Kuvat
Jani Laukkanen

Ylilääkäri, rokoteasiantuntija Hanna Nohynek kasvoi arvostamaan sinnikkyyttä. Sillä voi päästä pitkälle, tosin usein sattuma ilmestyy matkakaveriksi. Niin kuin viimeksi korona.

Taas on virtaa ja mieli tuulettunut. Hanna Nohynek, 62, on istunut toista tuntia kirjapiirin kokoontumisessa. Tällä kertaa etänä, kuten koronapandemia vaatii. Naiskavereiden kirjapiiri on ollut yli kolmekymmentä vuotta Nohynekille henkireikä.

Vaikka hän on aika usein se, joka ei ehtinyt lukea kirjaa, puhuttavaa riittää. Lapset, liitot, koti, perhe, työ, juhlat, löydöt, kulttuuri...

– Ihania asioita, joita voidaan jakaa. Niitä nyt tarvitaan. Tulee hyvä olo, kun on saanut olla tärkeiden ihmisten seurassa ja tuntea myös olevansa heille tärkeä, sanoo Nohynek.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hän on yksi ylilääkäreistä, joita haastatellaan koronan takia tiedotusvälineissä lähes viikoittain. Parhaillaan Nohynekiä työllistävät koronavirusrokotteet. Ne ehkäisevät erinomaisesti taudin vakavia muotoja ja ovat tehokkaita myös ikäihmisillä. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, mikä on rokotteiden teho tartunnan ja tartuttavuuden ehkäisyssä. Myös se on vielä epäselvää, kuinka kauan rokotteiden teho kestää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Korona vei kahvinautinnon

Hanna Nohynek on tullut haastatteluun kotoa Vantaalta junalla, pyörä mukana. Reppu heiluu olkapäällä. Haastattelusta hän polkee THL:ään rokoteryhmän kokoukseen.

Kahvin tuoksu vetää vakavaksi. Nohynek ei ole voinut juoda kahvia sen jälkeen, kun huhtikuussa sairasti koronan.

– Vaikea anosmia eli haju- ja makuaistin menetys taisi jättää jonkinlaisen vaurion soluihin makunystyröissä. Tai sitten vain kuvittelen.

Mutta ilman kahviakin jaksaa. Koronan aiheuttaja, covid-19-virus, on niin haastava vastustaja, ja hätä sen edessä niin suurta, ettei nyt lasketa työtunteja. Paitsi, että Nohynek laskee: kesällä kalenteriin tuli helposti reilut 60 työtuntia viikossa. Lomaviikolla niitä oli 42,5.

– Ajoittain ajankäytöstäni ahdistuva mieheni sanoi, ettei minulla ollut mitään lomaa. Se on pitkälti totta, mutta vastuuni strategisena neuvonantajana vaatii nyt tätä.

Hän sanoo sen uhriutumatta ja näyttää värikoodeilla merkittyjä kalenteripäiviään. Keltainen tussi tarkoittavat työtä, vihreä liikuntaa ja punainen kulttuuria. Punaista on tippoina, liikuntaa joitakin tunteja viikossa ja hyötyliikunta pyörän kanssa merkitään kilometreinä. Keltaista eli työtä on usein iltayhdeksään asti, joskus myöhempään.

– Jos päivän työt ovat keskenään riittävän erilaisia, ne eivät kuormita. Olen onnekas, kun voin järjestää niin, että velvoittavat ja kivat asiat vuorottelevat. Lisäksi työ on älyllisesti stimuloivaa, ja saan tehdä sitä maailman huippujen kanssa. Mikä silloin onkaan työtä ja mikä hupia, miettii Nohynek.

Tuntematon asia: chillailu

Uravalinta ei ollut itsestäänselvyys. Lukion alkuvaiheessa Hannaa kiinnostivat kielet ja kirjallisuus. Vaihto-oppilasvuonna Yhdysvalloissa tuntui luontevalta tehdä työtä ja opiskella rinnakkain, kuten tapana on.

Työteliäisyyttä Hanna kasvoi arvostamaan pienestä pitäen. Isä oli vaativa voimistelunopettaja, ja lapset omaksuivat ajatuksen, että ilman tavoitteita ja sinnikkyyttä ei synny tulosta.

– Opin jo lapsuudessa mökillä, että aamulla lähdetään kalaan, sitten pihatöihin ja sen päälle vaikka lenkille. Lenkin jälkeen mitataan sykkeet ja palautuminen. En tiedä chillailusta. Olen kai aina ollut aika ankara itselleni.

Kriisin kautta auttajaksi

Vaihto-oppilasvuonna tyttö rakastui. Nuori mies seurasi vuoden kuluttua Suomeen ja asettui pysyvästi. Kun Hanna kävi lukion viimeistä luokkaa, hän huomasi ehkäisystä huolimatta olevansa raskaana. Se oli suunnittelematonta ja henkilökohtaisen kriisin paikka. Nuoret totesivat olevansa liian nuoria vanhemmiksi.

– Kävin ison kamppailun mielessäni, ja sen vaikutukset näkyivät myös ammatinvalinnassa. Hanna pyrki opiskelemaan lääketiedettä, eikä se ollutkaan kaukana hänen intohimoistaan. Biologia ja maantiede olivat koulussa lempiaineita, kiitos edistyksellisen opettajan, joka oli vienyt oppilaat metsään ja innostanut opettelemaan luontoa solutasolta lähtien.

Paljon myöhemmin jossakin johtajakoulutuksessa piti miettiä arvojaan ja luonnehtia omimmalta tuntuvaa tehtäväänsä. Nohynek sanoi haluavansa auttaa. Tehdä sitä, mistä hän oli puhunut pienenä äidille, kun oli yhdessä luettu satukirjoja. Koska kirjoissa lapsilla oli köyhää. Vähän samaan tapaan kuin Tyyne-isoäidillä.

Elämä voi olla epistä

Yksi Nohynekin kotona olevista tauluista on muita rakkaampi. Se on kollegan, Pauliina Aarnion maalaama Elämäni äidit, joka muistuttaa, kuinka kannamme mukana äitien ja isoäitien tarinaa.

Tyyne-isoäiti oli vaatimattomista oloista eikä päässyt opiskelemaan, koska oli tehtävä töitä 14-vuotiaasta lähtien. Nohynekin äiti taas sopeutui perinteiseen roolitukseen, jossa miehestä sukeutui dominoivampi perheenpää.

– Mä en tuohon ryhdy, teen itselleni sen näköisen elämän kuin haluan. Niin mietin nuorena. Äidinäiti auttoi tavoitteessa, sillä hän maksoi valmennuskurssini lääketieteelliseen. Jostain syystä äiti toivoi minusta kemistiä.

–Taulu muistuttaa Tyynestä ja siitä, että elämä voi olla aika epistä.

Seitsemänkymmentäluvulla Hanna liittyi Tapiolan kommunistisiin nuoriin ja marssi Chilen demokratian puolesta kansainvälisessä solidaarisuusliikkeessä. Hän myös opiskeli espanjaa voidakseen ymmärtää paremmin niitä, joilla oli toisella puolella maapalloa hätä.

Denguekuumekin koettu

Nohynek oli erikoistumassa lastenlääkäriksi 1987, kun puhelin soi. Langan päässä tiedusteltiin, kiinnostaisiko tutkijalääkärin työ Filippiineillä. Ajatus innosti heti, ja hän päätti ryhtyä täysipäiväiseksi tutkijaksi.

Nohynekillä oli amerikkalaisen miehen kanssa kaksivuotias tytär, kun perhe muutti Manilaan, myöhemmin Boholin saarelle Keski-Filippiineille. Aviomies lähti mukaan viimeistelemään väitöskirjaansa. Tutkimusryhmä tutki lasten keuhkokuumetta.

Filippiineillä Nohynek ja hänen tyttärensä sairastuivat hyttysen levittämään denguekuumeeseen, johon ei ole parannuskeinoa. Infektio oli vakava, ja vei viikoksi sairaalaan. Kilpapyöräilevältä tyttäreltä jäi koko kisakausi välistä.

– Elimme siellä kuin paikalliset, emmekä olleet sen paremmassa turvassa kuin hekään.

Tehdään mikä voidaan

Elämäntapa, joka antaa tilaa sattumalle, on tuntunut Hanna Nohynekista omalta. Ajatus elämän hallinnasta, jossa voi itse ohjailla määrätietoisesti elämänkulkuaan, on aasialaisessa kulttuurissa vieras.

– Filippiineillä sisäistin, että teen sen minkä voin ja mitä pidän tärkeänä. Työt sujuivat, ja mukana oli iloa ja uskoa siihen, että tämä onnistuu. Se on perusluottamusta elämään.

-Silti ei tarvitse olla täysin fatalisti, tietysti myös omat tekemiset vaikuttavat. Ei kuitenkaan tarvitse jatkuvasti jännittää tai olla iloton tai suruissaan siitä, kuinka asiat menevät.

Sattumalla on rooli myös työssä, kun päivittäin lasketaan riskejä. Kenellä on suurempi todennäköisyys sairastua? Riskianalyysi kuuluu työkaluihin. Lääkärin on yritettävä ymmärtää potilaan riskinsietokykyä, todennäköisyyttä selviytyä sairastumatta tai kestää sairaus.

Nohynek näki, kuinka keuhkokuume tappaa, ja miten epäreilulta se tuntuu. Hän yritti auttaa enemmän, teki töitä pidempään.

Avioliitto päättyi vuonna 2000 Nohynekin sanoin hänen työnarkomaniaansa. Heidän tyttärensä on nyt 32-vuotias.

Korona tuliaisena Tukholmasta

Kun Nohynek viime huhtikuussa sairastui kokousmatkalla Tukholmassa koronaan, hän tiesi, että todennäköisyys selviytyä on melko hyvä. Jos kävisi niin, että elimistön immunologinen järjestelmä ylireagoisi - niinhän on käynyt hyväkuntoisillakin - tilanne voisi olla vakava.

– Toisaalta, miksi miettisin asiaa, kun en kuitenkaan voisi siinä tilanteessa tehdä mitään.

Matkan ajatus oli yhdistää työtä ja huvia, sillä mukana oli kihlattu, Mika P. Salminen. Hän ei ole enää työelämässä.

Kotiin palattua Nohynekille puhkesi korona, vajaan viikon kuluttua myös Salmiselle. Kovaa jäsensärkyä, haju- ja makuaistin menetystä, korkea kuume ja iholla outoa yliherkkyyttä. Suomenlinnassa asuva tytär teki kanakeittoa ja kuljetti sitä potilaille Vantaalle.

Nohynek lepäsi tietokone sylissä sängyssä, osallistui nukahdellen Teams-kokouksiin ja yritti saada syödyksi. Hän oli liian kipeä ollakseen pelokas omasta puolestaan mutta miehestään hän oli huolissaan.

– Yskänpuuskat saivat miehen sinertämään, mutta tyypillisenä äijänä hän ei lähtenyt sairaalaan. Kerran nukkumaan käydessä ajattelin, löytäisinkö miehen aamulla sängystä yhä hengissä. Salminen löytyi nojatuolista nukkumasta, koska siinä yskänpuuskia tuli vähemmän.

Ihania sattumia

Vuonna 2004 Nohynekin tytär ehdotti äidilleen, että tämä lähtisi vähän ulos, katsomaan vaikka Maija Vilkkumaan keikkaa Hotelli Vantaaseen. Avioerosta oli neljä vuotta.

– Oikeastaan tytär vaati minua lähtemään töiden äärestä. Menin ja retkahdin Salmiseen. Se tapahtui voimalla. Saattaisin nyt olla enemmän kansainvälisissä tehtävissä, jos en olisi saanut uutta elämää Salmisen mukana.

Ihana sattuma, että mies oli siellä. Hänen kauttaan tuli elämä, johon muun muassa kuuluu 1930-luvulla rakennettu pientila Iitissä. Siellä oltiin kesällä paljon ja koronan takia ollaan syksylläkin. Mökillä viihtyvät myös Salmisen aikuiset lapset ja kuusi lastenlasta. Heidän kanssaan fillarointi ja metsissä seikkaileminen on kivaa.

Helsingissä Nohynek polkee THL:n ja kodin väliä ja saattaa tehdä retken Kuusijärvelle savusaunaan tai Suomenlinnaan tyttären luokse.

Repussa kulkee läpi vuoden uimapuku ja pyyhe. Jos virta alkaa hyytyä, voi pitää pienen tauon ja käydä jossakin uimassa. sihteerinä. Perhe Aikuinen tytär aiemmasta avioliitosta.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

 

Hanna Nohynek, 62

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri.

Koronaviruspandemian 2019–2020 aikana Nohynek on toiminut kansallisen rokotusasiantuntijaryhmän sihteerinä ja WHO:n rokotusasiantuntijaryhmän koronarokotusryhmän puheenjohtajana.

Kihloissa Mika P. Salmisen kanssa. Uusperheeseen lukeutuu kolme hänen aikuista lastaan ja kuusi lastenlasta.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla