Tuntuuko siltä, että parisuhteen auvoiset ajat ovat jo kaukana takanapäin ja arki toisen kanssa ei jaksa enää sykähdyttää? Parisuhdeterapia voi olla hyväksi, vaikkei isoja kriisejä olisikaan. Merkittävä parannus on usein jo se, että oppii kuuntelemaan omia ja toisen tarpeita.

Avioliitossa kaikki oli hyvin. Mutta jokin huoletti. Kumpikin tiesi, että jotenkin se liittyi siihen, miten he puhuivat toisilleen. Mitä asialle voisi tehdä? Lopulta mies tarttui puhelimeen ja ilmoitti itsensä ja vaimonsa viikonlopuksi parisuhdekurssille.
Parisuhdeterapiaan kannattaa mennä, vaikka varsinaisia kriisejä ei olisikaan. Tavallinen syy esimerkiksi viikonloppukurssille hakeutumiseen on se, että toinen osapuoli kokee, ettei tule kuulluksi parisuhteessa. Voi myös olla, ettei yhteistä aikaa esimerkiksi keskusteluille ole ollut aikoihin.

Tilaa puhua ja kuunnella

Yhteinen viikonloppu, jonka teemana on me kaksi, voi olla hyvä tilaisuus päivittää suhteen tila: kohdata puoliso, kuunnella hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Se lähentää ja siten oppii katsomaan omaa käytöstään toisen silmin. Kumpikin saa suunvuoron, kun kuuntelijan ja puhujan roolit vaihtuvat. Helpottavaa on sekin, että kurssilla tapaa muita samassa tilanteessa olevia pareja. On mukava huomata, ettei ole pulmiensa kanssa yksin: muilla on suhteessaan tismalleen samoja kompastuskiviä.

Kun ristiriidat ja väärinymmärrykset keskustelee läpi, ne eivät jää kalvamaan mieltä.

Helppoja harjoituksia

Kurssi voi edetä vaikka niin, että osallistujapariskunnat saavat tehtäväksi kirjoittaa muistiin kaikki mieleen tulevat täydennykset lauseisiin ”Pidän sinussa siitä, että...”, ja ”Pidän siitä, kun sinä...”.
Harjoitus palauttaa mieleen niitä ihastuttavia piirteitä kumppanissa, joihin alun perin ihastui.

Toinen helppo harjoitus on sanoa toiselle jotain myönteistä samaan aikaan, kun antaa kritiikkiä. Esimerkiksi jos valittaa tiskaamattomista astioista, aloittaa kritiikin vaikka kysymällä, että "Kulta, mikset ole tiskannut?" Viesti menee perille, mutta riitaa ei synny.

Aina toisen vika?

Aina rakentavaa keskustelua ei aina synny millään ilveellä. ”Sinä aina tai sinä et koskaan” ovat vuorosanoja, jotka pariterapeutti melko todennäköisesti kuulee vastaanotolleen tulleilta puolisoilta.  
— Ne ovat ikuisia aloitusrepliikkejä, kun suhde on jumissa, sanoo Jyväskylän yliopiston kliinisen psykologian professori Jarl Wahlström.
Hän johtaa yliopistonsa Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikalla pariterapiatutkimusta. Siinä muun muassa eritellään terapia­keskustelujen etenemistä ja puhetapojen muuttumista.
— Se voi näkyä vaikkapa niin, että terapian alussa vaimo nimeää miehensä tunnevammaiseksi. Myöhemmin hän alkaa sanoa tätä ihmiseksi, joka säilyttää toimintakykynsä tunnemyrskystä huolimatta.
— Yleensä kiristyneen tunnelman syy on se, että jommankumman mielestä suhteessa ei ole hyvä olla.

Ongelmista ei saa vaieta

Jos ei ole ystäviä tai läheisiä, joiden kanssa vaikeuksista puhua, Wahlströmin mielestä on hyvä ajatus hakeutua pariterapiaan.
— Jos ongelmat saavat muhia pitkään, niissä aletaan kiertää kehää, hän sanoo.
Alkutilanteessa jompikumpi voi sanoa tulon syyksi sen, että toinen osapuoli on jotenkin hankala tai ärsyttävä.
— Pariterapiassa lähtökohta ei kuitenkaan koskaan voi olla oletus, että toinen on oikeassa, toinen väärässä.  

Onko rakkaus lapsellista?

Kätkemme järkevän parisuhdepuheen taakse rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuun, sanoo sosiologi Jaana Maksimainen, joka teki väitöskirjansa rakkaudesta.
– Rakkaudesta ei nykyään ole soveliasta puhua. Jos kertoilet omista rakkausasioistasi tavoittelematta ironisuutta ja koomisuutta, sinua pidetään vähän lapsellisena.
Sitäkään ei oikein kehdata sanoa, että haluaisi löytää toisen ihmisen, koska on rakastamisen tarve.
– Kaipaus ilmaistaan mieluummin sanomalla, että olen valmis uuteen parisuhteeseen, kuten moni on vaikkapa aikakauslehdissä paljastanut.

Mutta ei rakkauden tai romantiikan kaipuu ole mihinkään kadonnut. Avioliittoa rakkauden satamana ihannoidaan ehkä hieman salaa.

Väitöskirja-aineistossa nousi pintaan myös kiinnostava juonne. Niin haastatellut kuin mediassa esiintyvät ihmisetkin sanoivat kerta toisensa jälkeen, että parisuhdetta pitää hoitaa, se on työtä, periksi ei saa antaa.
– Siitä jotenkin paistaa, että rakastaminen halutaan totaalisesti järkeistää tahdon asiaksi. Vähän voisi ehkä hellittää. Parisuhteista tunnutaan olevan huolissaan silloinkin, kun ei ole syytä. Sekin voi riittää, kun yrittää elää ihmisiksi ja asiallisesti.

▶ autetaan kumpaakin oivaltamaan oma  osuutensa ongelmien syntyyn.
▶ ei ajatella, että toinen on oikeassa ja toinen väärässä.
▶ annetaan puolisoille uusia työkaluja helpottamaan elämässä selviytymistä.
▶ pyritään siihen, että puolisot pystyvät jatkamaan elämäänsä tyytyväisempinä.
▶ pyritään myös eron tullen ymmärtämään, miten siihen päädyttiin.
▶ itselleen tärkeästä ei tarvitse luopua.
▶ terapeuttia tavataan yleensä harvakseltaan.

keräily, hamstraus

Meillä on takana yhteisiä vuosia yli 30. Olemme olleet kahden muutaman vuoden, kun lapset ovat lentäneet pesästä. Minua vaivaa ajatus, että en ole enää tärkeä miehelleni, vaikka hän niin sanoo, kun sitä kysyn. Tuntuu, että miehen suurin mielenkiinnon kohde on tavaroiden keräily meidän yhteiseen kotiimme. Ymmärrän sitä tiettyyn pisteeseen, mutta hän ei pidä minkäänlaista järjestystä ja siitä tulee riitaa.

Meillä on ollut monta vaikeaa vuotta takana, sairautta, kuolemia, työuupumusta. Niihin olemme saaneet apua ammattiauttajilta. Olemme puhuneet keskenämme tästä keräilyvimmasta, ja olen jopa uhannut muuttaa pois, jotta pääsen liiasta tavarasta eroon. Mutta samalla menetämme luultavasti myös parisuhteemme. Mikä auttaisi meidät parempaan yhteiselämään tästä eteenpäin?

ONKO PAREMPI OLLA YKSIN – KUMMANKIN

Kirjeesi teema koskettaa varmaan meitä kaikkia tavarataivaan kasvatteja. Ostaminen on tehty niin helpoksi, edes sohvalta ei tarvitse nousta. Gösta Sundqvist kirjoitti jo 1980-luvulla osuvasti: ”Vaimo älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on.” Miehen tavoite laulussa oli hankkia tuvan täydeltä elektroniikkaa korvaamaan romantiikan.

Kerrot teidän jääneen lasten lähdön jälkeen kaksin. Takana on pitkä liitto, ja edessä tietyllä tavalla uudet elämänvalinnat. Kerrot, että sinua vaivaa ajatus, että et ole enää miehellesi se tärkein. Nimimerkkisi perusteella olet miettinyt jopa eroa. Miehesi sen sijaan tuntuu olevan tyytyväinen tilanteeseen ja hamstraamisharrastukseensa. On hienoa, että olette keskustelleet asiasta, vaikka se ei näytä johtaneen muutoksiin. Tarpeidesi huomioimisen sijaan tunnet jääväsi altavastaajaksi. Se syö ihmistä. Parisuhteen kun pitäisi perustua vastavuoroisuuteen ja yhteispeliin. Tämä on juuri se tavoite, joka teidän nyt pitäisi löytää uudelleen.

Usein erilaiset psykologiset kriisit ja teemat laukaisevat meissä suojaavia toimintatapoja. Ostaminen, ja siitä saatu mielihyvä, on yksi tällainen. Sen sijaan, että käsittelisimme vaikeita tunteitamme, kuten menetystä, surua, riittämättömyyttä ja hylkäämistä, voimme aktivoida verkkokaupan napin painalluksella mielihyvää, kiinnostusta ja jännitystä. Kun tavara on käsissämme, pelkäämämme tunteet jäävät edelleen olemaan, mutta niistä pääsee hetkeksi eroon uudella ostoksella. Tästä muodostuu helposti loputon kehä.

Miehesi ilmeisesti purkaa tyhjäksi jäänyttä isän rooliaan keräilyvimmaan, mutta miten on sinun laitasi? Et kuvaa kirjeessäsi sitä, miten lasten lähtö on vaikuttanut sinuun. Voisi olla hyvä, että alkuun kävisit juttelemassa tästä elämänmuutoksesta ammattiauttajan kanssa. Saisit ymmärrystä omaan kriisiisi ja aikaa pohtia, mitä sinä haluat tulevaisuudessa. Keskusteluterapia antaa myös tukea, jota miehesi ei nyt osaa antaa sinulle. Ehkä tämän jälkeen sinun olisi helpompi keskustella tilanteestanne uusista näkökulmasta. Nykyinen kun johtaa helposti vain riitoihin. Aluksi voisitte lukea jotain asiaa liittyvää. Esimerkiksi kirja Sata kysymystä parisuhteesta (Duodecim 2016) tai Hehkua elämään (Docendo 2016). Parisuhteen kaarta voi miettiä vaikka amerikkalaisen ohjaajan Richard Linklaterin Rakkautta-elokuvatrilogian (…ennen aamua, ennen auringonlaskua ja ennen keskiyötä) avulla. Miten pienestä asiat voivatkaan olla kiinni niin hyvässä kuin huonossa. Mutta yhteys on mahdollista vain keskustelun kautta.

Näin eteenpäin

  • Pohdi miten uusi elämäntilanne vaikuttaa sinuun ja toiveisiisi.
  • Kun sinulla on selkeämpi kuva siitä, mitä haluat, houkuttele miehesi kertomaan, mitä hän haluaa.
  • Luokaa yhdessä uusi unelma siitä, millaista elämänne kahdestaan on.
  • Pilkkokaa tuo tulevaisuudenkuva teoiksi, joita voitte alkaa toteuttaa arjessa yksin ja yhdessä.

Mikael Saarinen

psykologi ja psykoterapeutti

Kysy psykologilta

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

itsetunto, psykoterapia, työelämä

Vaihdoin syksyllä työpaikkaa, olin edellisessä paikassa 8 vuotta. Tuli lomautukset ja olin määräaikainen, niin oli pakko jäädä pois. Pääsin kuukauden kotona olon jälkeen uuteen paikkaan.

Siellä on ihan mukavaa, mutta ikävä vanhaan paikkaan on kova: kaipaan työkavereita ja työtä. Itkettää, kun kuulen heistä jotain: muut määräaikaiset ovat palanneet takaisin jne.

Miksen osaa päästää irti? Nyky-yhteiskunnassa muutos on jatkuvaa ja työpaikkoja vaihdetaan, minulle se tuntuu olevan vaikeaa. En tiedä enää, mitä haluan, pitäisikö palata vanhaan vai rohkeana odotella vain, että uusi työpaikka alkaa tuntua omalta? Uuden opettelu on kuluttavaa, mutta ajan myötä ehkä palkitsee. Miten pääsen eroon työpaikan vaihtoon liittyvästä surusta?

MUUTOSTA PELKÄÄVÄ 32 v.

Muutos on nykytyöelämässä vallitseva olotila, joskin muutosta muutenkin aina tapahtuu – totesihan jo luonnonfilosofi Herakleitos aikoinaan, ettei samaan virtaan voi astua kahdesti. Vaikka kehitys on myönteistä, usein unohdetaan, ettei kaikki muutos johda parempaan. Pahimmillaan uudistuksissa rikotaan toimivaa. Niinpä sopeutuminen ei aina ole paras suhtautumistapa. Joskus jopa virran suuntaa kannattaa yrittää muuttaa.

Muutoksista myös puhutaan usein hyvin epämääräisesti. Muutos on varsin erilaista riippuen siitä, onko se sisäsyntyistä vai ulkoista ja onko se kokijalleen myönteistä vai kielteistä.

Sisäsyntyinen muutos viriää ihmisestä itsestään: henkilö kehittyy tai taantuu omasta tahdostaan riippumattoman sairauden vuoksi. Kehittymistä ja oppimista tapahtuu pääasiassa vain siinä määrin, kun motivoidutaan asettamaan tavoitteita ja ponnistelemaan niitä kohti. Suuri osa muutoksesta syntyy ulkoisista vaikuttimista. Ihminen omista pyrkimyksistään riippumatta – maailmankatsomuksensa mukaan joko sattumalta tai johdatuksesta – saa uuden työn, rakastuu, voittaa lotossa, loukkaantuu onnettomuudessa tai menettää jotakin itselleen tärkeää.

Pahimpia ovat ulkoapäin tulevat, kielteiset muutokset. Oman tahdon ulkopuolelta tuleva liikehdintä, jopa myönteinen, on kuitenkin jossain määrin stressaavaa. Syy siihen lienee se, että muutokset uhkaavat koherenssia eli kokemusta oman elämän hallittavuudesta, ymmärrettävyydestä ja merkityksellisyydestä. Vastavoimana toimii ”resilienssi” eli mielen kyky joustaa haasteiden edessä. Parhaimmillaan ihminen taipuu taikatemppuun: onnistuu tuunaamaan ulkoisesta, kielteisestä muutoksesta sisäisen myönteisen, jolloin ei ainoastaan sopeuduta vaan kehitytään.

Mietit, miksi et mukaudu uuteen työpaikkaan. Kaikkiin muutoksiin ei kannatakaan sopeutua. Joskus järkevämpää on ongelmallisen tilanteen muuttaminen tai jättäminen. Jos paluu entiseen vielä onnistuisi, miksi et palaisi? Työpaikat ovat erilaisia, eivätkä niiden ongelmat yhden työntekijän toimesta helposti korjaannu. Rasittavinta on välitilassa eläminen, koska on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Sen jälkeen kun tiedät, mitä teet, sinun on todennäköisesti parempi olla. Jos päädyt jatkamaan nykyisessä työssäsi, työstä mennyt ja suuntaa tämän jälkeen tulevaan. Mieti, mikä tuottaa surua – mistä on vaikea luopua. Mikä auttaa menetyksen yli? Mikä on myönteistä ja innostavaa uudessa työssä? Keskustele näistä toisen ihmisen kanssa tai kirjaa ylös. Selvitä kuitenkin ensin itsellesi, mitä haluat.Sanna Aulankoski

Näin eteenpäin

  • Älä soimaa itseäsi. Voi olla, ettei sinua riivaa muutosvastarinta vaan rationaalinen ajattelu.
  • Mieti ratkaisua tulevaisuuden avulla pohtimalla, missä mieluiten haluaisit olla.
  • Suunnittele keinot tavoitteeseen pääsemiseksi ja ryhdy toimeen.

Sanna Aulankoski

psykologi ja psykoterapeutti

Kysy psykologilta
Lähetä kysymys Hyvän terveyden psykologeille Sanna Aulankoskelle ja Mikael Saariselle täältä.

Taija Tuominen

Kirjailija Taija Tuominen katsoo lapsuuttaan kuin näytelmää, josta on päässyt hyppäämään sivuun. Hän katkaisi välit äitiinsä ja rakensi oman elämänsä ilman perhettä. ”Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse”, kuuluu hänen mottonsa.

Työhuoneensa ovella Taija Tuominen naurahtaa ja sanoo, että huone on normikunnossa. Lattialla ja pöydillä huojuu kirjoittamisoppaita, romaaneja, matkakirjoja, runoutta. Jaloille on pieniä plänttejä. Työpöydällä kasojen keskellä jököttää muisto kotitilalta: lempilehmä Nellan pääkallo.

Hämeenlinnalainen Taija Tuominen, 54, on suosittu ja palkittu kirjoittajakouluttaja. Iloisesti hän ohjaa myös omaa elämäänsä — enää ei ahdista.

– Olen onnellinen monta kertaa päivässä. Lähelläni on hyviä ihmisiä. Rakastan työtäni, ystäviäni, kummilapsiani, kotiani, vapauttani, autoani, oppilaitani... hän luettelee.

Esikoiskirjasta nousi kohu

Esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi 2000, kun Taija Tuominen oli 38-vuotias. Kirja herätti kohun, sillä niin naturalistisesti kirjailija kuvaa lapsuutta raivopäisen alkoholistiäidin ja pelokkaan isän ainokaisena. Lukijoita kohahdutti lapsen silmin nähty ja tuntein koettu aikuisten elämäntapa. Kirja myös lohdutti muita lasisen lapsuuden kokeneita.

– En uskaltanut vielä silloin sanoa, että kirja kertoo lapsuuteni perhehelvetistä. Pelkäsin vanhempiani. Minut opetettiin valehtelemaan kotiasioista, jota hämäläinen mentaliteettikin ruokki: ”Hys hys, ei tehdä numeroo, ihmiset puhhuu.” Ja varmasti puhuivatkin. Kaikki sen elämän tiesivät.

Kirjan kirjoittaminen vei yli kymmenen vuotta.

– Sain lapsuuteni pelot ja ahdistukset itsestäni ulos. Rivi riviltä vahvistuin ja selvisin ilman psykoterapiaa.

Taija Tuominen tähdentää, ettei kirjoittanut kostaakseen vanhemmilleen. Hän ajatteli ensi sijassa itseään pienenä lapsena, joka ei saanut suojaa eikä rohkaisua vanhemmiltaan.

Kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Taija Tuominen kertoi julkisesti, että suurin osa kirjan kuvauksista on totta, hänen kokemaansa. Loppu on keksitty: Tytär kannustaa äitiään tekemään itsemurhan. Sillä Taija Tuominen teki pesäeron lapsuuteen.

Välit poikki vanhempiin

Kirjan ilmestyttyä isä lakkasi puhumasta Taijalle eikä ollut tuntevinaan, kun he törmäsivät kahvilassa. Äiti tuskin luki kirjaa mutta jätti silti tyttären puhelinvastaajaan uhkaavan viestin.

Isä kuoli kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kun Taija tyhjensi isänsä asuntoa, hän huomasi, että isällä oli hänen valokuviaan yöpöydällään ja laatikot pursusivat lehtileikkeitä haastatteluista ja kirjan arvosteluista. Taija yllättyi ja tuli surulliseksi. Oliko vaikenemalla ja kiroilemalla suojautuneessa isässä tällainenkin puoli?

Taija ei ole yli kymmeneen vuoteen tavannut äitiään.

– Lakkasin myös vastaamasta hänen humalaisiin uhkailu- ja sättimispuheluihinsa. Se oli elämäni paras ratkaisu.

Taija sanoo, ettei tunne välien katkaisemisesta syyllisyyttä. Jos jotkut ihmettelevät, niin ihmetelkööt.

Vaikka ketään lasta ei saisi kohdella niin kuin häntä kohdeltiin, Taija ei silti vaihtaisi lapsuuttaan, vaikka nuorempana sitä toivoikin.

– Kaikki kokemani säilyy minussa ja vaikuttaa nykyisyyteeni. Olen kääntänyt voimakseni ja rikkaudekseni kaikki häpeän aiheet, joita lapsuudessani ja nuoruudessani koin.

Humalassa ja heitteillä

Taija Tuominen varttui Hauholla kolmenkymmenen kilometrin päässä Hämeenlinnasta. Pieni maalaistalo oli isän kotitila: lehmiä, muutama sika, lammas ja kanoja. Ennen kouluikää Taija seikkaili metsissä eläimet kavereinaan. Hän helli koiraansa Rikua ja kissaansa Hiskiä. Pikkutytön hupina oli käydä niityllä lypsämässä lehmiä vanhoihin apteekin pulloihin, että sai talon monelle kissalle maitoa.

– Isä sanoi, että jumalaut toi likka lypsää lehmiä päivät pitkät niin että ne menee umpeen. Niin kuin sitten menivätkin.

– Tulin kerran metsästä verinoro otsasta valuen. Sanoin äidille, että Pikku potkas pikkusen.

Taija lohdutti itse itseään ja söi kissojen kanssa samasta kupista.

Sahtia kotona oli aina. Ja sitä joivat kaikki.

– Kuusivuotiaana minut kannettiin heinäpellolta kotiin, kun olin juonut heinämiesten sahtia. Se oli makeaa ja siitä tuli hyvä olo.

Taija nauraa hirtehisesti, että hän raitistui peruskoulun ala-asteella.

– Vakavasti puhuen olin heitteillä.

Kahdeksanvuotiaana Taija kirjoitti runon: Kai luulivat elon olevan pumpulia / ei, ei / se on murheiden maa. Runo syntyi vanhempien väkivaltaisen riidan jälkeen.

Elämä oli toisaalla

Lapsuudestaan lähtien Taija Tuominen haaveili vapaudesta. Hänellä oli tapana istua ulkohuussissa ovi auki. Sieltä hän katseli peltojen ja suon yli metsään ajatellen, että metsän takana on pikitie ja sieltä pääsee maailmalle.

Kun kirjastoauton valot loistivat pimeässä, Taija juoksi sitä vastaan.

– Luin kaiken. Ihailin varsinkin

Jacques Cousteauta ja haaveilin suurista seikkailuista.

Taija Tuomisesta tuli kuin tulikin onnellinen reissunainen, joka huristaa valkoisella Saabillaan pitkin Suomea. Hän tuntee olevansa vapaa, kun on monta rautaa tulessa: opetusta, palautteita kurssilaisille, omaa kirjoitustyötä tai Suomen kulttuurirahaston Hämeen rahaston asiamiehen tehtäviä. Ja aina jokin matka mielessä.

Ujo tyttö metsästä

Koulun aloittaminen jännitti Taijaa kovasti. Isä kannusti tyttöä uuteen elämänvaiheeseen: ”Toi meiän likka on lännen yksinäinen tähti. Se saa molliinsa heti kirkolla.”

Äiti ohjeisti lyömään heti, jos joku kiusaa.

– Metsässä kasvaneena pelkäsin ihmisiä. Ekaluokalla en uskaltanut kysyä, pääsisikö vessaan. Pian tunsin, kun lämmin pissa valui villasukkia pitkin.

Taija kertoo pelänneensä kaikkea niin paljon, että sai ihottuman. Hän piti kuitenkin puolensa kodin malleilla. Kun luokkakaveri vei uuden hienon Jopoa, Taija juoksi pojan perässä ja heitteli kivillä, kunnes sai pyöränsä takaisin.

