Petri Tamminen

Puhumisen lajeista helpoin on itsekseen puhuminen. Harrastan sitä kotioloissa säännöllisesti, toisinaan jopa kadulla.

Mutta jos näen jonkun toisen puhuvan itsekseen, pidän häntä hiukan hassuna. Ihmisen ei tarvitse olla paljonkaan erilainen, kun hän tuntuu jo hyvin erilaiselta, ja joskus näköjään samanlaisuuskin riittää erilaisuuteen.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puhumisen lajeista toiseksi helpoin on julkinen puhe. Tarkoitan helppoudella sitä, että tehtävästä selviää raa’alla työllä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Riittää että suunnittelee ja kirjoittaa ja harjoittelee ja jännittää puhettaan kuukauden verran, yötä päivää.

Ja sitten vain menee ja puhuu.

Helppoa. Hiukan kuin puhuisi itsekseen.

 

Mutta se todellinen kuningaslaji, puhumisen vaikein ja hämmentävin muoto — se on jutteleminen.

Niin kuin jutellaan kahvipöydässä, kylässä, kimppakyydissä, lounaalla, illallisella, talkoissa, pukuhuoneessa, saunaillassa, porraskäytävässä, kioskilla, kaupassa.

Siis ylipäätään tilanteissa, joissa ihmisiä kohdataan ja joissa pitäisi keksiä jotain järjellistä sanottavaa. Vaikka mieli on kuohuksissaan juuri siitä, että ympärillä on yhtäkkiä toisia, todellisia ihmisiä.

Kuinka juttelun taitajat sen oikein tekevät? Kuinka he keksivät niin mukavaa juteltavaa? Ja kuinka minä en keksi? Miksi minulle tulee edelleen yllätyksenä jopa se, että ihmisten ilmoilla tapaa ihmisiä? Ja miksi kaikki puheenaiheet, jopa sää, tuntuvat minusta niin monimutkaisilta?

 

Olen alkanut epäillä, että olen käsittänyt puheen tehtävän jotenkin väärin. Oivallus saapui kahdessa erässä.

Ensin huomasin, että seuraan tiedotusvälineistä erilaisten asiantuntijoiden ja tutkijoiden ja poliitikkojen keskusteluja mielelläni ja että en muista näistä keskusteluista myöhemmin mitään. Saati että muistaisin, mitä puhujat ovat saaneet maailmassa aikaan.

Toisin sanoen keskustelujen suurin anti on ollut se, miten niissä puhutaan. Tosissaan. Asiallisesti. Parhaimmillaan jopa raken­tavasti.

Olen halunnut kuulla, että joku uskoo keskusteluun ja vaikuttamiseen ja politiikkaan. Se on riittänyt minulle.

 

Ajatuksen jatko-osa tuli kahvilla ystävän kanssa.

Olen tuntenut hänet kolmekymmentä vuotta. Kömpelökin juttelija ehtii siinä ajassa sen verran rentoutua, että saa aivan helposti jutelluksi.

Niin kuin juttelimme nytkin, kahvilan pöydässä. Puheen­aihe oli tärkeä, mutta vielä tärkeämmältä tuntui se, että ylipäätään puhuttiin.

Kun katselin ympärilleni, huomasin että muissakin pöydissä keskusteltiin. Jokaisessa pöydässä omat innokkaat asiansa.

Minusta alkoi tuntua, että puheen sisällöllä ei voi olla ratkaisevaa merkitystä. Ratkaisevan merkityksen täytyi syntyä läsnäolon tasolla, siinä että oltiin paikalla ja uskottiin keskusteluun.

Se oli minulle uusi ajatus. Ennen ajattelin, että minun ­pitää sanoa jotain maata kaatavaa.

 

Tähän sopisi nyt kohottava lopetus: Hyväksi juttelijaksi voi oppia ja minä olen oppinut — nyt juttu luistaa, kun osaan keskittyä sisällön sijasta läsnäoloon.

Kohottavat lopetukset ovat harvoin totta.

Teoriasta käytäntöön on niin tuskastuttavan pitkä matka.

Mutta toisaalta, kuka väitti, että juttelemisen pitäisi olla helppoa. Jos se helppoa olisi, niin kaikkihan sitä tekisivät.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija,joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla