Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

”Sinä kelpaat sellaisena kuin olet.”

Jo hyvissä ajoin ennen kesää lehdet ja mainokset kysyivät: oletko valmis uimarannalle? Ja minä vastasin: Kyllä! Rakastan uimista, tykkään ruskettua ja antaa läskeilleni ilmakylpyjä. Olin talven töistä väsynyt ja ihan valmis löhöämään rannalla.

Tietysti myös bikinitreeniä tarjottiin. Sanoin kiitos ei, siihen minulla ei ole mitään tarvetta. Ostin uudet bikinit — pin-up-henkiset — ja kokeilin niitä kotona. Ihan hyvin sain ne päälle ilman harjoitustakin. (Okei, yläosan saaminen pois oli aika ähkimistä, sitä vielä treenaan.)

Täältä tullaan, uimarantakunnossa ollaan! Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?

Tiedän, tiedän. Uimarantakunnolla tarkoitetaan yleensä sitä, että kroppa on tarpeeksi kiinteä. Ikään kuin uimarannalle olisi jokin pääsyvaatimus. Kilomääriä ja senttirajoja ei kyllä kerrota. Pitää itse määritellä, mihin omat rahkeet rannalla riittävät.

Uimarantakuntoahan on monentasoista. Jokainen toimii oman kuntotasonsa mukaan, vaikka ei aina sitä itse edes huomaa. Päätinkin auttaa teitä tunnistamaan tasonne. Se käy ihan vaivatta, muutaman kysymyksen avulla.

Uimarantakuntotesti:

Bikinikunto. Voinko käyttää bikinejä vai pitääkö olla kokouimapuku?

Pomppukunto. Onko pokkaa hyppiä ponnahduslaudalla kropan pehmytkudokset ylös-alas heiluen vai pitääkö hipsiä veteen puskan juuresta?

Syömäkunto. Kehtaanko syödä rannalla muiden nähden jäätelön tai munkin? Tai edes mandariinin?

Kulkukunto. Pitääkö rannalla liikkuessa vetää uimapuvun päälle jokin kaapu, kangas tai vaate, jolla voi peittää mahan, takapuolen, reidet tai ne kaikki?

Citykunto. Menenkö mieluiten keskustan suositulle nuorisorannalle vai hakeudunko syrjäisempään paikkaan?

Mukanaolokunto. Jätänkö kokonaan menemättä rannalle, koska häpeän tai pelkään, että lapseni häpeävät nähdä minut siellä?

Löysittekö oman rajanne? Nyt onkin sitten hyvä hetki miettiä, mitä tunteita se herättää. Uimarantakuntohan on paljolti korvien välissä. Omien ja toisten.

Onhan se väärin, jos ihminen ei voi mennä rannalle ulkonäkönsä takia. Ulkonäköön liittyy selvää syrjintää, ja eniten syrjintää liittyy lihavuuteen. Mutta asenteet muuttuvat tässäkin asiassa.  

Maailmalla leviää liike, joka edistää kaiken kokoisten terveyttä ja liikuntaa (HAES = Health at every size). Ruotsissa on jo ylipainoisten järjestöjä ja viranomaisetkin ottavat näkökulman huomioon.

Netissä on blogeja, kuten Dances with Fat, suomennettuna tanssii läskien kanssa. Facebookin Fit Fatties -ryhmässä julkaistaan selfie-kuvia vähemmän kiinteistä naisista urheilemassa. Jokainen ihminen on bikinikunnossa, julistavat aktivistit.

Ihmisen pitäisi oppia tykkäämään itsestään sellaisena kuin on. Silloin haluaa pitää itsestään hyvää huolta. Iso osa terveyskampanjoista ruokkii itseinhoa ja häpeää, mikä ei edistä asiaa yhtään.

Suomessa lihavuudesta ovat puhuneet eniten lääkärit, jotka näkevät sen terveysongelmana. Yhä enemmän meilläkin nousevat esiin myös lihavuuteen liittyvät sosiaaliset, kulttuuriset, psykologiset ja eettiset näkökulmat.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti siitä, miten ylipaino tuottaa huolta ja ahdistusta melkein kaikille. Mitä Jeesus heille sanoisi, Simola kysyi. Ja vastasi. Sinä kelpaat sellaisena kuin olet.

Jos tuntuu, että läskit pilaavat maiseman, on kysyttävä itseltä: mitä mä oikeasti pelkään. Miksi lihavuus on minusta vastenmielistä, inhottavaa, pelottavaa, ahdistavaa? On keskityttävä tutkimaan omia tunteita ja asenteita, eikä pidä purkaa niitä toisiin ihmisiin.

Uimarannalla on ihanaa. Rantaelämä edistää terveyttä, lisää hyvinvointia, tekee onnelliseksi. Jokaisella on siihen oikeus.

Julistan kaiken kokoisille uimaranta­rauhan.

Lue lisää Nykäsiä

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuka meistä ei ole rantakunnossa?

Oma äitini oli ja on tosi isokokoinen, joten hän ei juurikaan vienyt minua uimaan, kun olin lapsi. Toisinaan käytiin, mutta piti olla joku etäinen ja mahdollisimman vähän kansoitettu ranta ja mieluiten vieraalla paikkakunnalla. En meinannut millään ymmärtää tätä, mutta äiti selitti, ettei hän halua kenenkään eikä varsinkaan kenenkään tutun näkevän häntä uimapuvussa, koska hän on iso. Seuraus: opin esimerkistä, että omaa vartaloa kuuluu hävetä yli kaiken, eikä se kelpaa muille. En myöskään...
Lue kommentti

Kuka meistä ei ole rantakunnossa?

Oletko muuten koskaan ajatellut, että jättäisit jossain kohtaa lapsuudessa tapahtuneet asiat taaksesi ja ottaisit oman elämäsi haltuun? Suosittelen. Itselläni on alkoholistiperheen tausta, isä kuoli kun olin 16v ja äiti ei sen ajan mukaisesti ollut mitenkään rohkaiseva ja kannustava, vaan pikemminkin väheksyi ja lyttäsi. Olin suurinpiirtein sinun ikäisesi, kun ymmärsin, ettei mennyttä voi muuttaa ja tulevaisuudesta vastaan itse. Käy solariumissa, jotta saat mukavan perusvärin. Sen avulla uppoat...
Lue kommentti
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Jokaisesta kerran tupakkaa maistaneesta ei tule nikotiiniriippuvaista eikä yksi rulettikierros tee peliriippuvaiseksi. Miksi sama puuha kuitenkin kehittyy jollakin sairaudeksi, toisella ei?

– Masennus ja ahdistuneisuus saattavat lisätä riskiä riippuvuuksiin. Ihminen helpottaa syystä tai toisesta hankalaa oloaan keskittymällä intohimoonsa, ja ajan myötä tekeminen muuttuu pakkomielteeksi, sanoo psykiatrian ja päihdelääketieteen professori Solja Niemelä.

– Se, mikä aiemmin toi mielihyvää, muuttuukin keinoksi poistaa ahdistuneisuutta.

RIIPPUVUUSSAIRAUKSIEN, kuten alkoholismin, tiedetään olevan 50–70-prosenttisesti periytyviä. Alttius on geeneissä. On pitkälti perinnöllistä, millä tavoin kukin kokee päihteiden vaikutuksen.

Kenestäkään ei kuitenkaan tule automaattisesti alkoholistia, vaan sairaus puhkeaa altistavassa ympäristössä. Tämä tarkoittaa ympäristöä, missä juomista saa jatkaa ilman vakavampia seurauksia.

– Lähipiirin arvot ja asenteet vaikuttavat valintoihin. Jos kaverit ja vanhemmat ovat tissutellet, juomista voi pitää myös opittuna.

Sekin tiedetään, että mitä miellyttävämmältä ensimmäinen kokeilu on tuntunut, sitä todennäköisemmin aineeseen syntyy riippuvuus. Näin ainakin kannabiksen polttajien keskuudessa.

TEMPERAMENTILLAKIN on vaikutuksensa. Kokeilunhaluisten riskinottajien uskotaan olevan alttiimpia addiktoitumaan, koska he hakevat vahvempia elämyksiä. Teorian mukaan varovaisemmat, turvallisuushakuiset eivät samaan tapaan innostu kiksien etsinnästä.

– Riippuvuudet ovat yleisimpiä niillä, joilla on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. Säännöistä piittaamaton, väkivaltainen käyttäytyminen on alkanut jo nuorena. Se altistaa muillekin vakaville ongelmien elämän aikana, Solja Niemelä kertoo.

Artikkeli jatkuu alapuolella
Mikään ei riitä narsistille
Mieli
Mikään ei riitä narsistille

 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Tulinen rakastuminen pian eron jälkeen tuntuu hyvältä, mutta onko se järkevää?

Moni on kokenut sen itse. Tai tuntee jonkun, joka tietää, millaista on, kun rakastuu järjettömästi pian edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Sivustaseuraajat eivät välttämättä usko, että siitä tulee mitään.

Psykologi Hannele Törrönen ei oikein pidä laastarirakkauden käsitteestä. Lohturakkaus kuvaa hänestä paremmin sitä, mistä on kysymys.

– Silloinhan petetty, tai vaikka leskeksi jäänyt, hakee yksinäisyyden järkyttämänä lohtua.

Rakastumiseen, toiseen ihmiseen tarrautumiseen ajaa ehkä tiedostamaton pakko, kun on joutunut luopumaan jostain ikuiseksi luulemastaan, Törrönen sanoo.

Fantasia vie

Lohturakastumiselle altis on ihminen, jonka tapana on reagoida vastoinkäymisiin ennemminkin toimimalla kuin lamaantumalla.

Rakkauden kohteeksi taas saattaa osua lähes kuka tahansa. Hän voi olla tavallisen hyväntahtoinen, ehkä itsekin yksinäinen ihminen, jota toisen osoittama kiinnostus imartelee. Kenties hän on hetkessä eläjä, joka ei suunnittele koskaan sitoutuvansa. Tai pahimmillaan toisen kaipausta hyväkseen käyttävä nais- tai miespuolinen Auervaara.

Oli kohde ihmisenä minkälainen tahansa, lohturakkautta etsivä tuskin pystyy näkemään hänen todellisia ominaisuuksiaan.

Hän sijoittaa uuteen rakastettuunsa piirteet, joita haluaisi tässä olevan, ja on sokea omiin haavekuviinsa sopimattomille piirteille.

– Lohturakkauteen syöksytään fantasia edellä, valtavalla intensiteetillä ja epätoivolla, vielä täydellisemmin kuin rakastumisessa yleensä, Hannele Törrönen tiivistää.

Ja koska alkuasetelma on tällainen, on suuri vaara, ettei uudesta suhteesta tule pysyvää.

Fantasiasta myös pidetään kaikin keinoin kiinni. Tarrautuminen voi saada groteskejakin piirteitä. Yhteen osuminen voi näyttäytyä rakastuneen silmissä suorastaan tähtiin kirjoitetulta:

”Onhan se johdatusta, että meidän mummot olivat kotoisin samalta paikkakunnalta! Eikö se ole merkki siitä, että me kuulutaan yhteen?”

Kahden kauppa

Joskus vain suhteen toinen osapuoli etsii lohturakkautta. Mutta myös kaksi, yhtä rankasti yksinäisyyden yllättämää saattaa löytää toisensa. Jos kumpikin näkee toisen vain omien haaveittensa summana, siinä on riskinsä.

Alun huumassa, kun oikeasti ei vielä lainkaan tunneta, saatetaan tehdä koko elämää ravisuttavia ratkaisuja.

Irtisanoudutaan töistä, että voidaan muuttaa yhteen uudelle paikkakunnalle, myydään omaisuus ja lähdetään reppureissulle maapallon toiselle puolelle…

Seurauksia on hankala korjata, jos arki onkin ihan mahdotonta.

Jos toistensa löytäneiden yksin jääneiden silmät eivät avaudu, valheellisesta unelmista kiinnipitämisestä voi tulla elämänmittainen tarina. Kumppanit eivät koskaan pysty näkemään toisiaan ihmisinä, joita he oikeasti ovat. He taistelevat saadakseen kumppanin mahtumaan itse keksimäänsä muottiin.

Haalistuva haave

Lohtua kaipaavan silmitön rakastuminen voi näyttää käsittämättömältä. Ehkä jopa koko tuttavapiiri epäilee alusta asti, ettei tuosta mitään tule. Siitä huolimatta, että rakastunut hehkuu onnea. Mutta epävarmuus on ehkä sittenkin kaiken aikaa muhinut sielun pohjalla.

– Ei ole harvinaista, että uutta rakasta ei silloin mielellään tuoda muille näytille.

”Kyllähän minä sen alusta asti tiesin, ettei se voi kestää”, on aika tavallinen kommentti sitten, kun mieli alkaa palautua tasapainoon ja realiteetit tunkevat mieleen. Silloin alkaa itsekin ymmärtää, miksi halusi pitää rakastetun näkymättömissä muilta. Se jokin, mitä ei halunnut ajatella, jota ei oikeasti voinut hyväksyä tai sietääkään, kenties nolotti ja hävetti. Tai ehkä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että toinen on tahallaan antanut itsestään valheellisen kuvan. Esiintynyt jonain muuna kuin itsenään.

– Näin käy, kun esimerkiksi on kertynyt silkkaa faktaa siitä, että toinen onkin naimisissa toisaalla, tai taloudellisen hyödyn tavoittelija, tai ettei hänen alkoholinkäyttönsä olekaan se kaksi lasillista viiniä, kuten hän vakuuttaa, Törrönen luettelee.

Illuusioiden haihduttua edessä ovat todennäköisesti uudella tavalla vaikeat ajat. Nolottaa suunnattomasti, miten on kaikkialla ylistänyt löytämäänsä ihanaa rakkautta. Millään ei kehtaisi muille myöntää, että kaikki on ollut erehdystä ja petkutusta.

Ihminen vain

– Totta kai saa olla vihainen, jos tuntee tulleensa petetyksi, tai jos vaikka addiktiot ovat vieneet voiton ihmissuhteesta. Mutta ei sitä toista saisi silti demonisoida ihmisenä yleensä, Hannele Törrönen sanoo.

Vihaan ja katkeruuteen ei pitäisi jäädä. Eikä kannattaisi juuttua ajatukseen, että sekin minua huijasi ja taas kaikki meni pieleen. Ei ole häpeä tajuta olleensa niin palasina, että on kiihkeästi tarvinnut toista ihmistä.

– Eteenpäin elämässä vie sureminen, vaikka se vaikeaa onkin. Sen myöntäminen, että samalla kun on vapautunut jostain, mitä ei ole elämäänsä halunnut, on joutunut luopumaan myös yhdessä koetusta hyvästä.

Tässä vaikeassa paikassa olisi hyvä yrittää ymmärtää, että toinenkin osapuoli on todennäköisesti ryhtynyt suhteeseen omista syistään.

– Onhan aivan todennäköistä, että hänenkin mieltään painavat koetut menetykset, joiden vaikutukset hänessä elävät. Aikuismaisesti pitäisi yrittää hyväksyä sekin, että toisella on oikeus omiin valintoihin ja ominaisuuksiin.

Miten se menikään?

Kun lohturakastumisesta alkaa olla aikaa, pystyy taas omienkin mielentilojensa erittelyyn, hyväksyy sen, ettei juttu onnistunut. Tajuaa, että omat tarpeet ja kaipaukset muokkasivat rakkauden kohteen joksikin, mitä hän ei ollut.

Itsetutkiskelu voi myös johtaa siihen epämukavaan havaintoon, että olikin itse halpamainen. Silloin joutuu myöntämään vaikkapa, että on käyttänyt toista hyväkseen, kuten näyttääkseen eksälleen, että kelpaa kyllä muillekin.

Olisi inhimillistä tunnustaa motiivinsa myös hyväksikäytetylle ja pyytää anteeksi.

Myrskyisinkin, motiiveiltaan kummallinen rakkaustarina pitäisi saattaa päätökseensä toista tai itseään rikkomatta.

– Tilanteen tasaannuttua, kenties vasta vuosien päästä, voisi käydä vastapuolen kanssa taannoista romanssia läpi. Ei pahitteeksi, vaikka hyväntahtoisesti hymyillen ja huumorilla.

Suoraankin voi viimeistään siinä vaiheessa sanoa, miksi suhde oli omasta näkökulmasta mahdoton:

”Olet kuule ihana ihminen, mutta minulle ihan liian nuori” tai ”eihän siitä mitään tullut, koska eletään kokonaan eri maailmoissa.”

Rauhanomaisesta loppuratkaisusta seuraa yleensä pelkkää hyvää. Sen myötä koettu asettuu muistoksi muistojen joukkoon, osaksi elämäntarinaa.

– Entiset lohturakastuneet voivat ehkä sitten jatkaa hyvinä kavereina. ●