– Olin kahdeksan, kun äiti sanoi, että koita olla puhumatta, koska sössötät ja käveletkin niin rumasti.

Onneksi oli koulu

Kerran neljännellä luokalla Taija halusi palavasti esiintyä.

– Nousin pulpetin tuolille ja lauloin Hiski Salomaan Lännen lokarin, jonka olin oppinut Metsäradiosta. Kaikki taputtivat hurjasti — varmaan siksi, että lauluni tuli sydämestä.

Koulu koitui Taijan onneksi. Hän sai kavereita ja itsetuntoa muun muassa urheilusaavutuksistaan. Hän liittyi Hauhon Sisuun, alkoi suunnistaa, juoksi keskipitkiä matkoja ja voitti hiihtosuunnistuksen piirimestaruuden. Urheilu-uraa kesti 16-vuotiaaksi.

Vaikka äiti kielsi tuomasta kavereita kotiin, ettei syntyisi puheita, kavereita kuitenkin kävi. 12-vuotiaana Taija muutti kotinsa pihamökkiin, että saisi olla rauhassa.

– Aina kun äiti oli pahalla päällä, hän käänsi sulakkeet irti, etten saanut sähköä. Sähköttömiä kausia oli usein.

Hänelle myös napsahti navettavuoro jouluisin. Jouluaamut Taija vietti otsa lehmän lämmintä kylkeä vasten ja hyräili ”Yö taas palmujen ylle saa...”

Punkkari moottoripyörällä

Äiti osti Taijalle kevytmoottoripyörän, kun hän täytti 16, myöhemmin viisisataakuutioisen ja lopulta 750-kuutioisen kultavanteisen prätkän. Myös Taijan parhaalla kaverilla Kirsillä oli moottoripyörä. 16-vuotiaana Taijan nahkatakissa luki ”punk jyrää” ja korviinsa hän pisti roikkumaan partiopillit.

  Jälkeenpäin ajatellen kotini oli lopulta parempi partioleiri kuin Hauhon Oravatyttöjen leikit.

Punkkariystävykset tunsivat itsensä ulkopuolisiksi hauholaisessa maalaisympäristössä, missä peruna, sahti ja kansanhiihto olivat korkeassa kurssissa ja missä yliopistot, kaupungit, vieraat maat ja kaikki unelmat muusta epäilyttivät.

– Kuuntelimme Kirsin kanssa Hassisen konetta ja mietimme, miten Hauholta pääsee lopullisesti pois. Parhaita hetkiä olivat ne, kun ajelimme kartta taskussa pitkin Suomea.

Taija oli jo täysi-ikäinen, asui vielä kotona ja kävi kirjastossa töissä, kun kirjastonhoitaja Marja Krohnista tuli hänelle tärkeä aikuinen. Taija yöpyi usein hänen luonaan ja kasvatti unelmilleen siipiä.

– Kun muut tytöt uneksivat häistä, minä uneksin itsenäisyydestä, itseni toteuttamisesta ja matkoista.

Minäkin voin pärjätä

Taija jäi kuitenkin äitinsä kanssa kotitilalle kahdestaan eläinten kanssa, kun ensin mummu ja sitten isä muuttivat sieltä pois. Yli 20-vuotiaana hänkin lähti. Pihamökissä alkoi vetää, kun äiti kantoi vihapäissään oven suolle.

– Sen aiemmin en kyennyt jättämään äitiä. Hän ilmoitti, että moottoripyörä jää kotiin, jos lähden. Niinpä roikuin kotona kuin käenpoika.

Taija muutti Hämeenlinnaan, kävi töissä mielisairaalassa ja aloitti iltalukion. Hänellä oli nyt ovi, jonka saattoi sulkea perässään. Silti hän oli vielä kovin kiinni kodissaan. Irrottautumisessa ja itsenäistymisessä auttoivat kirjat ja kirjoittaminen.

Taijan silmät kyyneltyvät kun hän puhuu Hilja Mörssäristä, äidinkielen opettajastaan Kaurialan iltalukiossa.

– Hän on merkittävin ihminen elämässäni.

Taijan kirjoittajan identiteetti alkoi kehkeytyä, kun Hilja luki kiinnostuneena hänen tekstejään ja antoi niistä palautetta. Hilja pyysi Taijaa tekemään iltalukion lehteä, antoi juttuideoita ja lainasi kirjojaan.

– Se kaikki kannusti minua. Sain tunteen, että minäkin voin pärjätä.

– Äiti sen sijaan raivostui, kun lukion jälkeen menin opiskelemaan kirjoittamista Oriveden opistoon. Samoin hän raivostui, kun voitin J. H. Erkon novellikilpailun 1992, 30-vuotiaana.

Maailma kutsuu kulkijaa

Lapsena Taija haaveili, että kävisi vielä kaikissa paikoissa, joista Lännen lokarissa lauletaan. Pikku hiljaa hän on kiertänyt ne Miamia ja Alaskaa myöten, viimeksi hän lennähti Honoluluun. Lempikohteita ovat New York, Lofootit, Atlantic City ja Hongkong.

Himomatkustajalta kysytään usein, mitä hän pakenee.

– En pakene mitään vaan haen uutta. Koen matkoillani samanhenkisyyttä ja seikkailuja. Matkat ovat myös matkoja omaan itseeni. Supersosiaalisena ihmisenä haluan välillä olla yksin.

Taija tekee matkoilla aina töitä: kirjoittaa kolumneja, lukee oppilaittensa tekstejä ja kirjoittaa heille palautteita.

Matkoilta tarttuu mukaan kaikenlaista. Taija vetelee paperikassista esiin uusia huiveja, nostaa pöydälle kenkiä kuin koruja. Ne ovat löytöjä hänen viimeisimmältä TÄH-matkalta Tallinnaan ystävättärien kanssa. TÄH tullee sanoista mitä häh:

– Otetaan hotellihuoneet meren puolelta. Heitetään aivot narikkaan. Nauretaan. Laahustetaan yöpaidoissa. Luetaan toisillemme. Kuunnellaan Mattia ja Teppoa.

Tuska tummelin tuoksusta

Taija sanoo päässeensä ahdistuksesta eroon miltei kokonaan, mutta jos hän tavaratalossa haistaa Tummeli-rasvan, hän humahtaa hetkessä Hauholle navetan karsinaan ja haluaa sieltä pois. Tyhjä karsina oli hänen paikkansa pienenä — poissa jaloista.

Nykyisin turvaton olo tulee lähinnä vain siitä, jos jääkaapissa ei ole vähintään neljää litraa maitoa, jota hän juo janoonsa. Taija ihmettelee ihmisiä, jotka sotkevat ihmissuhteensa ja raha-asiansa alkoholilla.

– En ole absolutisti, mutta humala ei viehätä minua. Tässä mielessä lapsuus opetti minut jämptiksi.

Myös miellyttämisen halu on karissut sitä mukaa, mitä paremmin hän on irtaantunut menneisyydestään.

– Olen nähnyt myös sen, että krooninen ihastuja sotkee elämänsä. Onni, rauha ja turva pitää löytyä itsestä. Turvaton lapsuus pakotti minut hakemaan turvaa itsestäni. Vastaan teoistani enkä ruikuta turhista.

Taija toteaa, että miellyttämisen halu ja auttamisen halu ovat eri asioita. Hän rakastaa lahjoja ja myös antaa niitä. Hän jakelee vaatteita ja kirjoja ilman vastavuoroisuuden odotusta.

– Hyvän tekeminen hyödyttää aina. Kiinalaisen sananlaskun mukaan: ”Kun annat toiselle ruusun, sen tuoksu jää käsiisi.”

Rakkauden jaloin muoto

Taija ei ole koskaan kaivannut sisaruksia. Hän arvelee, että sisarkateudesta olisi tullut hirvittävää.

– Siinä kodissa olisi suosittu, lahjottu ja kiristetty milloin yhtä, milloin toista lasta.

Omia lapsia hän ei ole myöskään halunnut, koska lapsuudesta selviytyminen vei pitkään. Taijan mielestä pyyteetön ystävyys on rakkauden jaloin muoto. Hän onkin karsinut elämästään ne ihmiset, jotka syövät hänen energiaansa.

Taija Tuomiselta kysytään jatkuvasti, milloin Tiikerihai saa jatkoa.

– Alan rakentaa aivan uutta romaania, mutta täyttä fiktiota ei minun kynästäni lähde.

Uuden kirjan inspiraationa on lasimosaiikkikehyksissä sanomalehtileike kotitalon palosta. Koko lapsuutensa Taija pelkäsi, että äiti vielä toteuttaa uhkauksensa ja polttaa kotitalon.

– Kun talo sitten vuonna 2011 paloi epämääräisissä olosuhteissa, se tuntui vapauttavalta. Minun ei tarvitse niitä vinttejä käydä enää pöllyttämässä.

 

hyvä terveys Katariina Kaitue näyttelijä

Näyttelijä Katariina Kaitue yrittää muistaa pienen sanan ”anteeksi”. Ilman konflikteja tuskin kukaan pystyy elämään. Jokainen lentää välillä turvalleen, ja kyse onkin siitä, kuinka sieltä noustaan.

Näyttelijä Katariina Kaitue, 50, oppi uransa alkuaikoina äidiltään, näyttelijä Liisa-Maija Laaksoselta, että työn edessä pitää olla nöyrä mutta ei nöyristellä. On oltava toisten joukossa rohkea ja sanottava ääneen ajatuksensa. Kitinä nurkissa ei auta mitään.

Ei myöskään pidä elää olettamusten varassa vaan tarvittaessa ottaa asioista selvää.

– Meillä kotona oltiin hyvin suoria, mitä periaatetta olen kai joskus onnistunut toteuttamaan siinä määrin, että minun on tulkittu olevan turhankin päällekäyvä. Se ei ole ollut tavoitteeni! Ei suoruudella ja ilkeydellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Suoruus säästää aikaa ja energiaa, sanoo Kaitue.

Ilman konflikteja tuskin kukaan pystyy elämään, joten pieni sana ”anteeksi” on hyvä muistaa.

– Jos ihmiset kohtelisivat toisiaan samaan tapaan kuin toivoisivat lapsiansa kohdeltavan, emme voisi mennä hirveän harhaan. Jokainen lentää välillä turvalleen. Kyse onkin siitä, kuinka monta kertaa nousee ylös. Kaikkien tulisi mielestäni ansaita uusi mahdollisuus.

Voin hyvin, kun läheisetkin voivat

Eniten Kaitueen energiaa syövät itselle rakkaan ihmisen huolet, ne tarttuvat ja tekevät mietteliääksi. Lapsena Katariina oli hyvin kasvatettu hiljainen tyttö. Hän pohti vuosia, mitä tapahtuisi, jos äitikin kuolisi.

– Menetin isäni yllättäen 11-vuotiaana, kun hän joutui työmatkallaan Saksassa onnettomuuteen. Se tapahtui elokuussa, ja sitä ennen toukokuussa oli haudattu mummoni. Tuntui, että kuka tahansa läheltäni voi kadota hetkessä, kertoo Kaitue.

Äidin oppia on sekin, ettei suru välttämättä katoa koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Ja että elämästä kannattaa nauttia nyt, sillä koskaan ei voi tietää, miten se meitä kohta heittelee.

Muistot säilyvät, tavara ei

Kaitueen ensimmäinen avioliitton päättyi 13 vuoden jälkeen ja tuntui hänestä pieneltä kuolemalta.

– en jälkeen keskityin vain töihin ja elämään kahden poikani kanssa. Tuntui, että on paras koota itsensä rauhassa ja pitää elämän puitteet mahdollisimman turvallisina. Lapsethan eivät koskaan valitsisi vanhemmilleen eroa.

Hän ajatteli, että on kaikin puolin pyrittävä muistamaan liitosta sen hyvät hetket.

Sitten näyttelijään otti yhteyttä tuntematon mies.

– Asiat etenivät hyvin rauhallisesti, vaikka ymmärsinkin pian, että on suuri onni kohdata ihminen, joka haluaa kuunnella minua ja jonka kanssa voi puhua.

Kymmenen vuoden seurustelun, erilaisten asumisjärjestelyjen ja kihlautumisen jälkeen mies kysyi viime joulukuussa, tuntuisiko Katariinasta hyvältä ajatukselta mennä naimisiin.

– Ehdotus yllätti mutta tuntui ihanalta. Kolmen viikon kuluttua seisoimme papin edessä Tuomiokirkon pikkukappelissa, ja kaikki palaset olivat juuri niin kuin pitääkin.

Uusperheeseen kuuluu viisi lasta, joista kolme asuu vaihtelevalla rytmillä kotona. Kaikki pääsivät kuitenkin paikalle häihin, myös Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskeleva poika. Toinen Katariinan poika aloittaa ensi syksynä opintonsa Turussa.

–  Molemmille olen antanut parisuhdevinkiksi, että kaikista asioista kannattaa puhua. Rakkaudessa olennaista ei ole se, kenen kanssa haluaa sänkyyn vaan se, kenen vierestä haluaa herätä, Kaitue sanoo.

Lue lisää Katariinan Hyvän olon vinkeistä: Hyvä terveys 5 / 2017. Tilaajana voit lukea lehden digilehdet.fi

 

ero uhkaa

Katariina Kaitue: ”Suoraan puhuminen säästää aikaa”

Hei, meillä on kumppanini kanssa ongelmia lasteni (10 ja 13 v) kanssa. Ex-puolisoni on ollut hankala ja mustamaalanut minua ym manipuloinut lapsia heti sen jälkeen kun seurustelukumppani tuli kuvioihin 4 vuotta sitten. Meillä uhkaa nyt ero, ja ylipääsemättömiltä vaikuttaavat puolisoni mielestä juuri uusperheen ongelmat. Miten kumppanini voi löytää omaa tilaa ja roolinsa perheessä, miten saada uudet pelisäännöt toimimaan. Ja miten voi yrittää antaa lasten äidin käytöksille mahdollisimman vähän...
Lue kommentti