, kun julkisuuden henkilöt ja muut arvostetut kasvot ovat kertoneet avoimesti kokemuksistaan ja taisteluistaan näitä sairauksia vastaan. Se on tuonut ennen kielletyt ja haudatut asiat yleiseen keskusteluun, ja jos jostakin asiasta voidaan keskustella avoimesti, se ei ole enää tabu.

Internetin keskustelupalstat ovat mahdollistaneet myös uhrien kokemusten jakamisen anonyymisti. Myös ennen noloina ja häpeällisinä pidetyistä äitiyden ongelmista keskustellaan ja blogataan nykyään avoimesti.

Tilalle on kuitenkin tullut uusia kiusallisiksi miellettyjä asioita ja häpeämättömyyttä, joka sekin on yksi häpeän ilmenemismuoto.

— Häpeän kohteet voivat muuttua nopeasti toisiksi. Omassa nuoruudessani oli noloa, jos ei ollut neitsyt. Nyt nuorille tytöille on noloa, jos neitsyys on tallella, Elina Reenkola sanoo.

Seksuaalinen häpeämättömyys ei välttämättä ole hyvä merkki. Sen alle piilotetaan kiusaantuneisuutta, joka Reenkolan sanoin ”vain kuorrutetaan seksuaalisella kuvastolla”.

— Yksinäisyyden aiheuttama hämmennys peitetään pornolla ja räävittömällä puhella, rivoudella, ja mennään toiseen laitaan — häpeämättömyyden puolelle.

Häpeä voi olla myös rakentavaa

Se on hyvin lähellä epäonnistumisen pelkoa. Pelko siitä, että epäonnistuu muiden silmissä, saa parhaimmillaan ottamaan toiset huomioon sen sijaan, että toteuttaisimme vain röyhkeästi halujamme.

Pahanlaatuisen tai patologisen häpeän taas tunnistaa siitä, että se ainakin osittain estää normaalin elämän elämisen. Rajoittava häpeä saa välttämään muita ihmisiä sekä tilanteita, joissa epäonnistumisen pelon aihe voisi paljastua.

Häpeä saa toivomaan, että voisi vajota maan alle. Se aiheuttaa monille sosiaalisia pelkoja. Pahimmillaan syntyy häpeähalvaus, joka vie koko toimintakyvyn.

— Vaikea häpeä vaikuttaa jopa liikkeisiin. Silloin voi olla mahdotonta vaikkapa opetella tanssin askeleita ja pysyä rytmissä, Reenkola kuvailee.

Toisessa ääripäässä se näkyy häpeämättömyytenä — esimerkiksi superkalliina laukkuina tai vaatteina, joiden tarkoitus on kiinnittää huomiota. Samalla ne peittävät kantajansa epävarmuutta.

— Naisilla rumuuden tunne on häpeän muunnelma. Moni huomattavan kaunis nainen kokee itsensä rumaksi. Siihen ei auta, mitä muut sanovat, koska usko omasta rumuudesta on muodostunut jo lapsuudessa.

Voimakas epäonnistumisen pelko voi puolestaan vaikeuttaa opiskelua tai estää ystävyys- tai parisuhteen luomisen. Se saattaa myös haitata työuralla etenemistä, jos pelko estää avaamasta suuta palavereissa tai hakemista parempia työtehtäviä, joihin sisältyisi enemmän esiintymistä.

Jos häpeä aiheuttaa kärsimystä, Elina Reenkola suosittelee puhumaan siitä läheisen tai vaikka tuntemattoman kanssa. Tärkeintä on, että tuntemuksistaan kertoo jollekin.

Jos ääneen puhuminen ei onnistu, epäonnistumisen peloista voi kirjoittaa vaikka internetin keskustelupalstalle ja etsiä sieltä vertaistukea.

Häpeän kohtaamiseen on kursseja ja harjoituksia

Yhtä auttaa itsesuggestio, toinen hyötyy enemmän peilin edessä harjoittelemisesta. Myös siedätyshoito voi toimia: kun hakeutuu tilanteisiin, joissa saattaa mokata, niistä tulee vähemmän pelottavia.

— Jos näistä ei ole apua ja häpeä haittaa itseä ja jokapäiväistä elämää, kannattaa hakea apua psykoterapeutilta, Elina Reenkola kannustaa.

Lääkäri saattaa määrätä epäonnistumisen pelkoon ja arkuuteen lääkkeeksi beetasalpaajia. Niillä voidaan lievittää joitakin häpeän oireita, mutta se ei poista varsinaista ongelmaa. Psykoterapiassa selvitetään häpeän mekanismeja ja opetellaan tunnistamaan ja hallitsemaan tunteita. Siksi sen hyöty on pitempiaikaista.

Terapian avulla elämää haittaavasta häpeästä saattaa päästä jopa kokonaan eroon. Harva osaa kuitenkaan hakea apua juuri epäonnistumisen pelon vuoksi.

Kun Reenkola tunnistaa potilaassaan sen oireita, hän ohjaa tämän tutustumaan omiin häpeäfantasioihinsa. Niitä ei siis pitäisi yrittää häivyttää saman tien, vaan mietiskellä ja kesyttää ne.

— Pelot heijastavat usein kokemuksia kouluajalta tai lapsuudesta, joissa itseä on kiusattu tai kohdeltu halveksuvasti. Joskus niihin liittyy muita traumaattisia kokemuksia, jotka ovat muovautuneet toiseen muotoon, sillä jokainen mieli käsittelee kokemuksia omalla tavallaan.

Häpeäntunteiden helpottaminen on yksilöllistä, se voi viedä kuukausia tai vuosia. Se voi riippua siitäkin, kauanko kestää löytää itselle sopiva terapeutti tai muu hoitotapa.

Oikeanlaisen avun löydyttyä jonakin päivänä häpeä on kuitenkin poissa. Se ei enää vaivaa, esimerkiksi esiintyminen ei pelota tai sosiaalisessa tilanteessa ei pelkää, ettei kelpaisi toisille.

Pelot ja kiusaantuneisuus voivat joskus hälvetä kertalaakista, mutta usein se on vähittäinen prosessi.

— Esimerkiksi Monica Lewinsky joutui suhteestaan Bill Clintoniin julkisen häpeän kohteeksi ja vetäytyi 10 vuodeksi julkisuudesta kokonaan. Sinä aikana hän käsitteli omaa häpeäänsä ja suoritti psykologin tutkinnonkin. Nyt hän uskaltaa taas tulla julkisuuteen ja haluaa auttaa muita julkisen häpäisyn kohteita, Elina Reenkola kertoo.

 

Asiantuntija: Elina Reenkola, psykoanalyytikko, Helsinki.

Kuva Shutterstock

Mieheni on 55-vuotias yrittäjä, jonka firma on konkurssin partaalla. Yhtäkkiä hän ilmoitti haluavansa eron ja jättää kaiken taakseen. Hänellä tuntuu olevan kova kiire muuttaa koko elämänsä. Asumme nyt eri osoitteessa, eikä hän halua tavata minua ja poikaansa, silti olemme yhteydessä ja suhteemme toimii jollakin tasolla.
Minä ihmettelen, että mikähän äijälle tuli. En tunne häntä enää. Toista naista ei kuulemma ole, mutta minäkään en saa mennä hänen luokseen. Onko tämä nyt sitä viidenkympin villitystä? Meneekö se ohi? Yhdessä on oltu 27 vuotta, joten en ihan pienestä tahtoisi antaa periksi.
Bella

Ikävä kyllä mitään ikävillityksiä ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat vain keinoja yksinkertaistaa monimutkaisia elämäntilanteita. On selvää, että miehesi on ison elämänkriisin kourissa. Kerrot teidän olleen yhdessä lähes 30 vuotta, ja nyt hän yhtä äkkiä haluaa jättää kaiken taakseen. Yrityksen heikko tilanne varmaan luo painetta, mutta on vaikeaa uskoa, että se on tärkein syy tilanteeseen.

Kuvaat, että suhteenne toimii jollakin tasolla, vaikka olette asumiserossa. Onko etääntyminen siis tapahtunut jo aiemmin? On siirrytty sohvan eri päihin ja sängyssä väliin on muodostunut yhä isompi tyhjä tila. Pariterapiassa tätä kuvataan usein muurilla, joka kasvaa vaivihkaa puolisoiden välille. Asioita ei enää jaeta niin kuin ei hellyydenosoituksiakaan. Pikku hiljaa yhä isommat asiat jäävät kertomatta ja kumpikin alkaa elää omaa elämäänsä. Tästä tilanteesta on helppo lähteä.

Muurista huolimatta erotilanne tulee usein toiselle puolisolle täytenä yllätyksenä: "Mikähän äijälle tuli". Vaikka sitä tottuu elämään "omalla puolella", toisen ajattelee silti kuuluvan kodin vakiokalustoon. Mutta toinen on voinut jo pitkään painia omien elämänhaasteiden kanssa, joihin ei koe enää saavansa tukea kumppaniltaan. Silloin tukea haetaan jostain muualta: kavereilta, työtovereilta, netistä tai mistä tahansa, josta voi saada neuvoja, huomiota ja arvostusta.

Koska teillä on edelleen jonkinlainen yhteys, voisit vaikkapa vanhanaikaisesti kirjoittaa kirjeen miehellesi ja kertoa, miltä tilanne sinusta tuntuu. Kirjeessä voisit esittää pyynnön siitä, että hän yrittäisi avata hiukan tätä arvoitusta. On selvää, että teidän tulee päästä puhumaan asioista kasvokkain, mutta miehesi ei ole vielä valmis siihen.

Ennen kirjeen kirjoittamista sinun olisi hyvä pysähtyä pohtimaan liittonne kehityskaarta. Sen voi tehdä esimerkiksi aikajanan avulla. Mitä ovat ne tärkeät hetket niin myötä- kuin vastoinkäymisissä? Mitä olivat unelmanne alkuaikoina, entä viime vuosina? Miten kohtasitte arjessa : aamuisin, töistä tultaessa, illalla ja nukkumaan mennessä. Etenkin myönteisten hetkien etsiminen on tärkeää: jokainen katse, kosketus, äänenpaino, kohti kääntyminen jne. vaikuttaa. Ikävä kyllä samoin jokainen väärä sana, katse, vetäytyminen, huokaus ja tihahdus. Ehkä löydät tätä kautta selityksiä siihen, mitä on tapahtunut.

Parisuhdeoppaista Suvi Tirkkosen Himoitse, leiki ja rakasta voisi sopi hyvin sinulle. Myös Jouni Luukkalan Kukoistava parisuhde sisältää ajatusten herättäjiä. Viime aikoina etenkin tv-sarjoissa on käsitelty parisuhteita onnistuneesti. The Affair tutkii suhteen murenemista pitkäjännitteisesti. Myös kotimaisessa Siskonpedissä parisuhde on tapetilla. Huolimatta siitä, miten teidän lopulta käy, itsesi ja suhteenne tutkiminen kannattaa.
 

Mikael Saarinen

psykologi ja psykoterapeutti

Kysy psykologilta

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

kateus, temperamentti, persoonallisuus, ihmissuhteet

Miksi joskus reagoin niin kovin kiihkeästi johonkin pieneen eleeseen tai äänenpainoon. Tai miksi joku ihminen saa aina mieleni kuohuksiin? Syy löytyy syvältä minusta.

Kateuden musta voima hämää

”Hyvä tuttavani on menestynyt ja tehnyt upean kirjan. Miksi minulle tuottaa vaikeuksia ottaa asia hänen kanssaan edes puheeksi? Kun kirjasta järjestetään tiedotustilaisuus, menen mieluummin ostamaan itselleni uuden takin.” ANNA, 61

Ei ole parempaa tapaa vähätellä toista kuin vaieta! Vaikenijaa vastaan ei voi sanoa mitään, hänhän vain vaikenee. Pelkkä muihin asioihin siirtyminen riittää osoittamaan, miten merkityksetön toisen saavutus on.

Kateus on psykoterapeutti Tuula Kuittisen mielestä salaisena motiivina hyvin yleinen. Olemme kaikki kateellisia! Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Olennaisempaa on, miten tunnetta käsittelemme ja kuinka sitä puramme. Kuinka sen tunnistamme?

 Kysy itseltäsi, miksi tämä ihminen ärsyttää sinua, miksi et viihdy hänen seurassaan, et kai vain ole kateellinen.

Myös toisen elämäntarina ja persoona vaikuttaa.

– Voimme suoda hyvää sille, joka on kiva tai kokenut vastoinkäymisiä. Sen sijaan itsekeskeiselle Hannu Hanhelle saatamme toivoa jopa pahaa.

Kateudesta kärsivä on ehkä lapsuudessaan joutunut jatkuvasti todistamaan omaa arvoaan kilpailemalla. Siksi kateuden tunne on niin kivulias, että sitä ei voi tuntea vaan se pitää naamioida. Mieti suhdettasi omiin sisaruksiisi, kilpailitko, jouduitko vertailtavaksi.

– Kateuteen sisältyy kokemus omasta arvottomuudesta. Siksi kateuden haluaa muuntaa tiedostamattomasti vaikkapa väheksynnäksi, ylimielisyydeksi, ärtymykseksi tai pahansuopuudeksi, Kuittinen pohtii.

Kateus myrkyttää ilmapiirin ja kovasti kateellisen lähellä on vaikea hengittää. Siksikin siitä olisi hyvä päästä.

– Pahimmillaan tunnistamaton kateus kapeuttaa ihmisen elämää, kun mitään ei voi tehdä eikä minnekään mennä ilman että ajattelee, miksen minä!

Kun kateuden salaisena motiivina tunnistaa, se helpottaa jo oloa. Jos sen vielä uskaltaa tunnustaa kateuden kohteelle, tunne menettää mustan voimansa.

Eleet tuovat mieleen jotain

En pysty jäljittämään syytä siihen, miksi eräs työtoverini saa minut kihisemään raivosta. Hän suhtautuu minuun aivan kuin olisin lapsi, jota pitää jatkuvasti ohjata. Eihän minun tarvitsisi näin kovin raivostua. Myöhemmin tajusin, että lähelläni oli nuoruudessa eräs ihminen, jonka reaktioissa oli paljon samaa kuin tässä työtoverissa. Voisiko kyse olisi näin simppelistä asiasta? Tämä ihminen muistuttaa tätä toista ja vajoan takaisin lapsuuteni raivoon.” ERIKA, 42

–Joskus todella kysymys on siitä, että jonkun ihmisen olemus vain tuo mieleemme muistoja lapsuudesta. Emme ehkä ensin tunnista niitä, mutta huomaamme lataavamme toiselle kannettavaksi tunteita, jotka eivät ehkä ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Silloin tuon muiston jäljittäminen auttaa tyynemmille vesille, psykoterapeutti Tuula Kuittinen sanoo.

Tutunoloiset kasvot, elehdintä, jokin aksentti, tapa korostaa asioita voi nostaa mieleemme muiston jostakusta kokemastamme. Emme kykene jäljittämään sitä, mutta muiston painolasti tekee olon tukalaksi.

–Toisaalta kukaan ei halua tulla myöskään kohdelluksi ikuisesti lapsena. Jos aikuista ihmistä kohdellaan alentuvasti, se ärsyttää. Kuka haluaa, että toinen ylihuolehtimalla ja määräilemällä ilmoittaa olevansa parempi, fiksumpi ja pätevämpi.

Avuliaisuutta, syyllisyyttä vai vallankäyttöä

”Jostain syystä tunnen, että velvollisuuteni on olla avuksi aina ja kaikkialla. Olen luvannut liikaa ja loppupeleissä ollut aivan hyödytön, kun en ole ehtinyt sinne, missä minua olisi eniten tarvittu. Nyttemmin olen alkanut miettiä, mistä tällainen äärirajoille menevä auttamisenhalu kumpuaa.” HEINI, 59

– Avulias voi olla monesta eri syystä. Taustalla voi olla myös valtapyrkimys, pohtii Tuula Kuittinen.

Ihminen pyrkii tekemään autettavasta riippuvaisen ja siten saavuttamaan haluamaansa tunnevaltaa.

– Avulias voi olla myös syyllisyydentunteesta. Esimerkiksi lapsena kovasti syyllistetty saattaa olla altis syyllistymään myös aikuisena. Huono omatunto kalvaa jatkuvasti ja hoputtaa lepyttelemään kuvitteellista jumalaa siellä ja tuolla.

Yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko voi myös motivoida auttajaa.

– Ihminen tuntee, että jos hän ei alituisesti juokse täyttämässä toisten toiveita, hänet hylätään. Tässäkin tapauksessa taustalta voi löytyä jokin hylkäämiskokemus.

Oman auttamismotiivin löytää käyttäytymällä joskus toisin:

– Testaa tunteitasi kieltäytymällä joskus. Miltä tuntuu ja mitä tapahtuu? Entä miten avunpyytäjä reagoi kieltäytymiseesi. Lopputulos voi yllättää.

Miksi minua aina huijataan

”Minulla on sellainen tunne, että minua käytetään hyväksi, minua riistetään. Monesti on käynyt niin, että olen joutunut katoin kohdelluksi. Minulta on viety rahat, minua on huijattu. Nykyään olen tosi tarkkana enkä siedä enää, että minulta viedään se mikä minulle oikeasti kuuluu.” SAKARI, 55

– On olemassa ihmisiä, jotka kokevat koko ajan, että heitä kohdellaan kaltoin ja he jäävät paitsi. He ovat niitä, jotka käyvät jatkuvaa oikeustaistelua jotain instanssia kohtaan, Tuula Kuittinen sanoo.

Tässäkin voi taustalla vaikuttaa kokemus vaille jäämisestä lapsuudessa, joka sekin voi olla totta tai ei.

– Oli niin tai näin, jatkuvan vihan katkeruuden vallassa on vaikea elää. Olisi hyvä, jos viha sulaisi jossain vaiheessa suruksi. Silloin pääsisi oikeasti käsittelemään menetystä ja vapautumaan uhrin osasta, sanoo Tuula Kuittinen.