On päiviä, jolloin jäisi mieluiten peiton alle piiloon. Korvatulpat korvissa.

Pariisissa on talvi. Lämpötila on nollassa, ja eilen satoi jopa viitisen hiutaletta lunta. TV-uutisissa haastatellaan ihmisiä pukeutumisvinkeistä. Eräskin nainen kertoi laittaneensa tänään jalkaan neljät sukat.

Hoh hoijaa. Suomalaisen näkökulmasta paksua vaatetusta tarvitaan lähinnä sisätiloissa.

Aamu alkaa väsyneesti ja olo on jotenkin alavireinen. Yritän printata tärkeää lomaketta, joka minun pitäisi lähettää mahdollisimman nopeasti Suomeen. Printteri ei toimi. Ei mitään hajua miksi. Sählään koneen kanssa tunnin verran ja luovutan.

Aurinko paistaa kuitenkin täydeltä terältä ja tekee mieli lähteä beben kanssa heittämään pieni vaunulenkki korttelissa.

Nykyään liikun tytön kanssa yleensä kantorepun kanssa, koska vaunujen kanssa liikkuminen vaatii aivan erityistä motivaatiota ja lihaskuntoa, tyttö painaa nykyään yli viisi kiloa ja vaunujen koriosa varmasti saman verran -  tai siltä se ainakin tuntuu.

Kuten olen ennenkin jo selvittänyt, talossamme ei ole hissiä ja asumme suomalaisittain viidennessä kerroksessa. Vaunuja ei voi jättää alakertaan, koska niille ei ole siellä mitään erityistä suojattua säilytystilaa. Kuskaame siis aina koriosan kotiin ja jätämme pyörät ulos.

Tänään päätän kuitenkin lähteä voimailemaan ja kannan tytön vaunukorissa alas saakka. Alakerrassa törmään yläkerran iloisen alkoholistirouvan tilaamaan valtavaan puukaappiin, joka estää ahtaassa ala-aulassa lähes kaiken liikkumisen. Kiskottuani kaappia sivuun kymmenisen minuuttia pääsen vihdoin käsiksi vaunujen pyöriin ja isken koriosan niihin kiinni.

Ulkona kasvoille pamahtaa ihana auringonpaiste ja raikas talvi-ilma. Se tekee hyvää ja mieliala kohoaa heti kummasti. Kävelen puolisen tuntia korttelia ympäri ja päätän lopulta käydä lähikaupassa ostamassa pari kotoa puuttuvaa kamaa. Ylitän kadun vaunuineni. Ohi ajavasta autosta kuuluu naisen vihainen ääni: "Jos voisi vähän hitaammin vielä liikkua!"

Ihanaa. En tiedä, miksi annan tällaisten typerien heittojen vaikuttaa itseeni näin paljon, mutta kävelen kaikesta huolimatta varsin masentuneena kaupan ovesta sisään.

Nappaan tarvittavat kamat kaupan hyllyltä ja maksan ostokset. 

Kun sitten astun takaisin kotitalon ala-aulaan, raivostuttava yläkerran rouvan mööpeli on entistä hankalammassa paikassa keskellä aulaa. Hetken ähkimisen jälkeen saan sen taas pois tieltä ja rullaan vaunut sisäpihalle.

Plöts. plöts, kraks. Mitä ihmettä? Maassa vaunujen vieressä makaa kolmisen kananmunankuorta. Ylhäältä kuuluu rakkaan huonekaluntilaajanaapurini humalaista huutoa. Mahdotonta tietää, heitteleekö hän kananmunia päälleni tahallani vai vahingossa. En edes tiedä, onko sillä merkitystä...

En jostain syystä saa vaunun koriosaa irti pyöristä ja joudun jättämään koko höskän pihalle. Aurinko paistaa kuitenkin kirkkaasti ja ehdin hakea vaunut illalla sisään, kun mies pääsee töistä.

Kannan beben ylös viidenteen kerrokseen polvet natisten ja kuuntelen samalla naapurini iloista huutelua, jonka sisältöä on valitettavasti tässä mahdoton toistaa, hehe.

Kun pääsemme sisään bebe päättää keskittyä loppupäiväksi lähinä kitisemään.

No joo, tekisi mieli kömpiä peiton alle piiloon, väsyttää ja harmittaa, vaikka mikään tästä ei oikeasti ole yhtään vakavaa ja elämässä on ollut vaikka kuinka monta reilusti kamalampaa päivää kuin tämä.

Mutta tällaista oli tänään. Toivottavasti voin seuraavassa postauksessa kirjoitaa taas vaihteeksi jotain positiivista, hehe.

Rentoa iltaa kaikille!

Kommentit (2)

Vierailija

Sitäpaitsi harvoimpa sitä saa kanamunasadetta niskaansa. Vielä se joskus huvittaa... 

Edellinen A

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat