Petri Tamminen

En millään muista, mikä vaiva minulla silloin oli. Muistan vain, että makasin päivystyspoliklinikalla ja että verhon takana makasi nainen, jolla oli migreenikohtaus.

Muistan myös, että hoitaja puhui naiselle hyvin hiljaa ja että nainen vastaili vaimeasti, kuin jostakin kaukaa kipunsa uumenista. Enimmäkseen verhon takana oli äänetöntä. Valotkin oli siltä puolelta sammutettu.

Siitä on nyt viisitoista vuotta, ja olen siis unohtanut senkertaisen vaivani, mutta silloiset ajatukseni muistan edelleen. Muistan ne harmillisen hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajattelin nimittäin, että eikö tuo nyt ole hiukan liioittelua, tulla päänsäryn takia päivystykseen. Ja että migreeni on jonkinlainen heikkohermoisuuteen liittyvä keski-ikäisten naisten tunne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huhhuh.

 

Kohtalo on sillä tavoin oikeamielinen ja uupumaton, että se ei koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta nasevaan, perusteltuun oppituntiin. Kärsivällisesti se odottaa sopivaa hetkeä, vaikka viisitoista vuotta.

Kunnes jonakin kauniina päivänä hetki on koittanut.

Heräsin päänsärkyyn.

Päänsärkyä ei tarvitse kenellekään kuvata, tunne on kaikille tuttu. Tai hetkinen, tiedämmekö me, miltä päänsärky toisista tuntuu? Varsinkin kun sitä on niin monenlaista. Vihlontaa, puristusta, kiristystä, jyskytystä.

Tämä särky lähinnä lamaannutti. Puolen päivän jälkeen makasin kylpyhuoneen lattialla pimeässä ja toivoin, että seuraavat viisi minuuttia jotenkin kuluisivat.

 

Kun hammaslääkäri operoi arkaa hammasta, voi yrittää ajatella, että jalkoihini ei sentään satu. Ei se paljon lohduta, mutta ainakin voi yrittää.

Migreenikohtauksessa jaloista ei ollut mitään lohtua. Jalat ikään kuin katosivat. Olin pelkkää päänsärkyä ja toivetta sen loppumisesta.

Ainoa asia, jonka ulkomaailmasta tajusin, oli hajut. Niitä maailma olikin sitten tulvillaan. Olin kuin vihikoira, joka vainuaa kilometrin säteellä kaikissa naapuritaloissa valmistettavat ruoat ja näiden ruokien kaikki mausteet. Jokainen niistä käänsi vatsani nurin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että päädyin päivystyspoliklinikalle. Makaamaan pyyhe silmillä verhojen jakamassa tilassa, josta oli valot sammutettu ja jossa hoitaja kävi puhumassa hyvin hiljaisella äänellä. Minä vastailin hänelle vaimeasti, kaukaa kipuni uumenista.

 

Sain tipan ranteeseen ja lääkettä suuhun. Ja halle­lujaa, tunnin kuluttua oloni alkoi sulaa ja kireys kaikota. Niin kuin miehitysjoukot olisivat vetäytyneet ja jättäneet jälkeensä aution maan, johon enkelit piiloistaan hyräillen nousivat.

Oloni kohentuessa aloin havainnoida ympäristöäni. Tajusin että vieressäni verhojen takana makaa iäkäs mies, joka valittaa rintakipujaan. Ymmärsin myös, että hoitajien mielestä miehen sydänarvot olivat kohdallaan ja että syytä huoleen ei ollut.

Olin jo vähällä ajatella, että ikäihmiset huolestuvat joskus aivan suotta rintakivuistaan, mutta keskeytin sen ajatuksen alkuunsa.

 

Päivystyspoliklinikan ohut verho on hyvin hento intimiteetin suoja. Joskus asian ehtii noteerata jopa siinä sängyssä maatessaan: näinkö ohuen kankaan takana tässä nyt pitäisi paljastaa koko heikkoutensa?

Vaikka todellisuudessa se verho eristää kyllä tosi hyvin. Sen läpi ei ymmärrä toisten kivuista mitään.

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija,joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla