Taija Tuominen

Kirjailija Taija Tuominen katsoo lapsuuttaan kuin näytelmää, josta on päässyt hyppäämään sivuun. Hän katkaisi välit äitiinsä ja rakensi oman elämänsä ilman perhettä. ”Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse”, kuuluu hänen mottonsa.

Työhuoneensa ovella Taija Tuominen naurahtaa ja sanoo, että huone on normikunnossa. Lattialla ja pöydillä huojuu kirjoittamisoppaita, romaaneja, matkakirjoja, runoutta. Jaloille on pieniä plänttejä. Työpöydällä kasojen keskellä jököttää muisto kotitilalta: lempilehmä Nellan pääkallo.

Hämeenlinnalainen Taija Tuominen, 54, on suosittu ja palkittu kirjoittajakouluttaja. Iloisesti hän ohjaa myös omaa elämäänsä — enää ei ahdista.

– Olen onnellinen monta kertaa päivässä. Lähelläni on hyviä ihmisiä. Rakastan työtäni, ystäviäni, kummilapsiani, kotiani, vapauttani, autoani, oppilaitani... hän luettelee.

Esikoiskirjasta nousi kohu

Esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi 2000, kun Taija Tuominen oli 38-vuotias. Kirja herätti kohun, sillä niin naturalistisesti kirjailija kuvaa lapsuutta raivopäisen alkoholistiäidin ja pelokkaan isän ainokaisena. Lukijoita kohahdutti lapsen silmin nähty ja tuntein koettu aikuisten elämäntapa. Kirja myös lohdutti muita lasisen lapsuuden kokeneita.

– En uskaltanut vielä silloin sanoa, että kirja kertoo lapsuuteni perhehelvetistä. Pelkäsin vanhempiani. Minut opetettiin valehtelemaan kotiasioista, jota hämäläinen mentaliteettikin ruokki: ”Hys hys, ei tehdä numeroo, ihmiset puhhuu.” Ja varmasti puhuivatkin. Kaikki sen elämän tiesivät.

Kirjan kirjoittaminen vei yli kymmenen vuotta.

– Sain lapsuuteni pelot ja ahdistukset itsestäni ulos. Rivi riviltä vahvistuin ja selvisin ilman psykoterapiaa.

Taija Tuominen tähdentää, ettei kirjoittanut kostaakseen vanhemmilleen. Hän ajatteli ensi sijassa itseään pienenä lapsena, joka ei saanut suojaa eikä rohkaisua vanhemmiltaan.

Kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Taija Tuominen kertoi julkisesti, että suurin osa kirjan kuvauksista on totta, hänen kokemaansa. Loppu on keksitty: Tytär kannustaa äitiään tekemään itsemurhan. Sillä Taija Tuominen teki pesäeron lapsuuteen.

Välit poikki vanhempiin

Kirjan ilmestyttyä isä lakkasi puhumasta Taijalle eikä ollut tuntevinaan, kun he törmäsivät kahvilassa. Äiti tuskin luki kirjaa mutta jätti silti tyttären puhelinvastaajaan uhkaavan viestin.

Isä kuoli kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kun Taija tyhjensi isänsä asuntoa, hän huomasi, että isällä oli hänen valokuviaan yöpöydällään ja laatikot pursusivat lehtileikkeitä haastatteluista ja kirjan arvosteluista. Taija yllättyi ja tuli surulliseksi. Oliko vaikenemalla ja kiroilemalla suojautuneessa isässä tällainenkin puoli?

Taija ei ole yli kymmeneen vuoteen tavannut äitiään.

– Lakkasin myös vastaamasta hänen humalaisiin uhkailu- ja sättimispuheluihinsa. Se oli elämäni paras ratkaisu.

Taija sanoo, ettei tunne välien katkaisemisesta syyllisyyttä. Jos jotkut ihmettelevät, niin ihmetelkööt.

Vaikka ketään lasta ei saisi kohdella niin kuin häntä kohdeltiin, Taija ei silti vaihtaisi lapsuuttaan, vaikka nuorempana sitä toivoikin.

– Kaikki kokemani säilyy minussa ja vaikuttaa nykyisyyteeni. Olen kääntänyt voimakseni ja rikkaudekseni kaikki häpeän aiheet, joita lapsuudessani ja nuoruudessani koin.

Humalassa ja heitteillä

Taija Tuominen varttui Hauholla kolmenkymmenen kilometrin päässä Hämeenlinnasta. Pieni maalaistalo oli isän kotitila: lehmiä, muutama sika, lammas ja kanoja. Ennen kouluikää Taija seikkaili metsissä eläimet kavereinaan. Hän helli koiraansa Rikua ja kissaansa Hiskiä. Pikkutytön hupina oli käydä niityllä lypsämässä lehmiä vanhoihin apteekin pulloihin, että sai talon monelle kissalle maitoa.

– Isä sanoi, että jumalaut toi likka lypsää lehmiä päivät pitkät niin että ne menee umpeen. Niin kuin sitten menivätkin.

– Tulin kerran metsästä verinoro otsasta valuen. Sanoin äidille, että Pikku potkas pikkusen.

Taija lohdutti itse itseään ja söi kissojen kanssa samasta kupista.

Sahtia kotona oli aina. Ja sitä joivat kaikki.

– Kuusivuotiaana minut kannettiin heinäpellolta kotiin, kun olin juonut heinämiesten sahtia. Se oli makeaa ja siitä tuli hyvä olo.

Taija nauraa hirtehisesti, että hän raitistui peruskoulun ala-asteella.

– Vakavasti puhuen olin heitteillä.

Kahdeksanvuotiaana Taija kirjoitti runon: Kai luulivat elon olevan pumpulia / ei, ei / se on murheiden maa. Runo syntyi vanhempien väkivaltaisen riidan jälkeen.

Elämä oli toisaalla

Lapsuudestaan lähtien Taija Tuominen haaveili vapaudesta. Hänellä oli tapana istua ulkohuussissa ovi auki. Sieltä hän katseli peltojen ja suon yli metsään ajatellen, että metsän takana on pikitie ja sieltä pääsee maailmalle.

Kun kirjastoauton valot loistivat pimeässä, Taija juoksi sitä vastaan.

– Luin kaiken. Ihailin varsinkin

Jacques Cousteauta ja haaveilin suurista seikkailuista.

Taija Tuomisesta tuli kuin tulikin onnellinen reissunainen, joka huristaa valkoisella Saabillaan pitkin Suomea. Hän tuntee olevansa vapaa, kun on monta rautaa tulessa: opetusta, palautteita kurssilaisille, omaa kirjoitustyötä tai Suomen kulttuurirahaston Hämeen rahaston asiamiehen tehtäviä. Ja aina jokin matka mielessä.

Ujo tyttö metsästä

Koulun aloittaminen jännitti Taijaa kovasti. Isä kannusti tyttöä uuteen elämänvaiheeseen: ”Toi meiän likka on lännen yksinäinen tähti. Se saa molliinsa heti kirkolla.”

Äiti ohjeisti lyömään heti, jos joku kiusaa.

– Metsässä kasvaneena pelkäsin ihmisiä. Ekaluokalla en uskaltanut kysyä, pääsisikö vessaan. Pian tunsin, kun lämmin pissa valui villasukkia pitkin.

Taija kertoo pelänneensä kaikkea niin paljon, että sai ihottuman. Hän piti kuitenkin puolensa kodin malleilla. Kun luokkakaveri vei uuden hienon Jopoa, Taija juoksi pojan perässä ja heitteli kivillä, kunnes sai pyöränsä takaisin.

– Olin kahdeksan, kun äiti sanoi, että koita olla puhumatta, koska sössötät ja käveletkin niin rumasti.

Onneksi oli koulu

Kerran neljännellä luokalla Taija halusi palavasti esiintyä.

