Petri Tamminen

Nyt kun Suomen pitäisi säästää kaikessa, yhdellä elämänalueella tuhlailu sen kuin yltyy. Tarkoitan sanoja: sähköpostien tulvaa, raporttien pituutta, informaation paljoutta – kaikkea sitä mikä työelämässä ja asioiden hoidossa vie aikaa ja voimia.

Eikä sekään mitään, että viestit ja ohjeet ja selonteot ovat pitkiä, mutta kun ne ovat niin sekavia. Ei missään ole määrätty, että asiantuntijakielen pitäisi näyttää piikkilanka-aidalta.

”Kaiken minkä voi sanoa, voi sanoa selvästi”, tiesi filosofi Ludwig Wittgenstein. Se tosin olikin sitten melkein ainoa asia, jonka hän sanoi noin selvästi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Valopilkkuja onneksi löytyy. Kela, tuo kapulakielen linnake, on kirkastanut ilmaisuaan esimerkillisesti. Sen lomakkeista saattaa nykyään löytää ihan ihmisten kieltä.

Kela-kielellä oli aiemmin vain yksi tavoite: se pyrki poistamaan kaiken tulkinnanvaraisuuden. Tavoite oli ymmärrettävä, mutta se johti niin pakkomielteisen täsmälliseen kieleen, että sitä ei ymmärtänyt enää kukaan.

Jos asiat sanotaan selvästi, niitä ei tarvitse setviä moneen kertaan. Siksi uudistuksen hyödyt näkyvät luultavasti silkkana säästönä.

Myös terveydenhoidossa tapaa nykyään ilahduttavan selväsanaisia ohjeita. Mutta yhtä usein sattuu, että vaikeaselkoisuus aiheuttaa aivan suotta vaivaa ja jopa riskejä.

 

Olisiko siis aika tarttua toimeen? Viestitellään paljon ja kaikin mahdollisin välinein — ajatustenvaihto on hyvinvoinnin perusta — mutta kun hoidamme asioita, sanotaan ne selvästi ja lyhyesti.

Seuraavassa oma ehdotukseni muistilistaksi, mietittäväksi jokaiselle joka kirjoittaa asiaviestejä, raportteja,
selontekoja — siis juuri niitä tekstejä, joita toiset joutuvat lukemaan:

1. Tarvitaanko tätä tekstiä? Jokainen kirjoitustyö pitäisi aloittaa tämän kysymyksen pohtimisella.

2. Voinko mennä suoraan asiaan? Voinko lopettaa, kun asia on sanottu? Meillä on kaikilla albumeissamme liian kaukaa otettuja valokuvia, ja me kaikki olemme joskus jääneet ovelle selittelemään, vaikka asia on tullut jo valmiiksi. Se on inhimillistä. Tekstit voi kuitenkin virittää tehokkaiksi.

3. Piste on ajattelun paras apuväline. Kodin arkisissa keskusteluissa ilmaisu on hiottu huippuunsa: yhden virkkeen pituus on keskimäärin 4—5 sanaa. Keskimääräisessä EU-mietinnöissä virkkeen pituus on 50 sanaa. Lukijalla loppuu happi.

4. Valitse ilmaisevin sana, se odottaa sinua jossakin. Jari Tervolla on mainio juttu siitä, kuinka hän löytää käsikirjoituksestaan lauseen ”Ulkona oli sankka lumisade.” Se näyttää hänestä löysältä. Hän viilaa sitä aikansa ja päätyy muotoon: ”Pyrytti.”

5. Sano se kuin 7-vuotiaalle. Kukaan ei ole niin viisas eikä varsinkaan niin uuttera, että jaksaisi ottaa selvää tarpeettoman hämärästä kielestä. Asiantuntijoille sallittiin ennen vanhaan erottautuminen monimutkaisuudella, mutta nykyään asiantuntevin on se, joka kykenee välittämään tietonsa.

 

Suurin este tiiviille ja kirkkaalle kielelle on tietenkin se, että  sellaisen kirjoittaminen vie aikaa. On paljon helpompaa kasata sanoja kuin risuja ja vyöryttää aina uusia lauseita, joiden toivoo kirkastavan aiemman sotkun. Siksi viestit niin helposti pitenevät.
 

Viestien lähettämiselle ja niissä käytetyille virkkeille pitäisi ilmeisesti asettaa hinta. Nyt sen joutuvat maksamaan vastaanottajat, siis te kaikki, jotka etsitte satojen viestien joukosta sitä yhtä tärkeää ja sen yhden viestin sisältä sitä varsinaista asiaa.

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija,joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla