Masennus vie värit usein myös läheisten elämästä. Miten auttaa sairastunutta ja suojata itseään, psykologi Sanna Aulankoski?

Läheiseni on sairastanut masennusta vuosikausia, mutta terapiaa tai lääkehoitoa hän ei ole halunnut. Hän kärsii, mutta niin kärsivät muutkin. Olenkin miettinyt, kuinka pahasti hoitamaton masennus vahingoittaa ihmisen kykyä tuntea tunteita? Johtuuko hänen korostunut välinpitämättömyytensä, ivallisuutensa ja ilkeytensä siitä? Katoaako myös kyky nähdä ympärillä hyvää ja kaunista?
Läheiseni on muuttunut kuin tyhjäksi kuoreksi, joka ei pysty ymmärtämään minun väsymystäni saati että saisin tukea. Piikkejä satelee niin minulle kuin muillekin. Välit ihmisiin katkeilevat, ja on tosi raskasta pysyä lojaalina vieressä. Kun yritän ottaa puheeksi hänen vointinsa, läheiseni suuttuu silmittömästi. Hänessä ei ole mitään vikaa vaan muissa. Miten saisin hänet ymmärtämään oman tilansa ja ottamaan apua vastaan?
VÄSYNYT LÄHEINEN

Läheisesi ongelmana on puuttuva sairaudentunto eli ymmärrys omasta psyykkisestä tilastaan. Se onkin tärkeä osa toipumista, sillä ilman tietoisuutta oman kokemusmaailman epäkohdista on vaikea hoitaa itseään tai ottaa apua vastaan.
 
Masentuneen maailmankuva on synkkä. Siihen pätee se, mitä epäilet: hän ei näe tavanomaiseen tapaan hyvää ja kaunista vaan katsoo niiden ohi tai antaa kielteisten ajatusten vääristää havainnot. Toisaalta samaan taipumukseen liittyy myös realismi. Masentunut voi nähdä paremmin epäkohdat, jotka normaalitilan valoisuudessa jäävät huomaamatta. Masentuneen kyky tuntea myönteisiä tunteita on heikentynyt. Mielialan korjaannuttua mahdollisuus erilaisten tunteiden kokemiseen palautuu.
 
Parhaimmillaan todellisuutta havainnoidaan realistisesti ja tasapuolisesti; nähdään kehittämis­tarpeita yhtä lailla itsessä kuin muissa. Tunteiden vallassa havainnointi helposti vääristyy, ja ihminen syyttää vaikeuksista liikaa joko itseään tai toisia. Molemmat tuottavat ongelmia. Itseään liiaksi syyllistävä ei pysty pitämään puoliaan tai muuttamaan olosuhteita. Muita syyllistävä taas rikkoo herkästi suhteita eikä pysty kehittymään ihmisenä.
 
Miten havahduttaa ihminen ajattelunsa epäkohtiin? Se on tärkeä kysymys. Vastaus siihen olisi avain niin mielenterveysongelmissa auttamiseen kuin ihmissuhteissa pärjäämiseen — ne molemmat kun edellyttävät kykyä tarkastella omia ajatuksia, tunteita ja toimintaa. Suuri haaste on, etteivät itsen tarkastelua häiritse vain tunteet, vaan kyse on myös kognitiivisesta ominaisuudesta: onko kykyä kyseiseen havainnointiin. Edes meillä ammattilaisilla ei ole aina keinoja erottaa, missä määrin kumpikin niistä vaikuttaa. Mitä enemmän tiedostamisen ongelma perustuu ajattelun jäykkyyteen, sitä epä­todennäköisempää ymmärryksen herääminen on.
 
Toiset ihmiset voivat pyrkiä havahduttamaan kokemusmaailman puutteisiin eri keinoin. Voidaan vihjailla, provosoida — pyrkiä vaikuttamaan toiseen toimimalla itse totutusta poikkeavasti. Reiluin tapa on ottaa asia puheeksi. Tällöin ongelmana voi tosin olla vastustus, joka syntyy kun ihminen kokee itsetuntonsa uhatuksi. Jos hän lukkiutuu puolustuskannalle, muutos estyy. Uhan tunnetta voidaan kuitenkin vähentää, esimerkiksi haastamalla masentunut vaikkapa vanhojen valokuvien kera pohtimaan, mitä aiemmalle energiselle ja elämänhaluiselle ihmiselle on tapahtunut. Näin ei vaadita varsinaisesti muuttumista vaan sitä, että toinen olisi enemmän oma itsensä. Vielä parempi on, jos voidaan kertoa entisen persoonan pilkahtelevan esiin ajoittain vielä nykyäänkin. On helpompi motivoitua jo ilmenevään muutokseen kuin aivan uuteen.
 
Kannattaa kuitenkin huomata, että itseä koskevien kehitystarpeiden tiedostaminen on suurelta osin hallitsematonta. Joskus ainoastaan riittävän kovien vastoinkäymisten ja sosiaalisen tuen onnekas yhdistelmä aikaansaa muutoksen.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

Magus

Tunnistan tästä itseni ja tiedän olevani ajoittain masentunut. Mitään itsemurhaviettiä ei ole koskaan ollut. Ihan syyttä suotta en ole mielestäni koskaan loukkaava, vaan vastaan provosoitaessa. Kaikki omituiset harmauden kuvailut tuntuvat vierailta, olen vain oma rauhallinen ja usein innoton itseni. Paljon vähästä iloitsevia pidän kyllä usein idiootteina. Innostun mielestäni kun siihen on oikeasti aihetta. Artikkelissa neuvotaan "Toiset ihmiset voivat pyrkiä havahduttamaan kokemusmaailman puutteisiin eri keinoin. Voidaan vihjailla, provosoida..." Minulle vihjailtiin ja provosoitiin masennuksesta ja pidin sitä älykkyyttäni loukkaavana ja ilkeämielisenä piikittelynä. Samoin jos joku yrittää "puhua" ja tekee sen sääliä äänessään saa kuulla kunniansa. En pidä tasaista elämääni ja persoonaani, jota kuvataan yllä "tyhjäksi kuoreksi", minään ongelmana. Tiedän, nyt puuttuu sairaudentunto ja sekin on väärin. Kaikkien pitäisi olla lähes samanlaisia jotta olisimme "normaaleja". Psykologia tuntuu normeihin pakottamiselta ja keinot ihmisen ojentamiseksi taas yhteiskunnan normien sisälle "vihjailemalla tai provosoimalla" eivät vaikuta sen hienotunteisemmilta kuin yläasteikäisten toisiinsa kohdistama kiusaaminenmaan.

Samuli

Asia on ok Magus, jos et ole parisuhteessa eikä sinulla ole lapsia. Mutta jos elät puolison tai lasten kanssa, olet lähimmäisillesi velkaa sen että katsot peiliin ja teet parhaasi että heidän on hyvä olla kanssasi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla