Hyvää tarkoittavasta naisesta – joskus miehestäkin – voi tulla päsmäri, joka pitää langat käsissään. Hänen lähellään muut ovat ahtaalla, eikä hän itsekään voi hyvin. Sen sijaan hiukan hellittämällä voi jopa onnistua paremmin siinä, mihin on ylihuolehtimisella pyrkinyt.

Sadekeli, isän vuoro pujottaa esikoiselle kurahaalari. Äiti huokailee vieressä, ottaa lapsen ja sanoo, että ei noin, annas kun minä.

Melkein kenestä tahansa naisesta voi tulla ylihuolehtija, mutta tavallisimmin näin käy, kun hänestä tulee äiti. Silloin hän voi langeta ajattelemaan, että osaa kaiken paremmin kuin kukaan muu. Väestöliitossa pikkulapsiperheiden kanssa työskentelevä pari- ja perheneuvoja Minna Oulasmaa kutsuu heitä hyväntahtoisesti päsmäriäideiksi.

– Hän ottaa vastatakseen kaikesta, jopa lemmikkimarsun sielunelämästä, Oulasmaa sanoo.

Ylihuolehtija voi tulla aiemmassa elämässään asiansa kovin järkiperäisesti ja tehokkaasti hoitaneesta, entisestä suurpiirteisestä huithapelista tai siitä, joka on aina ennenkin huolehtinut muista. Näin käy yleensä naiselle, mutta on Minna Oulasmaa nähnyt muutaman vastaavanlaisen miehenkin.

Muutos tapahtuu, kun tunteet ja hoivaamisen tarve mullistavat elämän, eikä pelkkään järkeen perustuvia keinoja voi enää käyttää.

– Ylihuolehtija on saattanut jo odotusaikana laatia tarkan suunnitelman siitä, miten kaikki menee lapsen kanssa ja minkälainen isä hänen miehestään tulee.

Koska vauvan mukana ei tule käyttöohjetta, suunnitelmat romahtavat nopeasti koliikkiin, korvatulehduksiin tai muihin yllätyksiin.

Kumppanikin ahtaalla

– Päsmäriäiti voi alkaa hallita myös kumppaniaan ja tämän ajankäyttöä, kavereita ja yhteydenpitoa sukulaisiin. Tällä lailla hän, hyvässä tarkoituksessa tosin, tallaa puolisonsa alueelle.

Moni puoliso ahdistuu tästä. Hän tuntee, ettei ole luottamuksen arvoinen, koska ei saa osallistua mihinkään eikä päättää omistakaan asioistaan. Ilman kyynärpäitä hänen on vaikea löytää rooliaan perheessä.

– Miehen ainoaksi protestointikeinoksi voi jäädä likaisten sukkien ja kalsareiden ripotteleminen pitkin huushollia, Minna Oulasmaa sanoo.

Päsmäröinti uuvuttaa etenkin, jos äidin mielestä kukaan muu kuin hän ei pysty hoitamaan lasta. Eivät edes isovanhemmat, joiden ei ehkä anneta yrittääkään.

Turhaa ankaruutta

– Päsmäriäidillä ei luultavasti itselläänkään ole hyvä olla, Oulasmaa sanoo.

Kaikkinaisen hössöttämisen taustalla voi nimittäin olla se, että hän ei osaa eikä kehtaa pyytää apua. Se, ettei selviä itse kaikesta, voi tuntua hänestä jopa heikkouden merkiltä. Oman stressin kautta katsottuna voi näyttää siltäkin, että kukaan muu ei edes halua tehdä mitään vaan kaikki on tehtävä itse.

– Muut eivät kuitenkaan ole häntä kohtaan niin ankaria kuin hän itse on. Sitä hän ei yleensä huomaa.

Joskus vasta täydellinen uupumus pakottaa hellittämään. Ja tunnustamaan, ettei repeä kaikkeen.

Yksinään kodin maailmaa pystyssä pitelevä voi opetella ohjasten hölläämistä listaamalla asiat, jotka kokee velvollisuuksikseen. Niin Minna Oulasmaa usein tekee vastaanotolla itsensä loppuun ajaneiden äitien kanssa.

– Listalta yliviivataan ne velvollisuudet, joista voi luopua. Moni hoksaa silloin, ettei lattioita tarvitse pyyhkiä kostealla joka päivä eikä ruokaa aina valmistaa alusta asti itse.

Näin voi myös raivata lukujärjestykseen aikaa asioille, joista itse pitää. Minna Oulasmaa kannustaa huomaamaan, että turhat velvollisuudet karsimalla tulee paremmaksi vanhemmaksi, siis juuri sellaiseksi, joksi ylihuolehtimalla on pyrkinyt.

– Puolisokin todennäköisesti ilahtuu uudesta rentoudesta. Päsmäriäiti oppii hyväksymään, että jos isä joskus tarvitsee maalarinteippiä vauvanvaipan kiinnittämiseen, maailma ei siitä horjahda.

Mummi järjestää

Liiasta touhottamisesta ei aina itsestään parane, kun lapset kasvavat. Päsmäristä voi sukeutua liikaa huolehtiva isovanhempi tai sukulaistäti. Mummi järjestää nuoren perheen kodin uuteen uskoon, kun isäntäväki ei ole kotona.

Ja silti nuoret kehtaavat näyttää hapanta naamaa.

– Isoäidit ja -isätkin ovat taitavia hössöttäjiä. Omasta meilestään he tarkoittavat vain hyvää eivätkä tule ajatelleeksi, että pyytämättä annettu apu saattaa pelkästään ärsyttää, sanoo psykologi Maija Mäkelä.

Hän neuvoo pitämään hyväntahtoisuuden kurissa ja auttamaan vain, kun nuori perhe sitä pyytää.

Huomaa minutkin

Jokaisella sukupolvella on oikeus omaan elämään, mutta nuorten olisi hedelmällistä katsoa vanhempien touhottamisen tarvetta hyvä puoli päällepäin. Miettiä, mistä neuvominen kertoo.

– Voi olla, että huolehtija haluaisi tunnustusta mutta kokee, ettei saa sitä. Hän ehkä ajattelee, ettei saa elää itselleen vaan aina täytyy tehdä jotain toisten hyväksi.

Mäkelä neuvoo miettimään, mistä aivan muusta isovanhempia voisi kehua, jotta yletön auttamishalu laimenisi.

– Voi vaikka sanoa, että kiva kun lähdit reissuun kaverisi kanssa, tai meidän lapset olivat kovin innoissaan, kun veit heidät sirkukseen.

Liiallisen auttamisen ja asioihin puuttumisen halu voi kertoa myös turvattomuuden tunteesta.

Vanhenevalle huoli omasta tulevaisuudesta saattaakin olla aiheellinen, mutta siitä olisi viisainta yrittää puhua suoraan.

– Pohjimmaltaan ehkä halutaan sanoa, että katsokaa nyt kuinka paljon huolehdin teistä, annan rahaakin, kai tekin sitten myöhemmin huolehditte minusta. Tällainen kiitollisuudenvelka ei kuitenkaan tee hyvää, koska silloin vastapalvelukset tehdään hampaat irvessä. Saava osapuoli joutuu myös koko ajan miettimään, mikä motiivi milloinkin on auttamisen takana.

Hanki oma elämä

Maija Mäkelä neuvoo liian hyväntahtoiselle toisenlaisen keinon auttaa nuorta perhettä henkisesti.

– Kun hankkii muitakin ihmissuhteita, nuoren perheen ei tarvitse syyllisyydentuntoisesti miettiä, ovatko he tosiaan seniorin ainoat ihmissuhteet tässä maailmassa. Pois jää myös huoli siitä, että sielläköhän se vain istuu ja odottaa, koska me otetaan yhteyttä.

Rennot suhteet sukupolvien välillä syntyvät helpommin, kun apua ei tuputa. Jos jotain halua tehdä, kysyy ensin, sopiiko. Ja jos vastaus on ei, se pitäisi uskoa. Eikä yrittää vyöryttää, että jospa minä kuitenkin.

Aivan toisinkin päin ylettömään auttamiseen taipuvainen voisi opetella asioitaan ajattelemaan.

– On myös täysi oikeus sanoa suoraan, mieluiten tietysti diplomaattisesti, jos ei joskus jaksa tai halua olla vaikkapa lapsenvahtina.

Rajat auttajalle

Läheistensä asioista ylen määrin huolehtiva tekee usein niin muissakin rooleissaan. Hän on koko ajan antennit pystyssä ja huomaa hoivan aiheet.

– Monesti kuitenkin on niin, että jos on huolissaan muista, on oikeastaan huolissaan itsestään. Toisen avuttomuutta ei ehkä kestä vaan kiirehtii käynnistämään auttamistoimet, kun pelkää, ettei myöhemmin, tilanteen mentyä vaikeammaksi, keinoja ei enää olekaan.

Yletön empaattisuuskin voi olla sumutusta: Oikeasti ei ehkä kuunnella toista, vaikka ollaankin kuuntelevinaan. Arvataan hänen ajatuksensa, ennen kuin hän on sanonut mitään. Kiirehditään kertomaan, että tältä sinusta varmaan nyt tuntuu ja tiedän kyllä, minkälaista apua tarvitset. Auttaja asettuu autettavan yläpuolelle.

– Hälytyskellot alkavat soida, kun auttaja on tullut liian lähelle ja alkanut viedä liikaa henkistä tilaa. Ilmapiiri on muuttunut ahdistavaksi ja tukahduttavaksi.

Huolehtimiselta voi puolustautua ottamalla asian puheeksi ja sopimalla rajoista.
– Yleensä auttaja loukkaantuu siitä jollakin tavalla. Ei se kuitenkaan ole maailmanloppu vaan menee ohi ja koituu kaikkien onneksi, Maija Mäkelä uskoo.

Lue lisää parisuhteesta.