Älä sitten vaan sano, että sä olet jo tutkinut asiaa netistä”, ystäväni varoitti vakavana. ”Lääkärit menee ihan lukkoon, jos ne kuulee sanan Google”.
Ymmärsin ajatuksen ja lupasin pysyä Googlesta vaiti. Ei minustakaan olisi mukavaa, jos joku epäilisi ammattitaitoani.

Mutta totta kai olin tutkinut nettiä: tutkimusraportteja, tapauskuvauksia ja varsinkin loputtomia keskustelupalstoja. Tohtori Googlen vastaanotto on aina auki, öisinkin, silloin kun pelot ovat pahimmillaan ja tavalliset vastaanotot kiinni.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asiani vaati lopulta käyntiä peräti kolmella eri lääkärillä. Ensimmäisen luona pidin lupaukseni, en maininnut nettitutkimuksiani sanallakaan.
Vaikeneminen vaati pidättyväisyyttä. Lääkärin epäröivän hiljaisuuden aikana katseeni kääntyi väkisin tieto­koneeseen: tuoltahan me voisimme tarkistaa asian.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siihen aikaan, kun vastaanottohuoneissa ei vielä ollut tietokoneita, hoidon osapuolia oli kolme: potilas, sairaus ja lääkäri. Jos lääkäri oli hyvä, hän liittoutui potilaan kanssa ja sairaus jäi yksin.

Sitten lääkärin ja potilaan väliin ilmaantui tietokone. Koneesta tuli hoidon neljäs osapuoli. Jos lääkäri unohtui koneen ääreen oikein pitkäksi ajaksi, hän tuntui liittoutuneen tietokoneensa kanssa. He olivat nyt oma joukkueensa, ja potilas jäi yksin sairauden kanssa.

Mutta minä olisin nyt siis halunnut muodostaa jouk­kueen koneen kanssa.

 

Toisen lääkärin luona se sitten tapahtui. Minulta lipsahti. En voinut sille mitään. Lääkäri nimittäin harkitsi toimenpidettä, josta olin juuri lukenut netistä. Amerik­kalaisen tutkimustiivistelmän mukaan toimenpide oli te­hoton.

Muotoilin asian ensin mielessäni hyvin pyöreäkulmaiseksi. Ääneen lausuttuna se kuulosti silti hirvittävän terävältä. Pelkäsin lääkärin reaktiota. Ihan turhaan. Hän oli niin kokenut ja viisas, ettei pelännyt auktoriteettikamppailua netin kanssa. Hän sanoi, ettei tuntenut tätä uusinta tutkimusta mutta perehtyisi asiaan.

Se kuulosti minusta oikein hyvältä. Minusta tuntui, että me olimme mainio joukkue.
Kokemuksesta rohkaistuneena kysyin kolmannelta lääkäriltä suoraan, mitä minun pitäisi ajatella kaikista niistä magneettikuvista, joita netistä tällä hakusanallani löytyi.

Lääkäri kääntyi heti koneen puoleen ja avasi ammattilaisten kuva-arkiston. Kun hän sitten kertoili kuvista, minusta tuntui, että minä ja lääkäri ja kone olimme yhdessä aivan erinomainen joukkue.

 

Nettilääkärillä käynti saattaa kymmenen vuoden kuluttua olla yhtä tavallista kuin verkkopankissa asiointi nyt. Anturit mittaavat ja analysoivat, potilas klikkaa rakseja ruutuihin. Tutkimuksen päätteeksi kone vertailee tuloksia maailman kaikkeen tietoon, ja ruutuun välähtää diagnoosi. Lääkkeet saapuvat postitse ellei printteri sitten tulosta niitä. Kiitos käynnistä!

Helppoa, halpaa ja nopeaa, mutta toimiiko se? Luulisi että jäämme kaipaamaan ainakin kohtaamista, katsetta, kosketusta. Sairastaessaan ihminen taantuu. Ei hän tarvitse pelkkää tietopankkia vaan myös äidillistä ja isällistä hoivaa ja myötätuntoa. Siis kaikkea sitä, jota geenimme ovat viimeisen sadantuhannen vuoden aikana oppineet tarvitsemaan.

Entä hoitoon sitoutuminen? Toisen ihmisen tsemppivaikutus ja sosiaalinen paine ovat suuria voimia. Koneen suositukset on helpompi sivuuttaa.

 

Teknologiaan uskovat lupaavat nyt tietenkin, että hyvä kohtaaminen voidaan toteuttaa myös koneilla. Konekin voidaan virittää empaattiseksi eikä kone koskaan väsy. Varmasti niin, mutta entä sitten kun koneet kehittyvät oikein viisaiksi. Huomaavatko ne silloin, että ne eivät tarvitse ihmistä ja tämän surkeita vaivoja mihinkään? Ja että kaikkein paras joukkue syntyy niin, että siihen kuuluvat
pelkät koneet.

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija,joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla