Taiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen:

Superihmisiä ei ole, sillä voimakkaita meistä tulee vasta yhdessä. Näin ajattelee maailmallakin tunnettu taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen. He kuuntelevat tavallisten ihmisten iloja ja huolia ja tekevät niistä taidetta.

”Etsitään parrakkaita miehiä elokuvaan.” Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen kiinnittävät paperilappuja kauppojen ilmoitustauluille ja lyhtypylväisiin Korppoossa Turun saaristossa. He ehtivät tuskin teipata kaikki julisteet, kun puhelin alkaa soida. Jokainen soittaja tahtoo tietää, mistä on kyse ja mitkä ovat kriteerit osallistumiselle. Kelpaako kymmensenttinen, ruskea parta?
Kelpaa se! Kalleiset toivottavat tervetulleeksi jokaisen — myös sen nuoren miehen, jolla ei ole ensimmäistäkään leukahaituvaa, vain onnettomat viikset. Hän haluaa mukaan kiihkeästi, mutta on huolissaan, ehtiikö parta kasvaa. Taiteilijaparia hymyilyttää miehen into. Se kertoo siitä, että projektista ei voi tulla ainakaan täysi pannukakku.

Valitukset toivat menestystä

Sen sijaan tulee lyhytelokuva Archipelago Science Fiction, joka sai ensi-iltansa huhtikuussa Münchenissä Kino Der Kunst -festivaaleilla. Tellervolle ja Oliverille aplodeerataan. Salamavalot välkkyvät, kilistellään samppanjaa.
Suomessa pariskunnan nimet eivät sano monellekaan mitään mutta taide tunnetaan. Heidän kuuluisin työnsä, Valituskuoro, on tuttu kymmenilletuhansille ihmisille ympäri maailmaa. Teosta on esitetty yli sadassa eri kaupungissa aina Chicagoa ja Tokiota myöten. Vastaavaan yltää harva nykytaiteilija.
Menestyksen siemen kylvettiin kevättalvella 2005. Pariskunta oli iltakävelyllä Töölönlahden rannalla, kun Oliver alkoi puhua siitä, kuinka paljon ihmiset valittavat — koko ajan, kaikesta, kaikkialla. Miten paljon kuluu energiaa hukkaan kaikenmaailman mutinoihin! Saisiko sen valjastettua parempaan käyttöön?
— Innostuin heti, Tellervo sanoo.

He alkoivat kerätä valituksen aiheita eri maissa. Aikuinen tytär ei muuta pois kotoa, harmitteli vanhempi rouva. Ulkona sataa aina, nurisi opiskelija. Kalleiset kokosivat valitukset lauluksi, jota kaupunkilaiset yhdessä esittivät. Kuoron ensiesiintyminen oli Birminghamissa, 2006 tultiin Helsinkiin.
Me suomalaiset valitimme kuorossa siitä, että metsistä tehdään vessapaperia, työpaikat katoavat Kiinaan ja kännykästä loppuu aina akku. Mielipahat olivat isoja ja pieniä, mutta kun ne muutettiin lauluksi, syntyi iloa. Murheet asettuivat mittasuhteisiin: jos marmattaa moisista pikkuasioista, elämä on mallillaan.

Tiskatakin pitää

Juuri tällaisia muistutuksia ja yhteisöllisyyttä tarvitsemme voidaksemme hyvin. Vuorovaikutuksessa on Kalleisten taiteen idea: he eivät tee teoksiaan kulttuurieliitille ja sulje niitä gallerioihin vaan menevät turuille ja toreille, lähelle meitä tavallisia. Tavoitteena on osallistaa ja kutsua mukaan jokainen innokas.
— Pidän ihmisistä ja haluan työskennellä heidän kanssaan. On hienoa ja arvokasta, jos muutkin syttyvät töistämme niin, että lähtevät mukaan leikkiin, Tellervo sanoo.

Sitä paitsi eivät Kalleiset valittamista paheksu. Sillä sitähän elämä on, että arki nyppii. Kiukuttaa, kun telkkarista ei tule mitään ja pitää tiskata.
Kalleisillakin valitetaan aina välillä. Tellervoa pännii, että hän on niin huolimaton, että matkustaa kiireessä metropysäkin ohi.
— Ja minä valitan siitä, että Tellervo jättää aina kaiken auki: hunajapurkin kannet ja kaappien ovet, Oliver sanoo.

Paratiisi saaressa

Menestys ja elokuvajuhlien humu unohtuvat, kun Kalleiset palaavat kotiinsa Helsingin Vartiosaareen. He nostavat matkalaukut pieneen veneeseen ja soutavat saareen. Perillä Oliver kiinnittää paatin laituriin. Kiivetään kapeaa polkua rinteessä olevaan 150-vuotiaaseen puumökkiin. Lattia narahtaa kotoisasti, Tellervo alkaa keittää teetä. Pihalla linnut laulavat, muuten ei kuulu mitään.
Juuri tätä kontrastia Kalleiset tarvitsevat. Taideprojektit vievät heitä ympäri maailmaa aina Burmasta Brasiliaan. Laukun pakkaa mielellään joka kuukausi kun tietää, että kotona voi laittaa villasukat jalkaan ja työskennellä vaikka pyjamassa koko päivän.
— Ulkomaanmatkat ovat usein kovaa työtä joskus vaikeissakin olosuhteissa. Kotiinpaluu pitää tasapainossa. Asuminen keskellä kaupunkia olisi yliaktiivista, liikaa ärsykkeitä kaikkialla, Tellervo sanoo.

Kulutus boikottiin

Kalleisten aika ei kulu kalenteriin sijoitettuihin harrastuksiin. Jos aika käy pitkäksi, voi hakata saunapuita, kitkeä rikkaruohoja tai seikkailla kuusivuotiaan Väinön kanssa metsässä.
Kuluttaminenkaan ei perhettä innosta.
— Kaupungin houkutuksiin on tullut terve etäisyys. Miksi lähtisin varta vasten ostamaan tavaroita, joita en tarvitse, ja roudaisin ne saareen? Ainoastaan kampaajalle minun pitää päästä, se on ylellisyyttä, Tellervo sanoo.
Oliver kiihtyy, kun tulee puhe Kampin ostoskeskuksesta.
— Se on kuin tehdas, kuluttamiseen tehty kone. Harvoilla kaupungeilla on mahdollisuus rakentaa keskustaan jotain uutta. Helsingillä oli, ja sitten tehtiin sellaista kuin Kamppi.

Ujot ekstrovertit

Valituskuoron lisäksi Kalleiset ovat antaneet äänen työpaikkakiusatuille, työskennelleet mielenterveyspotilaiden kanssa ja keränneet suomalaisilta unia, joita nämä ovat nähneet presidentti Tarja Halosesta. Projekteihin on ollut aina tunkua. Se on hyvä merkki: pariskunta on kyennyt herättämään keskustelua.
Silti jokainen työ alkaa aina pisteestä nolla.Kalleiset eivät koskaan etukäteen tiedä, millaisia tarinoita he ihmisiltä saavat tai mihin kaikki lopulta johtaa. Työt eivät ole hallittavissa kuin joiltain osin. Mahdollista on sekin, ettei tule tarinan tarinaa — osallistuminen kun on ihmisten aktiivisuudesta kiinni.
— Totta kai välillä epäilyttää, onnistummeko. Mutta jos ei uskalla ottaa riskejä, ei koskaan saavuta mitään.

Kaikki lähtee ideasta. Siihen pitää uskaltaa luottaa. Yhtä tärkeää on seurata vaistoaan.
— Ei pidä tehdä asioita miellyttääkseen muita, Tellervo sanoo.
Kalleiset ovat vakuuttuneita siitä, että taide voi vaikuttaa meihin syvästi: se saattaa muovata ajatuksiamme ja tekojamme, sitä kautta kenties myös maailmaa.
— Työt ovat ruokaa aivoille ja sydämelle. Uskon, että ihminen muuttuu aina, kun hän koskettuu jostakin, Tellervo miettii.

Ensin rakkaus, sitten työ

”Tuossa on mieheni.” Ajatus oli kirkas ja voimakas, muistaa Tellervo.
Hän näki Oliverin ensimmäisen kerran 1998, kun tämä tuli opiskelijavaihtoon Kuvataideakatemiaan. Vielä tuolloin Oliver ei noteerannut Tellervoa mitenkään. Kuuden viikon päästä he tapasivat uudestaan taideopiskelijoille järjestetyllä metsäretkellä. Yöllä juteltiin kodassa Islannista, aamulla jo paljon muustakin.
Heistä tuli ensin rakastavaiset, sitten työtoverit. Yhteinen arvo- ja ajatusmaailma teki työskentelystä helppoa, kumpikin ruokki toisen intoa. Kiitollista oli sekin, että toiselta sai palautteen omista ideoistaan heti.

Oliverin Suomen-vuoden jälkeen osat vaihtuivat ja Tellervo muutti toviksi Saksaan. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivalta yhteiseltä kodilta. Yksi syy oli se, että Oliver oli kyllästynyt kotimaahansa. Hän oli kasvanut Itä-Saksan Dresdenissä. Se oli ainoa paikka koko Saksassa, missä ei pystynyt katsomaan lännen televisiolähetyksiä. Matkustaminen oli hyvin rajoitettua.
— Dresdeniä kutsuttiin laaksoksi, jossa ihmiset eivät tiedä mistään mitään. Olimme eristettyjä ulkomaailmasta enkä voinut lapsena kuvitellakaan, että joskus seisoisin esimerkiksi Eiffel-tornissa. Matkustaminen tarkoittaa minulle edelleen vapautta ja jokainen reissu on toipumista lapsuudestani.

Ei kohta, vaan Kalleinen

Tellervo ja Oliver menivät naimisiin 2004. Yhteiseksi nimeksi tuli Kalleinen, sillä Kochta kuulostaa liikaa Tellervon vihaamalta sanalta kohta, jota Oliver yhtenään käyttää.
— Minä olen luonnostani nopea ja impulsiivinen, Oliver taas hidas ja perusteellinen.
Pariskunta asettui Suomeen. Kolmen vuoden päästä syntyi Väinö. Pärjäättekö lapsen kanssa saaressa, ihmettelivät tutut. Tellervokin havahtui erityisolosuhteisiin niin, että kävi ensiapukurssin. Koskaan ei ole onneksi sattunut mitään vakavaa. Myös naapureissa on turva, tietää Oliver.
— Asukkailla on tiivis yhteys. Se on pakko, koska elämme luonnon ehdoilla. Keväisin nostamme yhdessä veneet vesille ja heikkojen jäiden aikana laitamme porukalla pitkospuut, jotta pääsemme maihin.

Suorittamisesta vapaat

Kalleiset pyrkivät olemaan mahdollisimman vapaita ajattelusta, joka keskittyy vain tehokkuuteen ja mitattavissa oleviin saavutuksiin. Heidän mielestään nykyaika korostaa liikaa yksilöitä, yksin tekemistä ja tuottavuutta.
— Talouden lisäksi yhteiskunnassa on oltava muitakin arvoja, kuten empatia ja tasa-arvoinen vuorovaikutus. Meillä on tarve tehdä jotain merkityksellistä. Jos jalustalle nostetaan vain superihmisiä, solidaarisuus unohtuu.
Se on haitallista, mutta myös harhaa: yhtäkään superyksilöä ei olisi ilman yhteisöjä.

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen

38 ja 42-vuotiaat taiteilijat, jotka työskentelevät yhdessä. Kumpikin on koulutukseltaan kuvataiteilija.

Pariskunnan tunnetuin työ on Valituskuoro, jota on esitetty ympäri maailmaa. Tänä keväänä he voittivat Suomen suurimman kuvataidepalkinnon, Ars Fennican.

Kaksikon töitä on esillä nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä Ars Fennica -näyttelyssä 20.4. asti.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.