Rahariidat ovat parisuhteen vallan väline. Ne voi välttää sopimalla molempien tarpeita kunnioittaen selkeästi, miten raha jaetaan ja mihin sitä käytetään.

Raha aiheuttaa eniten ongelmia silloin, kun sitä ei ole tarpeeksi. Niin myös parisuhteessa.

– Mitä korkeammat tulot ja korkeampi koulutus, sitä tasaisempi rahanjako perheissä on, psykologi Kaisa Malinen Jyväskylän yliopiston Perhetutkimuskeskuksesta kertoo.

Puolisonkin palkka on tärkeä. Varsinkin nuorissa perheissä moni sanoo, että parisuhde on muiden asioiden lisäksi tärkeä taloudellisen turvan antaja.

Kun tulot pienenevät

Raha ja rakkaus on joskus vaikea yhdistää. Siksi raha-asioista parisuhteessa voi olla vaikea sopia. Malisen mukaan hyvin tyypillinen tilanne on vauvan syntymä, kun yleensä äiti jää hoitamaan lasta kotiin. Isän tulot ovat silloin selvästi isommat.

– Moni äitikään ei koe niissä tilanteissa oikeutta miehen rahoihin. Äitien kuuluu hoivata ilman palkkaa, on aika yleinen asenne.

Varsinkin, jos molemmat ovat olleet töissä ja maksaneet omat menonsa ennen lapsen syntymää, voi miehen olla vaikea jakaa palkkaansa. Nainen taas saattaa ajatella elävänsä toisen siivellä, jos saa mieheltään rahaa henkilökohtaisiin hankintoihin.

Suomalaiset parit puhuvat useinkin rahasta jonkun tietyn ihmisen omaisuutena. Minun tai sinun rahat. Vaikka niitä käytettäisiinkin yhdessä.

– Kun ihmisiltä kysytään asiasta, sanotaan että perheen rahat ovat meidän. Niin ei kuitenkaan toimita, Malinen sanoo.

Hänen mielestään ei ole ollenkaan harvinaista, että nainen kertoo, kuinka hänen rahatilanteensa on ihan hyvä mutta miehellä on velkoja tai toisinpäin.

Raha on valtaa

Tasa-arvo on suomalaisille pareille tärkeää. Toisaalta pariskunta voi päätyä siihen, että tasa-arvoa on kummankin oikeus omiin rahoihin. Joillekin taas on tärkeää molempien tasa-arvoinen toimeentulo

.Kaisa Malisen mielestä raha-asioista on pystyttävä sopimaan, koska niillä on aina merkitystä arjessa.

– Voisiko esimerkiksi ajatella, että kotona oleva puoliso tekee myös arvokasta työtä perheen rahojen eteen, Malinen ehdottaa.

Raha on myös vallan väline. Käytännössä neljästä parisuhteesta keskimäärin kolmessa puolisot sanovat päättävänsä rahoistaan yhdessä. Silti miehistä yli kolmannes kertoo päättävänsä perheen rahoista enemmän kuin vaimonsa. Naisista vain joka viides ajattelee, että etupäässä hän sanelee sen mihin yhteiset rahat käytetään.

– Perinteiset sukupuoliroolitkin vaikuttavat edelleen.

Naiset ostavat usein suurimman osan arjen tavaroista, kuten ruokaa ja lasten vaatteita, ja miehet enemmän elektroniikkaa ja esimerkiksi perheen auton. Nämä roolit tosin sekoittuvat yhä enemmän.

Raha-asiat paperille

Yhdessä kymmenestä suomalaisessa lapsiperheessä riidellään raha-asioista viikoittain. Eronneiden parien kohdalla luku on kolminkertainen.

Malisen mukaan tämä kertoo lähinnä siitä, että kun menee huonosti, riidellään rahasta. Hän ei usko, että riidat rahasta kovinkaan usein aiheuttaisivat eroja. Rahasta kinataan monessakin perheessä, mutta jos se aiheuttaa isoja riitoja, on yleensä kyse jostain ihan muusta. Kun aletaan todella riidellä rahasta, riidellään yleensä aina vallasta ja omasta roolista parisuhteessa. Siitä, mihin koko parisuhde perustuu.

Siinä vaiheessa kun pariskunnalla alkaa olla yhteisiä menoja, tehdään päätös siitä, onko yhteistä tiliä vai pelkästään omat. Luonne-erot vaikuttavat paljon siihen, miten rahankäyttöön suhtaudutaan. Jos toiselle on tärkeää, että ostetaan luomuruokaa, mutta toinen haluaisi käyttää kaiken ylimääräisen rahan matkusteluun, on riita ehkä edessä. Silloin pitää miettiä, miten tärkeä tämä asia on minulle, entä toiselle.

Kaisa Malinen ehdottaa, että raha-asioista tehdään sopimuksia sillä periaatteella, että vaikkapa ruokaostopäätökset tekee se, jolta ne helpoimmin ja järkevimmin sujuvat. Periaatteista on tietysti sovittava yhdessä.

– Myös vaikeissa riidoissa rahasta on muistettava kunnioittaa toisen näkökulmaa.
Raha-asioiden näkyväksi tekeminen on yksinkertaista. Kuinka paljon meillä kuluu viikossa ruokaan? Mitä auton käyttö maksaa?

Paitsi valtaan raha voi liittyä myös rooliin perheessä.

– Jos uusperheessä biologinen isä tai äiti aina maksaa oman lapsensa menot, voi tahtomattaankin korostaa kuka on kenenkin lapsi. Meidän, sinun ja minun lapsille tulee pahimmassa tapauksessa erilainen asema perheessä, Malinen sanoo.

Myös perintöihin liittyy monesti tunnesiteitä, jotka liittyvät toisen sukuun. Jos omistussuhteet ovat tärkeitä, on niistä hyvä sopia jo lähtökohtaisesti eikä vasta sitten kun asiasta tulee riitaa.

Lue lisää parisuhteesta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.