Mustasukkaista raastaa pelko: entä jos kaikkein rakkain ihminen hylkää minut? Samalla hän karkottaa rakkainta pois luotaan loputtomalla epäluulolla ja syyttelyllä. Puhuminen auttaa, mutta sairaalloiseen mustasukkaisuuteen tarvitaan ulkopuolista apua.

Mustasukkaisuus on normaalia silloin, kun kohde ei koe sitä ahdistavana vaan pitää sitä kiinnostuksen osoituksena, välittämisenä, huolehtimisena sekä – mitä sitä kieltämään – imartelevanakin. Mustasukkaisuutta pidetään merkkinä rakkauden olemassaolosta.

Psykologi, pariterapeutti Keijo Markovan mukaan ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi koskaan tuntenut mustasukkaisuutta.

– Näin väittävä joko kätkee tunteensa ulkomaailmalta tai ei pysty syvemmin rakastamaan. Teemat mustasukkaisuuden taustalla ovat niin keskeinen osa elämää. On huuhaata kuvitella, että jokin ihmisen kehityksen korkein taso olisi täydellisen vapaa mustasukkaisuudesta, vakuuttaa Keijo Markova.

Turvan tarve

Parisuhteen alussa on tavallista tuntea mustasukkaisuutta. Markovan mukaan se on rajojen määrittämistä: oletko minun kanssani vai jonkun muun?

Ihmisellä on tarve pitää turvasatamansa itsellään suojelemalla sitä muilta. Jos ihmisellä on huono itsetunto, hän saattaa ehdottaa yhteiselolle sääntöjä: tästedes soitat aina kun lähdet töistä, alat harrastaa minun kanssani yhteisiä harrastuksia, käyt ystäviesi kanssa ravintolassa vain, jos minä voin olla mukana.

– Tässä on viiva, ja sen yli et mene, Markova kärjistää.

Suhteen alussa mustasukkaisuuden kohde usein käyttäytyykin siten, ettei mustasukkaisuuteen olisi mitään aihetta. Kun kumppani osoittautuu luotettavaksi ja suhde tuntuu turvalliselta, päästään mustasukkaisuusvaiheesta yli.

Jos mustasukkaisuus kuitenkin jatkuu, on suhteen peruskorjauksen aika. Avoin keskustelu omista ja kumppanin tarpeista ja tunteista auttaa selventämään parisuhteeseen liittyviä, joskus epärealistisiakin odotuksia. Niin vaikeaa kuin se onkin, puhuminen on pakollista – jos ei halua löytää kumppaniaan pakkaamasta.

Mustasukkaisuus voi tietysti olla myös aiheellista. Niinkin synkästä tilanteesta voi päästä voitolle avoimuudella ja puhumisella, jos sekä petetyllä että pettäjällä riittää uskoa ja tahtoa. Pariterapiasta on apua.

Kyttäämistä ja uhkailua

Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta puhutaan, kun mustasukkaisen elämä alkaa kiertyä kuviteltujen uhkien ja vainoharhaisten epäilyjen ympärille. Kännykkätietojen ja päivyreiden tutkiminen, tarkistussoitot kumppanin työpaikalle ja ystäville, taskujen ja laukkujen penkominen, vaatteiden nuuhkiminen alusvaatteita myöten ovat todisteiden hakemista, josta mustasukkaisen päivät täyttyvät.

– Mustasukkainen löytää aina merkkejä uskottomuudesta. Jos verhot ovat tänään vähemmän auki kuin eilen, se voi olla signaali naapurin miehelle.

Markovan mukaan suurin ero normaalin ja sairaalloisen mustasukkaisuuden välillä on se, että sairaalloisesti käyttäytyvältä puuttuu tyystin syyllisyydentunto tekemisistään. Vakoilemista, syyttelyä, raivoamista, huoritteluja ja todisteiden hakemista hän pitää täysin oikeutettuina. Surullisen usein myös fyysistä väkivaltaa.

– Hylkäämisen pelkoa ei ilmaista. Sen sijaan kumppania pyritään hallitsemaan väkivallalla tai sen uhalla. Adrenaliinisyöksyn vallassa rassukastakin tulee mahtava hallitsija. Nyrkki nousee. ”Jumaliste, nainen, paikka!”

Tilanne ei välttämättä laukea edes siihen, että puoliso lähtee. Patologisesti mustasukkainen ei päästä irti. Useat otsikoihin päätyneistä mustasukkaisuusmurhista on tehty avioeron ollessa jo vireillä tai voimassa.
Sairaalloisen mustasukkaisuuden hoitaminen vaatii joskus pitkäaikaista yksilöterapiaa.

Luottamus hukassa

Joskus mustasukkaisuus kielii vaikeudesta luottaa toisiin. Se perustuu johonkin aiemmin elämässä saatuun henkiseen vammaan. Tällaisella henkilöllä pyörii päässä omatekoinen näytelmä, jossa kumppani on pelkkä näyttelijä ja hän itse ohjaaja.

Sekä hallitsemaan pyrkivä että alistuva ovat ehkä tulleet hyväksikäytetyiksi, ruumiillisesti tai henkisesti. Lapsuuden maailmassa ei ole ollut tilaa omille tunteille ja hyväksytyksi tulemisen tarpeille, koska muiden tarpeet ovat menneet edelle.

– Tällöin elämä perustuu ajatukseen ”käytä toisia hyväksesi hallitsemalla heitä” tai ”ole toisten käytössä alistumalla heidän tahtoonsa”. Olennaista on, että todellinen ihmisten kohtaaminen ei ole mahdollista, Keijo Markova tarkentaa.

Jos toinen alistuu hallittavana olevan rooliinsa, hän väistämättä masentuu, menettää omanarvon tuntonsa ja alkaa uskoa olevansa syypää tilanteeseensa. Puolison harjoittama aivopesu tuottaa ajan myötä tulosta.

Usein mustasukkaisen kumppani jää epäterveeseen suhteeseen koska haluaa lasten vuoksi pitää perheen kasassa. Hän varoo provosoimasta puolisoaan: kiirehtii juoksujalkaa töistä kotiin, hylkää ystävänsä ja suostuu puolikuolleenakin seksiin, kunhan toinen ei vaan huuda ja lyö ja säikäytä lapsia.

– Joskus hän onnistuu tässä niin hyvin, etteivät ulkopuoliset aavista mitään, Markova toteaa.

Katkeruudesta välittämiseen

Kriisissä olevalle parille ei ole olennaisinta mustasukkaisuuden aihe vaan se, miten turvalliseksi keskinäinen suhde määritetään. Jos suhde on turvaton, mikä tahansa erimielisyys muuttuu joko suhteen määrittelyksi – ”ihan kiva olla täällä pelkkä kodinhoitaja!” – tai rakkaan kumppanin määrittelyksi – ”onneton nahjus”.

– Pariterapiassa pyritään siihen, että kumppaniin kohdistuvan vihan sijasta mustasukkainen kääntäisi esiin omaa tarvitsevuuttaan ja pelkoaan toisen menettämisestä, Keijo Markova kertoo, ja tulee samalla valaisseeksi työnkuvaansa Väestöliiton Toimiva parisuhde -projektissa.

– Tavoite on kuulla mustasukkaisen todellisia tunteita ja muuttaa siten kumppanin suhtautumista katkerasta välittäväksi. Se luo pohjan uudelle, turvalliselle tunnesiteelle. Kielteisen vuorovaikutuksen tilalle syntyy itseään vahvistava myönteinen malli, jossa ihminen ehkä ensi kertaa elämässään näkee itsensä rakastamisen arvoisena ja mustasukkaisuus kuolee pois tarpeettomana.

Neuvoja mustasukkaiselle

  • Puhu kumppanillesi. Luota! Kerro, miltä TUNTUU, mitä pelkäät.
  • Pidä huolta itsestäsi. Harrasta! Kun voit hyvin, et murehdi turhia.
  • Jaa rakkautta. Hyperhalaa lapsesi, ystäväsi, naapurisi, kissasi. Saat vastarakkautta eli todisteen, että olet oikeasti tärkeä ja ihana. Voit uskoa siippasi ajattelevan samoin.

Neuvoja mustasukkaisuuden kohteelle

  • Kuuntele. Rohkaise. Parisi on haavoittuvainen, kun hänen suojamuurinsa on alhaalla.
  • Kerro kodin ulkopuolisesta elämästäsi. Korjaa väärinkäsitykset.
  • Älä vetäydy luolaan huolinesi. Ota puoliso uskotuksesi.
  • Aseta rajat. Syyttely, vahtaaminen, selvitysten vaatiminen kielletty!

Kun omat keinot loppuvat

  • Kuntien perheneuvolat, terveyskeskukset ja mielenterveystoimistot.
  • Kirkon perheasiain neuvottelukeskukset.
  • Järjestöt, mm. Väestöliiton Helsingin ja Tampereen klinikat.
  • Yksityiset palveluntuottajat (maksullisia).
  • Palvelevat puhelimet, mm. Väestöliiton Parisuhdeprojektin Neuvontapuhelin, p.010-309 3900, sekä Suomen mielenterveysseuran Kriisipuhelin, p. 0203 445 566. Väestöliiton verkkoisivuilla on luettelo valtakunnallisista neuvontapuhelimista ja verkkopalveluista.

Lue lisää parisuhdeongelmista.

Vierailija

Mustasukkaisuus vie voimat

on olemassa syitä mustasukkaisuudelle, se että on tullut aiemmin petetyksi ja kertoo puolisolleen siitä sekä siitä että ensin tuli ilmi pieniä valheita sitten isoja ja lopulta pettäminen. Ja kuitenkin uusi puoliso aloittaa suhteensalaamalla,valehtelemalla ja olemalla sulkeutunut. Kyllä se laukaisee tehokkaasti pelon siitä että tuokin pettää ja mitä rakkaammaksi ja tärkeämmäksi toinen tulee sitä enemmän pelkää menettämistä. Olet saattanut kertoe puolisolle että pelkäät hänen menettämistä ja...
Lue kommentti
Vierailija

Mustasukkaisuus vie voimat

Mustasukkainen saattaa itsekin haluta vapaaksi mustasukkaisuudestaan, mutta häneltä puuttuu ongelman ymmärrys, eli että mikä saa hänet toimimaan vasten tahtoaan. Olin aiemmin aika mustasukkainen, mutta tutustuttuani Alkuajatus-nimiseen opukseen aloin ymmärtämään varsinaisia syitä, ja siksi onnistuin myös ratkaisemaan ongelman, m.m. tämän ongelman siis, sisäinen epäselkeys vaikuttaa monelle alueelle elämässä. Mutta siihen kannattaa tosissaan tutustua, opit tuntemaan itsesi aivan eri tasolla ja...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.