Taiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen:

Superihmisiä ei ole, sillä voimakkaita meistä tulee vasta yhdessä. Näin ajattelee maailmallakin tunnettu taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen. He kuuntelevat tavallisten ihmisten iloja ja huolia ja tekevät niistä taidetta.

”Etsitään parrakkaita miehiä elokuvaan.” Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen kiinnittävät paperilappuja kauppojen ilmoitustauluille ja lyhtypylväisiin Korppoossa Turun saaristossa. He ehtivät tuskin teipata kaikki julisteet, kun puhelin alkaa soida. Jokainen soittaja tahtoo tietää, mistä on kyse ja mitkä ovat kriteerit osallistumiselle. Kelpaako kymmensenttinen, ruskea parta?
Kelpaa se! Kalleiset toivottavat tervetulleeksi jokaisen — myös sen nuoren miehen, jolla ei ole ensimmäistäkään leukahaituvaa, vain onnettomat viikset. Hän haluaa mukaan kiihkeästi, mutta on huolissaan, ehtiikö parta kasvaa. Taiteilijaparia hymyilyttää miehen into. Se kertoo siitä, että projektista ei voi tulla ainakaan täysi pannukakku.

Valitukset toivat menestystä

Sen sijaan tulee lyhytelokuva Archipelago Science Fiction, joka sai ensi-iltansa huhtikuussa Münchenissä Kino Der Kunst -festivaaleilla. Tellervolle ja Oliverille aplodeerataan. Salamavalot välkkyvät, kilistellään samppanjaa.
Suomessa pariskunnan nimet eivät sano monellekaan mitään mutta taide tunnetaan. Heidän kuuluisin työnsä, Valituskuoro, on tuttu kymmenilletuhansille ihmisille ympäri maailmaa. Teosta on esitetty yli sadassa eri kaupungissa aina Chicagoa ja Tokiota myöten. Vastaavaan yltää harva nykytaiteilija.
Menestyksen siemen kylvettiin kevättalvella 2005. Pariskunta oli iltakävelyllä Töölönlahden rannalla, kun Oliver alkoi puhua siitä, kuinka paljon ihmiset valittavat — koko ajan, kaikesta, kaikkialla. Miten paljon kuluu energiaa hukkaan kaikenmaailman mutinoihin! Saisiko sen valjastettua parempaan käyttöön?
— Innostuin heti, Tellervo sanoo.

He alkoivat kerätä valituksen aiheita eri maissa. Aikuinen tytär ei muuta pois kotoa, harmitteli vanhempi rouva. Ulkona sataa aina, nurisi opiskelija. Kalleiset kokosivat valitukset lauluksi, jota kaupunkilaiset yhdessä esittivät. Kuoron ensiesiintyminen oli Birminghamissa, 2006 tultiin Helsinkiin.
Me suomalaiset valitimme kuorossa siitä, että metsistä tehdään vessapaperia, työpaikat katoavat Kiinaan ja kännykästä loppuu aina akku. Mielipahat olivat isoja ja pieniä, mutta kun ne muutettiin lauluksi, syntyi iloa. Murheet asettuivat mittasuhteisiin: jos marmattaa moisista pikkuasioista, elämä on mallillaan.

Tiskatakin pitää

Juuri tällaisia muistutuksia ja yhteisöllisyyttä tarvitsemme voidaksemme hyvin. Vuorovaikutuksessa on Kalleisten taiteen idea: he eivät tee teoksiaan kulttuurieliitille ja sulje niitä gallerioihin vaan menevät turuille ja toreille, lähelle meitä tavallisia. Tavoitteena on osallistaa ja kutsua mukaan jokainen innokas.
— Pidän ihmisistä ja haluan työskennellä heidän kanssaan. On hienoa ja arvokasta, jos muutkin syttyvät töistämme niin, että lähtevät mukaan leikkiin, Tellervo sanoo.

Sitä paitsi eivät Kalleiset valittamista paheksu. Sillä sitähän elämä on, että arki nyppii. Kiukuttaa, kun telkkarista ei tule mitään ja pitää tiskata.
Kalleisillakin valitetaan aina välillä. Tellervoa pännii, että hän on niin huolimaton, että matkustaa kiireessä metropysäkin ohi.
— Ja minä valitan siitä, että Tellervo jättää aina kaiken auki: hunajapurkin kannet ja kaappien ovet, Oliver sanoo.

Paratiisi saaressa

Menestys ja elokuvajuhlien humu unohtuvat, kun Kalleiset palaavat kotiinsa Helsingin Vartiosaareen. He nostavat matkalaukut pieneen veneeseen ja soutavat saareen. Perillä Oliver kiinnittää paatin laituriin. Kiivetään kapeaa polkua rinteessä olevaan 150-vuotiaaseen puumökkiin. Lattia narahtaa kotoisasti, Tellervo alkaa keittää teetä. Pihalla linnut laulavat, muuten ei kuulu mitään.
Juuri tätä kontrastia Kalleiset tarvitsevat. Taideprojektit vievät heitä ympäri maailmaa aina Burmasta Brasiliaan. Laukun pakkaa mielellään joka kuukausi kun tietää, että kotona voi laittaa villasukat jalkaan ja työskennellä vaikka pyjamassa koko päivän.
— Ulkomaanmatkat ovat usein kovaa työtä joskus vaikeissakin olosuhteissa. Kotiinpaluu pitää tasapainossa. Asuminen keskellä kaupunkia olisi yliaktiivista, liikaa ärsykkeitä kaikkialla, Tellervo sanoo.

Kulutus boikottiin

Kalleisten aika ei kulu kalenteriin sijoitettuihin harrastuksiin. Jos aika käy pitkäksi, voi hakata saunapuita, kitkeä rikkaruohoja tai seikkailla kuusivuotiaan Väinön kanssa metsässä.
Kuluttaminenkaan ei perhettä innosta.
— Kaupungin houkutuksiin on tullut terve etäisyys. Miksi lähtisin varta vasten ostamaan tavaroita, joita en tarvitse, ja roudaisin ne saareen? Ainoastaan kampaajalle minun pitää päästä, se on ylellisyyttä, Tellervo sanoo.
Oliver kiihtyy, kun tulee puhe Kampin ostoskeskuksesta.
— Se on kuin tehdas, kuluttamiseen tehty kone. Harvoilla kaupungeilla on mahdollisuus rakentaa keskustaan jotain uutta. Helsingillä oli, ja sitten tehtiin sellaista kuin Kamppi.

Ujot ekstrovertit

Valituskuoron lisäksi Kalleiset ovat antaneet äänen työpaikkakiusatuille, työskennelleet mielenterveyspotilaiden kanssa ja keränneet suomalaisilta unia, joita nämä ovat nähneet presidentti Tarja Halosesta. Projekteihin on ollut aina tunkua. Se on hyvä merkki: pariskunta on kyennyt herättämään keskustelua.
Silti jokainen työ alkaa aina pisteestä nolla.Kalleiset eivät koskaan etukäteen tiedä, millaisia tarinoita he ihmisiltä saavat tai mihin kaikki lopulta johtaa. Työt eivät ole hallittavissa kuin joiltain osin. Mahdollista on sekin, ettei tule tarinan tarinaa — osallistuminen kun on ihmisten aktiivisuudesta kiinni.
— Totta kai välillä epäilyttää, onnistummeko. Mutta jos ei uskalla ottaa riskejä, ei koskaan saavuta mitään.

Kaikki lähtee ideasta. Siihen pitää uskaltaa luottaa. Yhtä tärkeää on seurata vaistoaan.
— Ei pidä tehdä asioita miellyttääkseen muita, Tellervo sanoo.
Kalleiset ovat vakuuttuneita siitä, että taide voi vaikuttaa meihin syvästi: se saattaa muovata ajatuksiamme ja tekojamme, sitä kautta kenties myös maailmaa.
— Työt ovat ruokaa aivoille ja sydämelle. Uskon, että ihminen muuttuu aina, kun hän koskettuu jostakin, Tellervo miettii.

Ensin rakkaus, sitten työ

”Tuossa on mieheni.” Ajatus oli kirkas ja voimakas, muistaa Tellervo.
Hän näki Oliverin ensimmäisen kerran 1998, kun tämä tuli opiskelijavaihtoon Kuvataideakatemiaan. Vielä tuolloin Oliver ei noteerannut Tellervoa mitenkään. Kuuden viikon päästä he tapasivat uudestaan taideopiskelijoille järjestetyllä metsäretkellä. Yöllä juteltiin kodassa Islannista, aamulla jo paljon muustakin.
Heistä tuli ensin rakastavaiset, sitten työtoverit. Yhteinen arvo- ja ajatusmaailma teki työskentelystä helppoa, kumpikin ruokki toisen intoa. Kiitollista oli sekin, että toiselta sai palautteen omista ideoistaan heti.

Oliverin Suomen-vuoden jälkeen osat vaihtuivat ja Tellervo muutti toviksi Saksaan. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivalta yhteiseltä kodilta. Yksi syy oli se, että Oliver oli kyllästynyt kotimaahansa. Hän oli kasvanut Itä-Saksan Dresdenissä. Se oli ainoa paikka koko Saksassa, missä ei pystynyt katsomaan lännen televisiolähetyksiä. Matkustaminen oli hyvin rajoitettua.
— Dresdeniä kutsuttiin laaksoksi, jossa ihmiset eivät tiedä mistään mitään. Olimme eristettyjä ulkomaailmasta enkä voinut lapsena kuvitellakaan, että joskus seisoisin esimerkiksi Eiffel-tornissa. Matkustaminen tarkoittaa minulle edelleen vapautta ja jokainen reissu on toipumista lapsuudestani.

Ei kohta, vaan Kalleinen

Tellervo ja Oliver menivät naimisiin 2004. Yhteiseksi nimeksi tuli Kalleinen, sillä Kochta kuulostaa liikaa Tellervon vihaamalta sanalta kohta, jota Oliver yhtenään käyttää.
— Minä olen luonnostani nopea ja impulsiivinen, Oliver taas hidas ja perusteellinen.
Pariskunta asettui Suomeen. Kolmen vuoden päästä syntyi Väinö. Pärjäättekö lapsen kanssa saaressa, ihmettelivät tutut. Tellervokin havahtui erityisolosuhteisiin niin, että kävi ensiapukurssin. Koskaan ei ole onneksi sattunut mitään vakavaa. Myös naapureissa on turva, tietää Oliver.
— Asukkailla on tiivis yhteys. Se on pakko, koska elämme luonnon ehdoilla. Keväisin nostamme yhdessä veneet vesille ja heikkojen jäiden aikana laitamme porukalla pitkospuut, jotta pääsemme maihin.

Suorittamisesta vapaat

Kalleiset pyrkivät olemaan mahdollisimman vapaita ajattelusta, joka keskittyy vain tehokkuuteen ja mitattavissa oleviin saavutuksiin. Heidän mielestään nykyaika korostaa liikaa yksilöitä, yksin tekemistä ja tuottavuutta.
— Talouden lisäksi yhteiskunnassa on oltava muitakin arvoja, kuten empatia ja tasa-arvoinen vuorovaikutus. Meillä on tarve tehdä jotain merkityksellistä. Jos jalustalle nostetaan vain superihmisiä, solidaarisuus unohtuu.
Se on haitallista, mutta myös harhaa: yhtäkään superyksilöä ei olisi ilman yhteisöjä.

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen

38 ja 42-vuotiaat taiteilijat, jotka työskentelevät yhdessä. Kumpikin on koulutukseltaan kuvataiteilija.

Pariskunnan tunnetuin työ on Valituskuoro, jota on esitetty ympäri maailmaa. Tänä keväänä he voittivat Suomen suurimman kuvataidepalkinnon, Ars Fennican.

Kaksikon töitä on esillä nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä Ars Fennica -näyttelyssä 20.4. asti.