Kukaan meistä ei pysty olemaan jatkuvasti hyvä, tuottava ja tehokas. Iloton suorittaminen loppuu, kun alat kunnioittaa omia tarpeitasi.

Miten me oikein jouduimme tähän loukkuun? Mehän halusimme olla vain järkeviä nykyihmisiä, jotka huolehtivat terveydestään, tekevät työnsä täysillä ja kehittävät itseään aina tilaisuuden tullen. Miten kaikki hyvät aikomuksemme johtivatkin ilottomaan suorittamiseen, syömishäiriöihin ja uupumiseen. Kaikkea muuta olemme valmiit suvaitsemaan paitsi itseämme.

Psykologi ja psykoterapeutti Teija Jokipiin mukaan armottomuuden takana piilevät huonommuuden ja arvottomuuden tunteet. Niiden takia ihminen on valmis tekemään mitä tahansa tullakseen itsensä ja muiden hyväksymäksi ja arvostamaksi.

Kenen elämää toteutat?

Meille hyvinvoinnin keskellä eläville on tarjolla loputtomasti mahdollisuuksia toteuttaa ja kehittää itseämme ja kokea aina vaan suurempia elämyksiä. Niinpä teemme sitä, hullun lailla. Meillä pitää olla hienoja harrastuksia, täytyy liikkua oikeissa piireissä, hoitaa kehoa ja olla hyvännäköinen. Mahdollisuuksista on tullut velvollisuus, Jokipii toteaa.

Psykologi Pia Charpentier puhuu suorittajan ansaan ajautumisesta. Ulkoa annetut tavoitteet ja säännöt ovat suorittajille tärkeämpiä kuin se, mitä hän itse pohjimmiltaan haluaisi elämältä. Sen seurauksena syödään tiukan dieettiohjeen mukaan ja liikutaan välittämättä ruumiin viesteistä.

Terveysohjelma on liian armoton, jos et saa siitä hyvää mieltä tai jos alat järjestää muuta elämää sen ehdoilla. Ahdistutko, jos et pääsekään lenkille kyläreissun takia? Kieltäydytkö mummon paistamista letuista, koska ne rikkoisivat ruokavaliosi? Armahda itsesi!

Kriisistä uuteen suuntaan

Surullisen usein suorittamisen kierre katkeaa vasta pakon edessä. Vauhdin pysäyttää työuupumus, masennus tai sairaus. Kriisi pakottaa meidän niiden peruskysymysten ääreen, joita olemme paenneet kenties koko elämän ajan. Se voi olla ainutlaatuinen kokemus, jota ilman ei pystyisi tekemään suunnanmuutosta.

Ulos suorittamisen ja armottomuuden kierteestä ei ole oikotietä. Jossakin vaiheessa on vain opeteltava hyväksymään itsensä myös väsyvänä, riittämättömänä ja vielä vartaloltaankin epätäydellisenä.

Kannattaa kuitenkin varautua siihen, ettei suorittamisesta niin vain pääse irti. Kun jättää pois jatkuvat ylityöt tai jokapäiväiset hikilenkit, niiden alle kätketty ahdistus nousee piilostaan. Tai sitten voi tulla tyhjä olo.

- Kumpikaan ei ole onneksi vaarallista. Kukaan ulkopuolinen ei syötä meille tunteita, vaan oma päämme ne tekee. Se taas ei osaa tehdä mitään sellaista, mitä emme kestäisi. Itse asiassa tunteista tulee sietämättömiä vasta, kun yritämme torjua niitä. Kun tunteen kieltää itseltään, se voimistuu, Charpentier sanoo. Kun seuraavan kerran tulee tunne, jota normaalisti pakenet, riittää että toteat, että nyt ahdistaa. Sen enempää sille ei tarvitse tehdä. Se lähtee nopeammin pois, kun sitä ei yritä estää.

Kuuntele tarpeitasi

Pelkistetyimmillään itsensä armahtaminen siis tarkoittaa sitä, että alkaa kuunnella omia tarpeitaan. Perustarpeet ovat kaikille samat ja ne on lueteltu jo Maslow’n tarvehierarkiassa: riittävä määrä ravintoa ja lepoa, läheisyyttä, kuulluksi ja nähdyksi tulemista ja itsensä toteuttamista.

- Ihmiselle taitaa vain olla vaikeaa hyväksyä näin yksinkertaisia ratkaisuja. Olemme kovin ulkoa ohjautuvia. Emme millään haluaisi vastuuta omasta elämästämme vaan mieluummin kymmenen kohdan listan: kun teet näin ja näin, olet hyvä ihminen ja voit arvostaa itseäsi, Charpentier sanoo.

Kriisin jälkeen on syytä pitää varansa, ettei palaisi entiseen oravanpyörään. Vaara on todellinen, sillä maailma ympärillä ei ole muuttunut. Perhe odottaa, että äiti jatkaa passaamista ja uhrautumista ja työnantaja haluaa edelleen, että annat kaikkesi firman puolesta. Tarvitaan tukijoukkoja, jotta jaksaisi taistella oikeudestaan olla inhimillinen ihminen. Tarvitaan myös aikaa rauhoittumiselle ja yksinololle, jotta osaisi kuunnella itseään jatkossakin.

Armottomuuden taakka painaa vähiten heitä, jotka ovat suht tyytyväisiä elämäänsä. He hyväksyvät itsensä, vaikkeivät pätisi kaikessa. Loppujen lopuksi me kaikki päätämme ihan itse, millaisen painoarvon millekin pikku puutteellemme annamme.