– Nousin pulpetin tuolille ja lauloin Hiski Salomaan Lännen lokarin, jonka olin oppinut Metsäradiosta. Kaikki taputtivat hurjasti — varmaan siksi, että lauluni tuli sydämestä.

Koulu koitui Taijan onneksi. Hän sai kavereita ja itsetuntoa muun muassa urheilusaavutuksistaan. Hän liittyi Hauhon Sisuun, alkoi suunnistaa, juoksi keskipitkiä matkoja ja voitti hiihtosuunnistuksen piirimestaruuden. Urheilu-uraa kesti 16-vuotiaaksi.

Vaikka äiti kielsi tuomasta kavereita kotiin, ettei syntyisi puheita, kavereita kuitenkin kävi. 12-vuotiaana Taija muutti kotinsa pihamökkiin, että saisi olla rauhassa.

– Aina kun äiti oli pahalla päällä, hän käänsi sulakkeet irti, etten saanut sähköä. Sähköttömiä kausia oli usein.

Hänelle myös napsahti navettavuoro jouluisin. Jouluaamut Taija vietti otsa lehmän lämmintä kylkeä vasten ja hyräili ”Yö taas palmujen ylle saa...”

Punkkari moottoripyörällä

Äiti osti Taijalle kevytmoottoripyörän, kun hän täytti 16, myöhemmin viisisataakuutioisen ja lopulta 750-kuutioisen kultavanteisen prätkän. Myös Taijan parhaalla kaverilla Kirsillä oli moottoripyörä. 16-vuotiaana Taijan nahkatakissa luki ”punk jyrää” ja korviinsa hän pisti roikkumaan partiopillit.

  Jälkeenpäin ajatellen kotini oli lopulta parempi partioleiri kuin Hauhon Oravatyttöjen leikit.

Punkkariystävykset tunsivat itsensä ulkopuolisiksi hauholaisessa maalaisympäristössä, missä peruna, sahti ja kansanhiihto olivat korkeassa kurssissa ja missä yliopistot, kaupungit, vieraat maat ja kaikki unelmat muusta epäilyttivät.

– Kuuntelimme Kirsin kanssa Hassisen konetta ja mietimme, miten Hauholta pääsee lopullisesti pois. Parhaita hetkiä olivat ne, kun ajelimme kartta taskussa pitkin Suomea.

Taija oli jo täysi-ikäinen, asui vielä kotona ja kävi kirjastossa töissä, kun kirjastonhoitaja Marja Krohnista tuli hänelle tärkeä aikuinen. Taija yöpyi usein hänen luonaan ja kasvatti unelmilleen siipiä.

– Kun muut tytöt uneksivat häistä, minä uneksin itsenäisyydestä, itseni toteuttamisesta ja matkoista.

Minäkin voin pärjätä

Taija jäi kuitenkin äitinsä kanssa kotitilalle kahdestaan eläinten kanssa, kun ensin mummu ja sitten isä muuttivat sieltä pois. Yli 20-vuotiaana hänkin lähti. Pihamökissä alkoi vetää, kun äiti kantoi vihapäissään oven suolle.

– Sen aiemmin en kyennyt jättämään äitiä. Hän ilmoitti, että moottoripyörä jää kotiin, jos lähden. Niinpä roikuin kotona kuin käenpoika.

Taija muutti Hämeenlinnaan, kävi töissä mielisairaalassa ja aloitti iltalukion. Hänellä oli nyt ovi, jonka saattoi sulkea perässään. Silti hän oli vielä kovin kiinni kodissaan. Irrottautumisessa ja itsenäistymisessä auttoivat kirjat ja kirjoittaminen.

Taijan silmät kyyneltyvät kun hän puhuu Hilja Mörssäristä, äidinkielen opettajastaan Kaurialan iltalukiossa.

– Hän on merkittävin ihminen elämässäni.

Taijan kirjoittajan identiteetti alkoi kehkeytyä, kun Hilja luki kiinnostuneena hänen tekstejään ja antoi niistä palautetta. Hilja pyysi Taijaa tekemään iltalukion lehteä, antoi juttuideoita ja lainasi kirjojaan.

– Se kaikki kannusti minua. Sain tunteen, että minäkin voin pärjätä.

– Äiti sen sijaan raivostui, kun lukion jälkeen menin opiskelemaan kirjoittamista Oriveden opistoon. Samoin hän raivostui, kun voitin J. H. Erkon novellikilpailun 1992, 30-vuotiaana.

Maailma kutsuu kulkijaa

Lapsena Taija haaveili, että kävisi vielä kaikissa paikoissa, joista Lännen lokarissa lauletaan. Pikku hiljaa hän on kiertänyt ne Miamia ja Alaskaa myöten, viimeksi hän lennähti Honoluluun. Lempikohteita ovat New York, Lofootit, Atlantic City ja Hongkong.

Himomatkustajalta kysytään usein, mitä hän pakenee.

– En pakene mitään vaan haen uutta. Koen matkoillani samanhenkisyyttä ja seikkailuja. Matkat ovat myös matkoja omaan itseeni. Supersosiaalisena ihmisenä haluan välillä olla yksin.

Taija tekee matkoilla aina töitä: kirjoittaa kolumneja, lukee oppilaittensa tekstejä ja kirjoittaa heille palautteita.

Matkoilta tarttuu mukaan kaikenlaista. Taija vetelee paperikassista esiin uusia huiveja, nostaa pöydälle kenkiä kuin koruja. Ne ovat löytöjä hänen viimeisimmältä TÄH-matkalta Tallinnaan ystävättärien kanssa. TÄH tullee sanoista mitä häh:

– Otetaan hotellihuoneet meren puolelta. Heitetään aivot narikkaan. Nauretaan. Laahustetaan yöpaidoissa. Luetaan toisillemme. Kuunnellaan Mattia ja Teppoa.

Tuska tummelin tuoksusta

Taija sanoo päässeensä ahdistuksesta eroon miltei kokonaan, mutta jos hän tavaratalossa haistaa Tummeli-rasvan, hän humahtaa hetkessä Hauholle navetan karsinaan ja haluaa sieltä pois. Tyhjä karsina oli hänen paikkansa pienenä — poissa jaloista.

Nykyisin turvaton olo tulee lähinnä vain siitä, jos jääkaapissa ei ole vähintään neljää litraa maitoa, jota hän juo janoonsa. Taija ihmettelee ihmisiä, jotka sotkevat ihmissuhteensa ja raha-asiansa alkoholilla.

– En ole absolutisti, mutta humala ei viehätä minua. Tässä mielessä lapsuus opetti minut jämptiksi.

Myös miellyttämisen halu on karissut sitä mukaa, mitä paremmin hän on irtaantunut menneisyydestään.

– Olen nähnyt myös sen, että krooninen ihastuja sotkee elämänsä. Onni, rauha ja turva pitää löytyä itsestä. Turvaton lapsuus pakotti minut hakemaan turvaa itsestäni. Vastaan teoistani enkä ruikuta turhista.

Taija toteaa, että miellyttämisen halu ja auttamisen halu ovat eri asioita. Hän rakastaa lahjoja ja myös antaa niitä. Hän jakelee vaatteita ja kirjoja ilman vastavuoroisuuden odotusta.

– Hyvän tekeminen hyödyttää aina. Kiinalaisen sananlaskun mukaan: ”Kun annat toiselle ruusun, sen tuoksu jää käsiisi.”

Rakkauden jaloin muoto

Taija ei ole koskaan kaivannut sisaruksia. Hän arvelee, että sisarkateudesta olisi tullut hirvittävää.

– Siinä kodissa olisi suosittu, lahjottu ja kiristetty milloin yhtä, milloin toista lasta.

Omia lapsia hän ei ole myöskään halunnut, koska lapsuudesta selviytyminen vei pitkään. Taijan mielestä pyyteetön ystävyys on rakkauden jaloin muoto. Hän onkin karsinut elämästään ne ihmiset, jotka syövät hänen energiaansa.

Taija Tuomiselta kysytään jatkuvasti, milloin Tiikerihai saa jatkoa.

– Alan rakentaa aivan uutta romaania, mutta täyttä fiktiota ei minun kynästäni lähde.

Uuden kirjan inspiraationa on lasimosaiikkikehyksissä sanomalehtileike kotitalon palosta. Koko lapsuutensa Taija pelkäsi, että äiti vielä toteuttaa uhkauksensa ja polttaa kotitalon.

– Kun talo sitten vuonna 2011 paloi epämääräisissä olosuhteissa, se tuntui vapauttavalta. Minun ei tarvitse niitä vinttejä käydä enää pöllyttämässä.

 

Vierailija

Taija Tuominen: "Kirjoittaminen on pelastanut minut"

Vanhemmatkin ovat oman historiansa ja lapsuutensa tuotteita, oman itsetuntonsa varassa. Monet lapset olivat vahinkoja tai tehtiin koska muutkin tekivät tai niitä oli aina tehty. Armo itseä ja myös omia vanhempia kohtaan. Tietenkin se on helpompaa jos kokee että oma vanhempi on siinä tilanteessa tehnyt parhaansa. Tai enemmän. Ja toinenkaan ei ole maailman huonoin. Mutta itseä kummastuttaa ihmisten into tuomita sairauksia (masennus, alkoholi?) kuten tässä tarinassa, mutta tahallinen pahuus...
Lue kommentti
elämänmuutos, kriisi, ero

Miltei jokainen meistä haluaa muutosta johonkin elämässään. Jotta muutos onnistuisi, pitää tunnistaa asiat, jotka sen estävät.

1. Luovu vanhasta

Onko minulla ajattelumalleja tai toimintatapoja, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä? Kuluttaako tai kutistaako joku ihminen minua? Olenko ripustautunut tiettyyn rooliin töissä tai kotona?

–Jos haluat lentää, sinun täytyy päästää irti siitä, mikä painaa sinua alas, sanoo elämäntaitovalmentaja Merja Takamäki.

2. Vedä rajasi

Emme voi kokea uutta ja mennä eteenpäin, jos roikumme vanhassa. Tästä seuraa vain tyytymättömyyttä.

Esimerkiksi ihminen, jota kohtaan tuntee kaunaa ja johon suuntaa vihan, ei kärsi negatiivisista tunteista mitenkään, mutta itseä ahdistus syö yhä uudestaan.

–Irtipäästäminen ei tarkoita, että välit on katkaistava kokonaan. Jo se riittää, että uskallat itse vetää rajasi ja tunnet oman arvosi, et elä toisten toiveiden mukaan.

3. Tunnista tarpeesi

Kirkkaimmillaan irtipäästäminen tarkoittaa sitä, että tekee selväksi omat tarpeensa. Mitä minä olen vailla, mistä tahdon eroon? Usein itsensä tutkiskelu tarkoittaa menneisyyden hyväksymistä tai anteeksiantoa.

–Asiat, joita raahaat mukanasi, kertovat sinulle paljon itsestäsi ja siitä, mitä kaipaat.

Lue lisää: Merja Takamäki, Irtipäästäminen. Viisas elämä 2017.

Anna-Stina Nykänen

Minulla on huono fyysinen itsetunto. Olen itse keksinyt tuon termin. Se kuvaa oivallisesti esimerkiksi minun ja veljeni eroa.

Veljeni toipui auto-onnettomuudesta sillä tavalla, että alkoi heti kilpailla itsensä kanssa. Kokeili, montako kertaa minuutissa saa sormen koukistettua. Vähän myöhemmin hän ajoi Kirurgisen sairaalan käytävillä kilpaa pyörätuolilla ja kaatuikin.

Minä en uskaltaisi. Pelkään kaatumista. Jos on selkä kipeä, olisin mieluiten hievahtamatta. Kun veljeni saa noidannuolen, hän lepää puoli päivää ja kampeaa sitten itsensä kävelylle, fillaroimaan tai pilatekseen.

Veljelläni on hyvä ruumiillinen itsetunto. Hän on entinen huippu-urheilija. Ja hän on aina ollut naisten mieleen. Hänellä on selvä luottamus siihen, että hänen kroppansa toimii. Ja että kun treenaa, se toimii entistä paremmin. Hänellä on siitä positiivista kokemusta. Eikä mikään vie hänen uskoaan.

Mistä fyysisen itsetunnon erot johtuvat? Ainakin nämä asiat vaikuttavat:

Pottakäytös. Sairastelitko vauvana? Kulkiko fyysinen kehityksesi kasvukäyrillä? Suomessa seurataan tarkkaan vauvojen painoa, pituutta, kävelemään ja potalle oppimista. Jos lapsia on perheessä kaksi, he tietävät taatusti, kumpi oli liikunnallisempi ja kumpi verbaalisempi. Toinen oppi juoksemaan ennen kuin puhui. Toinen vain istui takamuksellaan ja pölpötti.

Telinejumppa. Pelkäsitkö koulujumppaa? Valittiinko sinut viimeisenä pesäpallojoukkueeseen? Minä olin hyvä uimari, mutta se oli väärä laji. Olisin tarvinnut telinevoikassa tukiopetusta. Asioitahan pitäisi koulussa opettaa, ei vain arvostella.

Tissit. Olitko luokkasi ensimmäinen, jolle kasvoi rinnat? Vai viimeinen? Ehkä olit se paksu poika. Tai se pieni ja hintelä, jota ne yökerhoasuun tälläytyneet tytöt luokalla kiusoittelivat. Lopulta aika moni kehittyy jotenkin väärään aikaan.

Haaroväli. Olin yli viisikymppinen, kun tajusin yhtenä päivänä töistä lähtiessä, että en ollut enää aikoihin ajatellut sitä, miltä alapääni näyttää. Mikä helpotus. Kaikkea sitä piti teininä jännittää. Että kelpaako. Pitäisi kysyä nautinko?

Kädettömyys. Oletko AINA ollut kätevä, ketterä, kestävä tai kenties roppakoura, rautakanki ja rytmitajua vailla? Ja kehen verrattuna?

Traumat. Mitä tapahtui todella?

Ajan henki. Entä jos olisikin syntynyt siihen aikaan, jolloin ihmisen ihailluin ruumiillinen ominaisuus oli hyvä ryhti.

Olen voittanut uinnin SM-kisoissa mitaleja. En silti tunne itseäni urheilulliseksi. Miksi? Veljelläni on enemmän mitaleja ja myös SE-tuloksia.

Tykkäsin pienenä kansantanhuista. Veljeni tykkäsi urheilusta. Perhe valitsi yhteiseksi harrastukseksi urheilun. Entä jos veljeni olisi joutunut kansantanhuihin? Millainen olisi hänen itsetuntonsa nyt? Tämä ajatus tuottaa meille suurta hupia.

Eikä veljenikään ole täydellinen. Hän pelkää koiria. Ne saavat hänet jäykistymään ihan tönköksi ja tutisemaan. Minäkin olin sellainen ennen. En ole enää. Itsetuntoni on kohonnut!

Fyysinen itsetunto ei perustu suorituksiin, eikä selviytymiseen. Se perustuu nautintoon. Nautinnon kokemuksia ei pidä vähätellä eikä hävetä. Huonona päivänä juuri ne auttavat nousemaan sängystä.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Hyvää kemiaa, molemmille sopivasti omaa tilaa, luottamusta ja yhteiset arvot. Kun nämä asiat osuvat kohdallaan kahden tuntemattoman  kohdatessa, treffit saattavat onnistua yli odotusten.    

Oikeanlaisen kumppanin löytäminen on onnenkauppaa, paitsi ei ehkä enää.

Parisuhdetta etsivä voi nettipalstoilla pyörimisen lisäksi tavata asiantuntijan, joka etsii hänelle sopivan deitin. Psykologi Teija Vuorinen kartoittaa ensin tarpeesi ja tavoitteesi.

Entä mitkä asiat ennustavat, kuinka hyvin kaksi tuntematonta viihtyy toistensa seurassa? Vuorinen listaa neljä asiaa, joiden hän uskoo ennustavan onnistumisen mahdollisuuksia.

1. Yhteistä kemiaa on mahdoton ennustaa

Sitä sekottavat niin feromonit ja hormonit kuin psykologiset tekijätkin. Ulkonäkö vaikuttaa tilanteessa vain osaksi. Tunnetta ”samalla tasolla” olemisesta pidetään tärkeänä.

2. Tiiviisti vai tilavasti?

Toiset kaipaavat tiivistä yhdessä oloa ja toivovat puolisonsa olevan saatavilla. Toiset tarvitsevat enemmän omaa tilaa ja tunteen, ettei heitä sidota liikaa. Liika erilaisuus tässä asiassa ennustaa hankaluuksia.

3. Perusturvallisuus olisi säilytettävä

Kun tulee erimielisyyksiä, asioista pitäisi riidellä ja sopia järkyttämättä toisen perusturvallisuutta. Varhaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka turvallisuudentunne pysyy. Jos se rikkoutuu, luottamus toiseen hyvänä puolisona rapistuu.

4. Yhteiset arvot helpottavat yhteiseloa

Elämänarvojen ei kuitenkaan tarvitse olla kaikilta osin samanlaisia. Toinen voi olla urasuuntautunut, toinen perhekeskeinen, mutta juttuun tullaan, jos tämä sopii molemmille ja puolisot tuntevat täydentävänsä toisiaan.

 

Lisätietoa sinkkujen henkilökohtaisesta matchmaking-palvelusta: heilamatchmaking.fi

 

 

tunnelukko, trauma

Psykologit puhuvat tunnelukoista. Ne ovat lapsuuden traumoja, jotka aktivoivat, kun oikea ärsyke sattuu kohdalle. Silloin tunteemme nousevat pintaan yhtä paljaina ja vahvoina kuin lapsella.

Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, ajatella ja käyttäytyä. Kun meissä virittyy lapsuutemme tunnetila, lukitumme tiedostamattamme toimimaan näiden opittujen mallien mukaan. Siksi voimme aivan yllättäen toimia järjettömästi kuin kaksivuotias.

Tunnelukot panevat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään mitä omituisemmissa tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseään vastaan.

Tunnelukot saavat meidät myös uhrautumaan ihmissuhteissamme, koska haluamme välttää syyllisyyttä. Ne saavat meidät alistumaan vaativien ihmisten kanssa, koska pelkäämme ikäviä seurauksia, tai panevat meidät mukautumaan ryhmätilanteissa, jottemme jäisi ulkopuolelle.

Tunnelukkojemme vuoksi murehdimme menneitä liikaa, väheksymme itseämme ja vertaamme itseämme toisiin. Näin elämäämme tulee huolia ja pelkoja, jotka eivät pohjaudu todelliseen vaaraan. Eli juuri tunnelukkojen takia olemme varuillamme emmekä uskalla elää täysillä. Pahimmillaan kontrolloimme myös ympäristöämme, jottei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.

Meillä jokaisella on tunnelukkoja, ja juuri ne estävät meitä tarkastelemasta omia motiivejamme analyyttisesti ja vapautumaan niiden aiheuttamista taakoista.

Vaikka terapeutti näkee usein jo kaukaa ihmisen ongelman, hänen pitäisi osata syöttää se takaisin niin, että ihminen itse näkisi oman toimintansa syy- ja seuraussuhteet

Se, että motiivimme ovat itsekkäät tai piilossa, ei tee meistä pahoja ihmisiä – ihmisiä vain. Itseensä tutustuneen ihmisen kanssa on kuitenkin helpompi tulla toimeen. Siksi omia motiiveja kannattaa pyrkiä tarkastelemaan rehellisesti.

Asiantuntija: psykoterapeutti Tuula Kuittinen, Helsinki.