Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Toukokuussa mökillä odotti töitä: jäät olivat sortaneet laiturin.

On ihmisiä, jotka tarttuvat toimeen heti. He huokuvat mutkatonta reippautta: se mikä on rikki, se korjataan.

Ja sitten on meitä, jotka huokaamme syvään ja loukkaannumme kohtalolle. Meiltä ei koskaan sorru pelkkä laituri, meiltä sortuu aina hiukan myös luottamus.

Heinäkuussa kokosin itseni, hyppäsin järveen ja purin sortuneen laiturin.

Lankkuja irti vääntäessäni muistelin, kuinka olin naulannut ne samat lankut paikoilleen melkein kymmenen vuotta aiemmin. Muisto oli kaunis. Että minä koulun puutyön kutosen oppilas olinkin onnistunut rakentamaan laiturin.

Oliko minulla sittenkin piileviä kirvesmiehen kykyjä? Vai oliko luoja vain armahtanut aloittelijaa?
Päätin ottaa asiasta selvää ja rakentaa uuden laiturin.

Kaadoin pitkän hoikan männyn ja sahasin siitä jalat kahteen kerrossänkyyn. Näissä kerrossängyissä oli vain alapedit. Pedit oli tarkoitettu kiville, joiden paino pitäisi pylväät tukevasti järven pohjassa. Pylväiden varaan rakentaisin varsinaisen laiturin.

Uitin ensimmäisen kerrossängyn järveen ja rupesin asettelemaan sitä paikalleen. Tuuli oli navakka, se oli ollut navakka jo pari päivää, mutta en malttanut odottaa.
On vaikeaa pidellä tukeista rakennettua kerrossänkyä aallokossa ja painaa sitä järven muhkuraiseen pohjaan. Arvelisin että se on suunnilleen yhtä vaikeaa kuin pillastuneen hevosen piteleminen rantavedessä.

Kamppailin silti tosissani ja ääneen. On tieteellisesti tutkittu tosiasia, että kipua ja vastoinkäymisiä sietää paremmin, jos saa samalla kiroilla.

Mutta sitä mikään kirosana ei takaa, että homma onnistuu. Luovutin kolmessa vartissa.

Illalla tuuli tasaantui. Otin toiveikkaan ilmeen ja yritin vielä, mutta ei, laiturin perustaksi tarkoitettu hökötys ei suostunut asettumaan. Se ei pysynyt edes koossa. Ihmettelin sitä hiukan, sillä olin tehnyt edellisen laiturin samalla tekniikalla.

Yöllä valvoin. Joka paikkaan sattui.
Mieleeni tuli, että olin ilmeisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana jotenkin ratkaisevasti heikentynyt. Tai olin ainakin menettänyt sen nuoruuden innon, jolla jaksaa tarttua sellaisiinkin töihin, joita ei osaa.

Havainto oli tyynen asiallinen. Kävin samassa tyynessä mielentilassa läpi kaikki muutkin taitoni ja ominaisuuteni, ja totesin, että ne olivat kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana paremminkin heikentyneet kuin parantuneet.

Seuraavana päivänä istuin kylällä kahvipöydässä. Kuuntelin keskustelua vain puolella korvalla, sillä ajattelin laitureita. Ajattelin laitureita niin kovasti, että jossakin ihan eriparisessa kohdassa, joka ei mitenkään liittynyt laitureihin, suustani pääsi:

— Onko teillä laituriasiat kunnossa?

Paljastui, että monella muullakin oli laituri kevätjäissä romahtanut, joillakin ihan äskettäin. Surkuttelin asiaa vakavan näköisenä ja tunsin oloni paljon paremmaksi.

Myöhemmin mökillä muistelin mäkihyppääjien pätevää ohjetta elämän erilaisiin ongelmatilanteisiin: ”Takaisin pikkumäkeen”.

Purin toisen pylväshökötyksen kokonaan ja toista pienensin. Lopulta se oli niin pieni, että sen varaan saattoi rakentaa puoli metriä leveän laiturin. Tämä eräänlainen laituri näytti kaikin puolin surkealta, mutta ainakin sitä pitkin pääsi uimaan.

Yöllä järvi oli tyyni. Koko maisema makasi äänettömänä ja pehmeänä. Tuli etsimättä mieleen se Leinon lause, että kesäyön on onni omanani.
Laituri näytti liikuttavan rumalta. Ihmeekseni kuitenkin huomasin, että hyväksyin sekä laiturin että omat heikot kirvesmiehen taitoni.

Huomasin myös, että olin liioitellut, kun olin arvioinut, että kaikki ominaisuuteni ja taitoni olivat viimeisen kymmenen vuoden aikana heikentyneet. Se ei pitänyt paikkaansa. Kykyni sietää aiempaa heikompia suorituksia oli selvästi parantunut. Tästä kyvystä olisi minulle vielä paljon iloa.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija,joka tekee taidetta nolostelustaan.