Miten auttaa puolisoa, joka ei jaksa suunnitella eikä saa tehdyksi. Ongelmasta kärsi niin ihminen itse kuin parisuhdekin. Psykologi Mikael Saarinen neuvoo.

Puolisollani on vaikeuksia saada asioita tehdyksi. Opiskeluaikana häneltä jäivät kaikki asiat viime tinkaan, mikä synnytti paljon stressiä. Lopulta hän ei saanut lainkaan tehtäviään tehtyä ja tenttiin luettua, kun ei ollut aloittanut riittävän aikaisin. Työelämässäkin on ollut samanlaista, mikä tietysti aiheuttaa ongelmia työpaikalla. Hän vain huolehtii ja huolehtii, mutta ei saa mitään tehtyä. Ja sitten hän huolehtii tekemättömiä töitään. Olen yrittänyt ohjata aikataulujen suunnitteluun ja kalenterin käyttöön niin, että asiat tulisivat suunnitellusti ja ajoissa tehdyksi. Se ei kuitenkaan ole tepsinyt. Olen kannustanut ja tukenut, koittanut rohkaista tarttumaan toimeen. Olemme myös keskustelleet asiasta, mikä johtaa yleensä vain puolisoni ahdistumiseen. Hän on muutenkin hyvin ahdistunut tähän aihepiiriin liittyvistä asioista. Elämässämme kaikki on muuten hyvin, enkä usko työongelmien olevan vain heijastumaa yleisestä pahoinvoinnista. Tosin ne heijastuvat suoraan suhteeseemme. Mitä voisin tehdä? Miten voisin motivoida puolisoani tekemään työnsä ajoissa?

TUUSULA, 28

Aikaansaavuus ja tekeminen ovat suomalaisessa kulttuurissa jopa yliarvostettuja: sisulla mennään läpi harmaan kiven. Kaikki merkkihenkilöt ja tarustomme voimahahmot, ovat toiminnan väkeä — Kekkosesta Jukolan Jussiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Arjessa moni meistä ei kuitenkaan ole kovinkaan aikaansaava. Aivan kuten sinä kuvaat puolisoasi: asiat jäävät viime tinkaan ja niiden aloittaminen siirtyy —  kunnes jää välillä kokonaan. Tästä voi olla seurauksena niin sisäisiä kuin ulkoisia ristiriitoja. Saamaton häpeää itseään ja muut joutuvat helposti ankaran vaatijan rooliin hänen kanssaan. Tämä lisää entisestään suoriutumispaineita, jolloin jo tekemisen miettiminen alkaa ahdistaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Edessä on tukala kierre. Pahimmillaan riittämättömyysloukussa oleva voi mennä niin lukkoon, ettei saa enää oikein mitään aikaan. Ollaan jo lähellä masennustilaa.

Osa meistä on jo vauvoina luontaisesti hitaampia ja epäröivempiä kuin toiset. Lisäksi erilaisia tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriöitä (mm. ADD) on todettu olevan viidellä prosentilla lapsista. Myös kasvatus työntää meitä kohti varsin kapeaa tekemisen muottia. Ehkäpä näin on puolisosikin kohdalla.

Ihailen brittiläistä David Attenboroughia, joka suhtautuu kaikkiin eliölajeihin vilpittömällä mielenkiinnolla. Tämä on asenne, jonka soisi lisääntyvän.

Sen sijaan, että painostamme toisia muuttumaan, keskittyisimme heihin ainutlaatuisina olentoina. Ja pyrkisimme löytämään oven heidän maailmaansa: mitä kaikkea saamattomuuden taustalla voi olla? Millä tavoin helpottaa ahdistuskehiä ja lisätä toimintakykyä? Pakottamalla ja neuvomalla se ei onnistu. Myötätunnolla ja sitkeydellä kyllä.

Itse lähestyn tällaisia ongelmia kysymällä, miten haluaisit, että asiat menisivät, jos ne muuttuisivat kuin sadussa? Kuvaamalla sen, mitä tahtoisi mahdollisimman elävästi, voi lähteä etenemään pienin askelin kohti tuota tavoitetta.

Yksi askel on varmasti kyky rentoutua ja kokea olonsa turvalliseksi. Tätä voi harjoitella esimerkiksi kehittämällä tietoisuustaitoja. Usein pyydän ihmisiä tekemään myös erilaisia hyväksyntä-harjoituksia. Niiden avulla suhde itseen ja omaan tekemiseen pyritään muuttamaan moitteen ja itsesyytösten sijaan neutraalimmaksi. Lause ”hyväksyn itseni syvästi ja täysin” on monelle vaikea sanoa.

Jos saamattomuuteen liittyy ahdistuneisuutta, sen purkamiseen tarvitaan ammattiauttajan tukea. Itsehoitona voi kokeilla jännityksen tai stressin vähentämisohjelmia vaikkapa osoitteesta www.headsted.fi

Aivan toisesta lähtökohdasta ongelmaa voi avata kirjalla Epävarmuuden viisaus (Basam 2014). Se muistuttaa meitä siitä, että epävarmuudella on oma osansa elämässä. Epävarmuudessa eletään myös elokuvassa Cake (USA 2014), jossa päähahmo elää kroonisen kivun kanssa. Myös ranskalainen Kaksi päivää, yksi yö (2014) kertoo vaikeasta epävarmuusperiodista selviämisestä.

Jokaisen meistä on hyvä aina välillä pysähtyä suhteuttamaan omaa tilannetta ja etsiä voimanlähteitä kohti paineettomampaan tulevaisuutta.

 

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

Surullinen avioliitossaan

Miten eroon syyllisyydestä, on tuossa ylläkin otsikko.

Olen 68 vuotias, eläkeläinen, yhden aikuisen lapsen äiti. Mieheni on myös jo

eläkeläinen. Koen että olen koko avioliittomme ajan joutunut olemaan se

vahvempi puoli ja hoitanut meidän talouttamme yksin. Mieheni on taidokas

käsistään remontoidessaan esim. kotiamme. Muutenkin ahkera mies.

Mutta, meidän välillämme ei ole sellaista lämmintä läheisyyttä ollut sitten

ensimmäisten avioliittovuosien. Avioliittomme on kestänyt jo 51 vuotta.

Kaipaisin hyväksymistä, mutta mieheni ei osaa sitä osoittaa, eikä sanoa.

Mutta kun pitäisi sanoa jotain hyvää ja kannustavaa, sitä saan turhaan odottaa.

Kun tulen kaupasta, on hän tutkimassa tarkkaan mitä ostin ja arvostelu on

mielestäni hänelle sellainen itsensä korostamista. Kuitenkin  tekemäni ostokset

ovat olleet tarpeellisia ja hänkin niistä sitten lopulta nauttii.

Minusta tuntuu että olen tuhlari jos ostan itselleni jugurttia. Hänelle kyllä pitää

maitoa ja tupakkaa. Ne ovat elinehto hänelle.  Jopa äitini, 92 v, luona viikottain

käyminen on bensan tuhlausta. Siitä tulee joka kerta sanomista.

Kuinka tästä tilanteesta voisi päästä ulos. Avioero ei ole ollenkaan vaihtoehto.

Minä kyllä tunnen itseni kovin yksinäiseksi näiden asioiden kanssa. Minulla

ei ole sellaista ystävää jolle voisin näistä asioista kokonaan puhua.

Minua ei enää tästä johtuen kiinnosta seksikään, koska tunnen etten ole 

koskaan sellainen kuin pitäisi. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla