1980-luvun alussa ihoni meni huonoksi. Joillakin luokkatovereillani oli sellainen käsitys, että huono iho johtuu huonosta hygieniasta. Tästä päätelmästään he kehittivät minulle sarjan kutsumanimiä, joita en tässä toista ja joita en lausu ääneen edes yksin kotioloissa. Ikään kuin noilla nimillä olisi valta edelleen pilkata minua.

Häpeän puoliintumisaika on yllättävän pitkä, näköjään vähintään 35 vuotta.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mikä on kauneinta, mitä sinulle on sanottu? Mikä on ruminta, mitä sinulle on sanottu?

Näitä kahta minä kaikesta huolimatta kyselen, toisilta ihmisiltä, aina kun pidän kirjoittajakursseja. Kysymysten tavoitteena on aiheiden löytäminen. Kirjoittajakurssilaiset väittävät aina, ettei heillä ole aiheita, että heille ei ole tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Kauneimpia sanoja ihmiset joutuvat yleensä hetken etsimään. Ne leijuvat jossakin onnellisten muistojen autereessa, josta niitä on hankala poimia irralleen.

”Minä rakastan sinua” on joka tapauksessa yllättävän harvinainen vastaus. Sen lausumisessa taitaa olla kysymys paremminkin teosta ja tilanteesta kuin sanoista.

Kauneimmat sanat liittyvät kyllä rakkauteen, luottamukseen ja arvostukseen, mutta jotta ne painuisivat mieleen ja jotta niihin todella uskoisi, niiden pitää sisältää jotakin erityisen henkilökohtaista.

”Oltiin parikymppisiä. Tyttöystävä piteli päätäni kaksin käsin ja sanoi että kaikki nuo sinun ajatuksesi ovat täällä”, viisikymppinen miesopiskelija muisteli. Hän oli edelleen onnellinen, yllättävistä sanoista, jotka hänelle lausuttiin 30 vuotta sitten.

 

Rumimmat sanat palaavat mieleen etsimättäkin. Ne loistavat tulihehkuisina. Ihmeen rohkeasti ihmiset niistä myös puhuvat ja kirjoittavat.

”Sinusta ei tule koskaan mitään” on alan elinvoimainen klassikko. Kymmenen hengen porukasta löytyy aina yksi, jolle tämä elämänmittainen tuomio on lausuttu, muodossa tai toisessa. Erityisesti entisajan opettajilla ja vanhemmilla oli näköjään pakottava tarve ennustaa lapsille iankaikkista mitättömyyttä.

Vielä yleisempiä ovat ulkomuotoon liittyvät sivallukset. Herkimmällä iällä kuultu huomautus pyöreydestä, pituudesta, lyhyydestä, vääränmallisesta nenästä tai korvista voi vaivata koko loppuelämän.

Kun luokkahuoneellinen pahoja sanoja on käyty läpi, kaikkia hiukan väsyttää. Ihmislajin ilkeilyn kyky vetää hiljaiseksi. Ja hetkinen, jos me olemme kaikki kuulleet näin paljon ilkeyksiä, niin olemmeko me myös lausuneet niitä?

Tuollaisina hetkinä tulee miettineeksi, että olisiko se nyt niin suuri vaara, jos keinoäly ottaisi maailmassa vallan. Tietokoneet tuskin ainakaan alentuisivat yhtä epä­inhimilliseen käytökseen.

 

Entä miksi ilkeät sanat säilyvät mielessä vuosikymmeniä, vaikka tärkeitäkin asioita unohtuu jatkuvasti? Miksi muistilla on tällainen kohtuuton taipumus? Käärmeitä ja muita vaaroja on hyvä kavahtaa, mutta mitä vaaraa on vanhoista puheista, joita kukaan muu ei enää muista?

Ilmeisesti Rumat sanat ovat jumissa häpeän takana, eräänlaisessa aikakapselissa. Kun ilma ei pääse kosket­tamaan vuosien takaista kokemusta, tunne pysyy iki­tuoreena.

Vapautuminen taitaisi siis alkaa juuri siitä, mikä tuntuu kaikkein vaikeimmalta: että lausuisi pahimmat sanat ääneen, että antaisi anteeksi niiden lausujille ja ehkä myös omalle armottomalle muistilleen.

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla