Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Kun kurkkuani kirvelee, nenäni vuotaa ja hakkaava yskä runtelee kylkiluitani, voin lohduttautua sillä, että en yski kranaattitulessa 35 asteen pakkasessa.
Niin kuin Viljo.

Sain isoäitini veljen sotapäiväkirjat luettavaksi. Päiväkirjamerkinnöistä välittyi se sama sota, joka oli sotahistoriasta ja sotaelokuvista tuttu ja josta uskoin kuulleeni kaiken oleellisen.

Yhtä asiaa en ollut tullut kuitenkaan ajatelleeksi. Vaikka Rokkaa ja Koskelaa ei kiusaa flunssa eikä vatsatauti, todellisia sotilaita selvästikin kiusasi.

22.1.1940 Kovaa kuumetta ja yskää.
6.2.1940 Ehtoolla oli vointi huono.
13.2.1940 Päivä juoksuhaudassa ryssän tankkien edessä. Ikäviä tappioita. 99:stä miehestä 55 kaatui, haavoittui, joutui vangiksi.
16.2.1940 Yöllä pahoinvointia.

Veijo Meri on muistuttanut, että talvisodan alkaessa ei alkanut talvisota. Ei ylipäätään tiedetty, mikä melske oli alkamassa; miehiä vain vietiin rajan suuntaan ja he osallistuivat siellä taisteluihin, kuka mihinkin, ja jokainen yritti selvitä hetki hetkeltä eteenpäin.

Nimensä talvisota sai vasta myöhemmin, kun siitä tuli historiallinen tapahtumasarja.

Historiallisissa tapahtumasarjoissa on jotakin ympäripyöreää. Asiat ovat jo tapahtuneet, ja ne ovat tapahtuneet kansalle, eivät yksilöille.

Päiväkirjan hiilentahraisilla sivuilla tulee vastaan tällainen yksilö. Jokaisessa lyijykynän piirrossa erottuu ihminen, joka yrittää elää omaa elämäänsä.

Maailmanhistorian kannalta se tarkoittaa aivan mitättömiä asioita, niin kuin merkintöjä omasta voinnista:
20.2.1940 Juotiin hunajavettä niin että vatsat tuli kipeiksi.

Vatsakipuun ja muihin arkisiin harmeihin on helppo samastua, mutta sotapäiväkirjasta löytyy myös aivan odottamattomia tuntemuksia.

4.2.1940 Ryssän koneita niin paljon, että kulkeminen ulkona on mahdotonta. Muuten miellyttävä päivä.

”Miellyttävä päivä”? 19.2.1940 Päivä juoksuhaudassa, yöllä suolla mukavasti. Ruoka ei tullut ollenkaan.

”Yöllä suolla mukavasti”? Ihminen ilmeisesti tottuu mihin tahansa.
Mutta suurimmat ilon hetket syntyvät sittenkin perusasioista:

1.3.1940 Hiljainen päivä. Olen taas terve.
8.3.1940 Sain valokuvan Irmasta, jonka johdosta rallattelin koko päivän.

Kunnes rallattelut lopulta aina katkeavat:
10.3. 1940 Vasemmalta ammuttiin
3. joukkue niin loppuun ettei jäänyt kuin 2 miestä. Tankit tulivat yli sillan. Vetäydyimme asemiin tuli-iskua varten Leitimoon. Asemissa jouduimme kovaan kranaattituleen.

Se tapahtumasarja, joka käynnistyi 75 vuotta sitten marraskuussa 1939 ja jossa isoäitini veljellä Viljolla oli kuumetta ja kurkkukipua, päättyi maaliskuussa 1940.

Rauhan saapumisen hetki näyttää sotapäiväkirjan lähikuvassa yhdeltä hetkeltä muiden joukossa:

13.3.1940 Kirjoitin kortin kotiin Liisalle. Klo 11 alkoi rauha. Muutimme kilometrin taaksepäin, jossa majoituimme telttoihin. Uutisia rauhan ehdoista, joille ei tee mieli hurrata.

Nykypäivän näkökulmasta tuntuu, että sotapäiväkirjan pitäisi päättyä tähän rauhan tuloon. Kirjoittaja ei ole sitä kuitenkaan ymmärtänyt, vaan hän on jatkanut elämäänsä ja merkintöjään. Huonot ja hyvät olot ovat seuranneet toisiaan, ja on kulunut vielä kaksi kuukautta ennen kuin kirjoittaja on päässyt kotiin asti, ja tämä elämänvaihe on tullut valmiiksi:

12.5.1940 Helluntaipäivä. Matkalla siviiliin ja kotiin. Turkuun klo 14, kotiin klo 18. Kauniita katseita Uudenkaupungin radalla. Totean kesän täällä olevan jäljessä Karjalasta.
14.5.1940 Aamupäivällä aloitan työnteon ja samalla kylvöt kylvämällä herneitä. Ehtoopuolella viskuroimme apilan siemeniä.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.