Kuusi vuotta sitten Heidi Suntinen oli 28 kiloa lihavampi ja aina väsynyt. Selästä oli leikattu välilevyn pullistuma, eikä hän juuri harrastanut liikuntaa. Nykyään treenikassi kulkee aina mukana.

Heidi Suntinen, 46, heittää treenikassin auton takapenkille ja ajaa töihin Lahden keskustaan Ammattiliitto Pron toimistoon. Edessä on kiireinen työpäivä, sillä työ jäsenten edunvalvojana tarkoittaa yleensä ongelmien ratkomista ja matkustelua.

— Päätän päivän aikana, menenkö suoraan töistä salille. Jos on stressiä tai jos olen onnistunut työssäni, menen salille. Se on nykyään minulle sekä palkinto että tunteiden nollauspaikka. Ennen olisin syönyt koko illan kotona, sanoo Heidi.

Kuusi vuotta sitten Heidi oli 28 kiloa lihavampi ja aina väsynyt. Selästä oli leikattu välilevyn pullistuma, eikä hän juuri harrastanut liikuntaa.

Vaatteet piti ostaa erikoisliikkeestä ja ne olivat kokoa 52. Nykyään Heidi solahtaa kevyesti 44-kokoisiin housuihin.

— Ennen söin illalla niin paljon, että nukahdin sohvalle. Olo oli kuin krapulassa. Jos nyt nukahdan sohvalle, se johtuu liikunnasta.

Syyllisyys sai syömään

Ensimmäisen kerran Heidi alkoi laihduttaa 25-vuotiaana. Silloin painoa putosi 18 kiloa Painonvartijoiden avulla.

— Ainoa motiivini laihtua oli häämekko.

Siihen aikaan Heidi työskenteli ravintola-alalla ja yrittäjänä. Työajat olivat epäsäännölliset, samoin syöminen.

Heidi tuli heti häiden jälkeen raskaaksi, ja kun esikoinen syntyi, arki ei ollut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Vauva valvotti ja itki paljon.

— Tuntui, että vauva vei minuuteni. Koin tunteesta syyllisyyttä, ja kun sain hänet vihdoin nukkumaan, aloin syödä. Mikään ei kiinnostanut minua.

Silloin ei puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta uskon, että sairastuin siihen.

Ensimmäisestä raskaudesta jäi runsaasti kiloja, joista Heidi ei päässyt eroon. Kolme vuotta myöhemmin hän alkoi odottaa toista lasta. Alkuraskaus meni oksentaessa ja Heidi joutui sairaalaan. Kiloja lähti kahdeksan, mutta ne tulivat moninkertaisina takaisin loppuraskauden aikana.

— Kuopuksen syntymän jälkeen painoni oli suunnilleen samassa kuin ensimmäisen raskauden alussa. Toinenkin lapsi kärsi kroonisista korvatulehduksista ja koin, että olen huono äiti, koska en saanut nukuttua enkä jaksanut olla läsnä lapsilleni. Niinpä söin koko ajan.

Heidi oli viisi vuotta lasten kanssa kotona. Hän kokkasi itse ruoat, ja jos lapset eivät syöneet kaikkea, Heidi söi heidänkin ruokansa. Ja paino nousi.

Halvaus vei leikkaukseen

Kun kuopus oli kaksivuotias, Heidi palasi työelämään. Kolme vuotta kului kaupanmyyjänä.

— Silloin olin aika hyvässä kunnossa, koska työ oli fyysistä. Seuraavassa paikassa tein pelkkää istumatyötä ja silloin alkoivat selkäongelmat. Sain ensimmäisen välilevyn pullistuman.

Heidi jäi selän takia pitkälle sairauslomalle. Jatkuvat hermokivut masensivat ja hän lääkitsi masennusta ruoalla. Selkäkivut yltyivät niin, että 2005
vasemmasta jalasta lähti tunto. Halvaus oli alkanut.

— Halvaus oli viimeinen niitti. Pääsin heti leikkaukseen, jossa nikaman välistä poistettiin hyytelöä. Muistan, kuinka hienoa oli herätä leikkauksesta ja kipu oli poissa.

Sairausloman jälkeen Heidi jatkoi merkonomiopintojaan. Hän aloitti vanhan uintiharrastuksen uudestaan sekä teki koiran kanssa pitkiä lenkkejä.

Seuraavana vuonna Heidi valittiin työpaikassaan pääluottamusmieheksi. Työ oli vaativaa, kiireistä, epäsäännöllistä ja stressaavaa. Matkapäiviä tuli runsaasti.

— Aloin taas kompensoida epävarmaa oloa syömällä. Siinä vaiheessa tilanne lähti totaalisesti käsistä. Lihoin parissa vuodessa 25 kiloa. Tajusin, että minun on pakko tehdä jotain keholleni. Enkä missään nimessä halunnut enää uutta selkäkipua.

Valokuva herätti

Meni vielä kolme vuotta ennen kuin päätös elämäntaparemontista kypsyi. Vuoden 2009 alussa Heidi vaihtoi taas työtä ja ryhtyi ammattiyhdistysliikkeen edunvalvojaksi. Tilaisuuksia ja juhlia oli usein ja niissä syötiin ja juotiin hyvin. Heinäkuussa 40-vuotisjuhlien jälkeen Heidi katsoi valokuvaa, joka hänestä oli juhlissa otettu. Kuva pysäytti.

— Ihan kuin kasvoihini oli pumpattu ilmaa. Olin kuvassa surkea ja sisäänpäin kääntynyt. Tajusin, että olin jossain vaiheessa hukannut itseni ja halun huolehtia itsestäni.

Ensin Heidi kääriytyi itsesääliin ja mietti elämäänsä taaksepäin. Eniten harmitti se, kuinka hän oli antanut itsensä lihoa selkäleikkauksen jälkeen.

Työkaveri suositteli Xtravaganza-painonhallintaohjelmaa, jossa painoa pudotetaan ruokavalion ja liikunnan avulla.

— Minulla oli siinä vaiheessa 45 kiloa ylipainoa. Kun menin ohjelman aloitukseen marraskuussa 2009, siellä piti mennä vaa’alle. Hävetti ihan kauheasti, kun näin oman painoni. Se näytti 123 kiloa.

Ohjaaja osasi kuitenkin kysyä viisaasti, että kuinka paljon Heidi halusi painaa ja mikä on hänen tavoitteensa. Pikkuhiljaa häpeän tunne väheni.

Suu kiinni teipillä

Heidi asetti ensitavoitteeksi 20 kilon pudotuksen ja ryhtyi täysillä urakkaan. Hän söi kahdeksan viikkoa pelkkiä pussikeittoja. Painoa putosi 18 kiloa.

Täysvauhdin jälkeen hän aloitti terveellisen, lautasmallilla toteutettavan ruokavalion.

— Keittoja oli yllättävän helppo syödä, koska ei ollut vaihtoehtoja, vain kolme pussia päivässä. Mutta perheelle oli vaikeaa laittaa ruokaa, kun ei saanut kokkaillessa napostella. Niinpä laitoin suun eteen ilmastointiteippiä, et¬ten olisi automaattisesti laittanut ruokaa suuhuni.

Seuraavaksi ohjelmaan tuli liikunta. Heidille tehtiin henkilökohtainen kuntosaliohjelma.

— Muutosvastarintani oli suuri. Kitisin kaikissa laitteissa ja jälkeenpäin ajateltuna olin muutenkin vetelä. Toisaalta se oli ymmärrettävää, koska en ollut aiemmin liikkunut tavoitteellisesti.

Kolmen kuukauden jälkeen painoa oli pudonnut jo 22 kiloa eli yli tavoitteen. Keho oli muuttunut niin, että vanhoja vaatteita piti heittää pois.

— Vaatteiden pois heittäminen oli terapeuttista ja konkreettista luopumista vanhasta. Yhdet housut säilytin, ja niitä olen joskus katsellut ja miettinyt, että ei voi olla totta, kuinka lihava olin.

Suhde ruokaan muuttui

Perhe ja muut läheiset huomasivat myös muutoksen. Aluksi kehut tuntuivat hienolta. Pian ulkomuodon kommentointi alkoi kuitenkin rasittaa.

— Itselleni ensimmäiset 15 kiloa olivat pelkkää ulkonäön muutosta. Ulkoinen olemus määritteli minua ja silloin tuntui hienolta, kun ihmiset sanoivat, että vau, kun olet laihtunut. Sen jälkeen terveysnäkökulma tuli tärkeämmäksi. Nykyään ärsyttää, kun ihmiset sanovat, että kauhea, kun sä olet laihtunut. Jotkut jopa sanovat, että älä nyt enää laihduta. Se tuntuu kamalalta.

Syksyllä 2010, kun Heidi oli laihtunut 25 kiloa, selkään tuli kaksi uutta välilevyn pullistumaa.

— Konttasin kaksi viikkoa kotona, koska kipu oli niin kauhea. Ajattelin, että pitää laihduttaa lisää, joten pidin taas viisi viikkoa pussikeittokuuria. Sairausloman aikana kuitenkin huomasin muutoksen suhtautumisessa ruokaan. Vaikeuksista huolimatta ei tehnyt mieli syödä. Se oli tärkeä huomio.

Heidi on joutunut opettelemaan uudenlaisen suhtautumisen ravintoon. Säännölliset ruoka-ajat ovat tärkeitä. Nykyään hän myös katsoo tarkkaan, mitä lautaselleen laittaa. Huonot hiilihydraatit ovat jääneet ja tilalle on tullut proteiinia, kasviksia ja pitkäkestoisia hiilihydraatteja.

— Ennen elin syödäkseni. Nykyään syön elääkseni. Aamiaisessa on vielä petraamista, sillä en usein syö aamulla tarpeeksi, mutta muuten ruoka-ajat ovat hyvin hallussa. Ennen halusin olla yksin ruoan kanssa. Se oli sellainen kaveri, joka ei arvostellut.

Repsahdus ei romuta

Vaikka välillä on tullut repsahduksia, lähinnä kesälomilla, nykyään Heidi suhtautuu sortumisiin armollisesti. Muutaman kilon lihominen ei kaada, vaan arkena palataan taas terveellisen ravinnon ja liikunnan pariin.

Heidi käy kuntosalilla kolme kertaa  viikossa ja uimassa kaksi kertaa. Lisäksi hän tekee koiriensa Paavon ja Pepin kanssa joka päivä tunnin lenkin.

— Perhe on tukenut ihanasti. Poika sanoi kerran, että äiti, sä pystyt mihin tahansa. Kerran, kun oli epätoivon hetki, mies kaivoi jättihousut esiin ja sanoi, että katso nyt, kuinka paljon olet laihtunut.

Nykyään Heidi on energinen ja täynnä intoa työssä sekä vapaa-ajalla. Työpäivät venyvät usein pitkiksi, mutta Heidi osaa purkaa stressin liikuntaan.

— Aina, kun menen salille, ylitän itseni. Se euforian tunne on mahtava. En katso enää kiloja, vaan haen kokonaisvaltaista hyvän olon tunnetta. Tämä elämäntaparemontti on pelastanut minut. Luotan, etten enää koskaan palaa entiseen elämäntapaan.

Keho kevenee, pysyykö mieli perässä?

Laihduttajalle kehonkuvan muutos voi olla rankkaa. Laihtuminen näkyy ja muut kommentoivat sitä.

– Se voi olla loukkaavaakin. Kun itse alkaa sopeutua muutokseen, muut muistuttavat laihtumisesta. Sillä tavalla lihavan imago pysyy yllä. Jossain vaiheessa alkaa tuntua, että mitä laihtumiseni sulle kuuluu, sanoo psykologi Katarina Meskanen.

– Laihduttajat sanovat, että laihtumisen kautta tulee näkyväksi, mutta silti muut eivät huomaa laihduttajan persoonaa. Tuntuu, että on huomattu vain kilojen kautta.

Elämäntaparemontissa itsevarmuus yleensä lisääntyy ja ihminen alkaa tiedostaa oikeuksiaan. Se saattaa aiheuttaa hämminkiä ympäristössä ja ihmissuhteissa.

– Kun ryhtyy laihduttamaan, ei voi enää piiloutua ylipainon ja syömisen taakse. Laihduttaja joutuu kohtaamaan uudella tavalla vaikeita tunteita ja ajatuksia. Vaikka paino-ongelma pienenee, sen taustalla olevat ongelmat eivät poistukaan. Tämä on monelle vaikea paikka. Mieli ikään kuin laahaa laihduttamisen perässä.

– Jos on vuosikausia välttänyt katsomasta itseään, ei tunne omaa kokoaan. Sitten keho alkaakin nopeasti muuttua. Se vaatii totuttelua.

Tunnesyömisen syy on harvoin nälkä. Yleisemmin syödään, koska halutaan turruttaa oloa. Tunteet syömisen taustalla pitäisi pystyä käsittelemään, ettei ahmiminen ala uudestaan.

– Ellei niitä itse pysty ratkomaan, terapia on hyvä vaihtoehto, Meskanen sanoo.

Kun lihavuus on ollut suuri osa identiteettiä, on vaikea kasvun paikka rakentaa uusi identiteetti ilman kiloja.

– Suosittelen, että elämäntaparemontti tehtäisiin maltillisesti ja hitaasti, jotta mieli pysyy perässä. Ensin kannattaa opetella syömään tarpeeksi usein ja riittävästi ja vasta sitten alkaa tehdä hienosäätöä elämäntavoissa. Kukaan ei ahmi turhaan, vaan taustalla on fysiologisia tai psykologisia syitä. Ne pitäisi selvittää ensin.

Syöminen alkaa olla silloin ongelma, kun sen kokee esimerkiksi ainoaksi omaksi hetkeksi. Kun on väsynyt, ei jaksa lähteä lenkille vaan on helpompi syödä ja käpertyä sohvan nurkkaan. Siitä saa hetkellisen nuijanukutuksen eikä tarvitse ajatella ongelmia.

Meskanen suosittelee ahmimisen tilalle maltillista liikuntaa. Se on kehon oma mielialalääke, joka tasaa stressitilaa. Syömisen voi toki vaihtaa muuhunkin harrastukseen, josta nauttii. Mukavan tekemisen löytäminen on tärkeää siksikin, ettei tyhjyyden tunne iske, kun laihduttaja on maalinsa saavuttanut.

Asiantuntija: Katarina Meskanen, psykologi, HYKSin syömishäiriöklinikka