Anna-Stina Nykänen

Ostin KonMari -kirjan, sen japanilaisen Marie Kondon siivouskirjan, josta kaikki nyt kohkaavat. Ystävät kyllä estelivät: "Sullehan se ei kyllä sovi, sori.” Ja: "Sun elämäntilanteessa – en suosittele.

Tulin uteliaaksi. Mutta oikeassa olivat. Siinä on minulle hankalia asioita.

Pitäisi karsia reilusti tavaraa. Okei. Roinat jätesäkkiin vaan, neuvotaan kirjassa. Kehutaan, että joku oli heittänyt pois 200 jätesäkillistä tavaraa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eihän se nyt käy.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Roskishan on ihan passé. Pitää roudata kirjat yhteen ja vanhat monot toiseen paikkaan, hoidella nettihuutokauppaa ja kirppispöytiä. Ajatuskin uuvuttaa.

Ajatelkaa, mikä työ ja vaiva on edeltänyt pienen muovilelun päätymistä meille kotiin: tehdastyö, kuljetus, kauppa... Roina on halveksuva sana.

Käsketään kysyä, tuottaako tämä tavara minulle iloa. Mikä mittari minun iloni on? Entä muiden ilo?

 

Yhden roina on toisen aarre. Kun lapsi oli pieni, kotiin kertyi palasia, jotka hän löysi kadulta. Kerran järjestin vanhaa kamalaatikkoa ja mietin, kaadanko kaiken roskiin. Ei. Kippasin tilpehöörit tarjottimelle. Se kannatti.

Joukossa oli ihan roskan näköistä arvotavaraa. Kuten tulitikkua pienempi Lego Star Wars -ase, joka tilattiin pojalle netistä. Ei halpa. Poika avasi laatikon jo postissa. Se näytti tyhjältä. Pohjalta löytyi tämä kallis risu. Postin tädit ihmettelivät, että tuonko sinä tilasit.

Kerran keräsin kodin kamakulhoista kaikki pinssit isoon lasipurkkiin. Eivätkä ne enää olleet roinaa, niistä tuli kokoelma. Mies istui pojanpoikansa kanssa pöydän ääressä, purkista otettiin pinssi ja ukki kertoi sen tarinan. Purkki täynnä seikkailuita!

Kiinalaistaiteilija Choi Jeong Hwa teki Kiasmaan värikkäästä muovi-rojusta hienoja taideteoksia. Rikkinäisten lelujen osista saa kivoja koruja. Pitää vain löytää roinan kauneus.

 

Vieraat päivittelevät kirjapinojamme. Lapset kysyvät vilpittömästi, miksi meillä on niin paljon tavaraa. Mieheni vastaa, että kaikki nämä tavarat ovat meille tärkeitä.

KonMarin suuri idea on, että kun järjestää kodin, koko elämä muuttuu. Konmarit ovat kuin kommarit ennen – vallankumousväkeä. Muutoksen kotona pitäisi olla nopea ja raju. Silloin psyyke reagoi, eikä paluuta entiseen sekasortoon ole. Ja ihmisen hyvinvointi lisääntyy.

En minä voi kesken kaiken lähteä nollapisteestä. Mitä mies ja poika siitä sanoisivat? Kuvitellaanko, että koti on naisen tila, jossa vain hän päättää.

 

Jos toisten tavarat ärsyttävät, pitää aloittaa omista tavaroista, neuvoo KonMari. Samaa miehenikin aina sanoo. Ystävä neuvoo, että vaikka ei tekisi mitään, on hyvä miettiä, millaisen kodin haluaisi ja miksi.

Niin. Minä kaipaan valoa, ilmaa ja värejä. Mies rakastaa hämärää pesää. Päivänsäde ja menninkäinen. Ero pitää tunnistaa ja hyväksyä.

Jotain taianomaista KonMarissa on. Marie Kondo ei ole marttatyyppi vaan satumainen hahmo, joka puhuu käsilaukulle ja paijaa puseroita. Minäkin huomaan kysyväni usein, tuottaako tämä iloa?

KonMarissa kerrotaan, että joku nainen oli roinien perässä heittänyt ulos myös miehensä. Toinen taas oli parisuhteessaan entistä onnellisempi. Hmm. Tuottavatko mies ja teini minulle iloa? Kyllä! Miksi siis murehtia roinaa.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

manniliis

Oi, mikä kirjoitus, meillä ( minulla) on tätä tavaraa, joka on kertynyt näinä kaikkina 40 vuoden aikoina, jolloin olen hoitanut omia ja tuhansia muitakin lapsia työssäni ja muistoja on kaikilta vuosilta, lahjoja  , piirustuksia ,askarteluja,

Enhän minä voi pois heittää palasia elämästäni, ainakaan yhtään valokuvaa en heitä pois milloinkaan. Ollaan tehty mahtavia  kollaaseja pahvilaatikoihin aikoinaan Annantalossa, joihin sisustuksena käytettiin juuri sitä pikkusälää , mitä jokaisen lapsiperheen kotona on. Teema oli lapsen ensimmäiset vuodet ja tulos oli mahtavan upea.

 Ikäänkuin olisin saanut "synninpäästön" ,kosa olen säilönyt  tätä tavaraa, kiitos Anna-Stina Nykäsen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla