Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Entä jos masennus onkin tarpeellista? Ehkä se ei olekaan hedelmätöntä kelaamista vaan luovaa elämänsuunnitelman pohdintaa. Jos näin on, saako pahaa oloa lääkitä?

Kuvitellaan, että olet psykiatri ja vastaanotollesi tulee nuori aikuinen. Yleensä potilaasi ovat syvästi masentuneita ja puhuvat vain ongelmistaan, mutta tämä potilas ei ole masennusta nähnytkään. Hän on aikaisemmin saanut mielialalääkkeitä ja huomannut, että elämä niiden kanssa on helpompaa. Nyt hän haluaa vain uusia reseptin.

– Eihän siinä voi olla mitään pahaa, jos pillerit tekevät oloni paremmaksi? hän sanoo.

Onko sinulla mitään syytä kieltäytyä? Kun ”potilas” ottaa lääkkeensä, hän pysyy hyvällä mielellä ja hyvä niin. Toisaalta, entä sitten se paha mieli. Entä jos pahalla mielellä onkin jokin tarkoitus? Jos on, silloin sen estäminen saattaisi olla haitallista.

Elämä ilman kipua

Masennusta on kuvattu henkiseksi kivuksi. Jos haluamme ymmärtää, mitä hyötyä siitä on, kuvitellaan hetki, että emme tuntisi sen lihallista vastinetta, fyysistä kipua.

Tällaisia ihmisiä on olemassa. Eräät sairaudet vievät kokonaan kyvyn tuntea kipua, ja sillä on hyvin vakavia seurauksia. Koska mikään ei varoita näitä ihmisiä siitä, milloin elimistön sietokyky ylittyy, he vahingoittavat itseään toistuvasti. He nostavat niin raskaita esineitä, että heidän nivelsiteensä katkeavat; he huomaavat sisäisen verenvuodon vasta kun menettävät tajuntansa.

Kipu on siis elimistön puolustusmekanismi. Se on kuin auton varoitusvalo, joka kertoo että öljy on vähissä. Ongelma ei ole se, että valo palaa, vaan se, että öljynpaine on laskenut ja auton moottori voi leikata kiinni.

Negatiiviset tunteet, jotka aiheuttavat henkistä kipua, ovat kehittyneet kertomaan meille jostakin samanlaisesta asiasta.

On helppo nähdä, miten viha, kateus tai pelko ovat voineet edistää hengissä säilymistämme, mutta entäpä suru, murhemieli ja apeus?

Kriisi vai mietintäjakso?

Teemme joka päivä päätöksiä siitä, ottaisimmeko nokkaunet vai tiskaisimmeko astiat. Pidemmällä tähtäimellä päätämme, valitsemmeko tämän kumppanin, vaihdammeko työpaikkaa ja mitä tekisimme loppuelämällämme.

Kun joudumme tilanteeseen, jossa pitkäaikaista toimintasuunnitelmaa on pakko vaihtaa – puoliso jättää, työ ei tyydytä, lapset eivät enää tarvitse meitä – olemme vaarallisilla vesillä. Elämä on pantava uusiksi, mutta osaammeko tehdä oikeat valinnat?

Apeus iskee ja märehtiminen alkaa.

Jotkut tutkijat uskovat, että tämä kaikki on luonnollista. Positiiviset tunteet saavat meidät tavoittelemaan uusia asioita ja ne pitävät mielialamme korkealla silloinkin, kun kohtaamme väliaikaisia vastoinkäymisiä. Negatiiviset tunteet sen sijaan saavat meidät vetäytymään yrityksistä, joiden onnistumisen todennäköisyys on pieni  tai ainakin harkitsemaan niitä tarkemmin.

Masennus saa meidät pitämään kiinni vanhasta. Se  estää liian kevytmielisen hypyn uuteen, ehkä väärään, toimintaan. Se on mietintäjakso, jota leimaa murehtiminen ja märehtiminen – toisin sanoen ajattelu.

Inhorealismi masentaa

Tätä ajatusta tukevat tutkimukset ihmisten tulevaisuudenuskosta. On havaittu, että yleensä ihmiset ovat ylioptimistisia tulevaisuuden suhteen. Uskomme olevamme paljon taitavampia kuin todellisuudessa olemme ja voivamme hallita elämäämme paljon paremmin kuin kykenemme.

Uskomme, että pahat asiat tapahtuvat muille, eivät meille. Tämä luultavasti on se asenne, jota tarvitsemme päästäksemme eteenpäin niin lumimyrskyssä kuin raskaassa elämäntilanteessa.

Sen sijaan tutkimukset masentuneilla ovat osoittaneet, että he ovat suorastaan inhorealistisia arvioidessaan itseään ja elämäntilannettaan. Ei pessimistisiä, vaan realistisia.

Samoin tutkimukset, joita on tehty masentuneiden märehtimisestä, ovat osoittaneet, ettei se ole hedelmätöntä kelaamista, vaan analyyttista pohdintaa kaikista mahdollisista näkökulmista – jopa niin, että se uuvuttaa läheisen kuuntelijan.

Masennukseen liittyvä tarkkanäköinen realismi voi olla tapa, jolla illuusiot puretaan. Uutta elämänsuunnitelmaa ei voi rakentaa kuvitelmien varaan.

Lue lisää Testaa mielialasi ja ota suunta kohti parempaa

Tuulimyllyjä vastaan

Moni masennus alkaa koulussa tai työpaikalla. Paikoissa, joissa joudumme sopeutumaan valtapeleihin. Masennus voikin olla suojamekanismi, joka estää ihmistä haastamasta ”johtavaa apinaa”, kun voittamisen mahdollisuudet ovat pienet. Apinatutkimuksissa on havaittu, että valtataistelun hävinnyt apina käyttäytyy tavalla, joka näyttää masennukselta. Se kävelee kumarassa, välttää katsekontaktia ja pysyttelee erossa muista.

Tutkijat uskovat, että tämä alakulo suojaa apinaparan henkeä. Jos sen mieliala säilyisi toiveikkaana vielä tappion jälkeen, se voisi haastaa johtavan apinan taisteluun yhä uudelleen, kunnes se ajettaisiin pois laumasta tai se vahingoittuisi kohtalokkaasti.

Mitä tapahtuisi jos tappion kärsineelle apinalle annettaisiin mielialalääkettä? Kävisikö se taisteluun tuulimyllyjä vastaan kuten kuin Don Quijote? Tämä palauttaa meidät alun kysymykseen: Voiko alakulon ”hiljentämisestä” olla jotakin haittaa? Säntäisimmekö toteuttamaan hulluja ideoita, kun tyrmäävä realismi ei hillitsisi meitä.

Monenlaista masennusta

Jos masennus kehittyi suojaamaan meitä, se tarkoittaisi, että kaikki masennus ei ole samanlaista: on eri asia, joudummeko luopumaan uratavoitteistamme vai menetämmekö tärkeän ihmisen.

Tutkimukset ovatkin osoittaneet. että masennuksella on monet kasvot. On havaittu, että kun masennus on perua epäonnistuneista pyrkimyksistä, ihmiset oireilevat vetäytymällä ja tuntemalla syyllisyyttä. He ovat pessimistisiä ja väsyneitä.

Sen sijaan masennus, jonka laukaisee läheisen menetys, oireilee itkuna ja suruna. Sen kokijat haluavat tukea läheisiltään.

Jos masennukselle on syynsä, sen pitäisi periaatteessa raueta itsestään, kun masennuksen syyt poistuvat.

Pääsemme toteuttamaan uutta elämänstrategiaa; astumme suruajan toiselle puolelle tai koemme myönteisen muutoksia.

Luonnollisesta sairaalloiseksi

Näin ei kuitenkaan tapahdu kaikille. Jos emme saa aikaan tarvittavia muutoksia tai jäämme täysin vailla tukea, masennus jää päälle ja siihen liittyvä stressireaktio alkaa nipsiä hermosolujamme.

Mitä pidemmälle hermosolujen tuhoutuminen etenee, sitä vaikeampi meidän on hivuttautua masennuksesta ylös. Tämä on se vaihe, jossa masennus muuttuu luonnollisesta sairaalloiseksi ja jossa on viimeistään haettava apua.

Ainoa tapa päästä syvimmästä masennuksesta ylös on kasvattaa kadonneet hermosolut takaisin. Mielialalääkkeiden vaikutus näkyy uusien hermosolujen kasvuna 4–6 viikossa, jolloin koetaan myös ensimmäiset tuntemukset oireiden helpottumisesta.

Lue lisää Mielialalääkkeet auttavat masennukseen.

Juokseminen on vielä tehokkaampi tapa. Se johtaa uusien hermosolujen kasvuun jo parissa viikossa.

Kun oireet helpottavat, voi olla järkevää palata elämänsuunnitelmaa koskeviin kysymyksiin. Se, että masennus eteni näin pahaksi, voi olla merkki siitä, että suunnitelmanteko jäi pelkäksi murehtimiseksi, ja nyt kun mieli tuntuu vahvemmalta, voi tehdä tarvittavia muutoksia. Siihen kuuluu vähemmän sitä, mikä aiheuttaa alakuloa, ja enemmän sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Asiantuntijana psykiatrian professori Hasse Karlsson, Helsingin yliopisto

 

Monenlaista hyvää hoito masennukseen

Masennus on luonteeltaan hyvin moniulotteinen ja -oireinen tila. Tämän vuoksi on mahdotonta tietää, kuka hyötyy mistäkin hoidosta. Lisäksi sekä psykoterapioita että masennuksen hoidossa käytettyjä lääkkeitä on monia.

  1. Lääkkeet Masennukseen liittyy tulehdusreaktioita. Masentuneiden veressä on samoja tulehduksen välittäjäaineita kuin sydän- ja verisuonitaudeissa. Vielä ei tiedetä, onko masennus tulehdustilan syy vai seuraus. Masennuslääkkeet kuitenkin lievittävät tätä tulehdusta. 
  2. Psykoterapiat Psykoterapioita on monenlaisia lyhytterapioista psykoanalyysiin. Kaikkien tehoa ennustaa parhaiten terapeutin ja potilaan välinen hyvä yhteistyösuhde. Depressiosta kärsivän ei kannata käydä terapeutin luona, jonka hän kokee itselleen epäsopivana.  
  3. Sähköhoito Jos mikään muu ei auta vaikeaan masennukseen, sähkösokki yleensä auttaa. Hoito tehdään nukutuksessa, ja tarkoin valituille potilaille, sillä sähkö saattaa heikentää muistia.
  4. Magneettistimulaatio on sähköhoitoa kevyempää. Se annetaan kallon ulkopinnalta.
  5. Aivostimulaatio DBS Vaikeasti masentuneille potilaille voidaan asentaa leikkauksessa aivoihin elektrodi, joka antaa sähköisiä ärsykkeitä.
  6. Mindfulness eli tietoisen läsnäolon harjoitukset opettavat tunnistamaan ahdistusta aiheuttavia tunteita ja tarkastelemaan niitä rauhallisesti.
  7. Kirkasvolohoito on liikuntaa tehokkaampi talvimasennusoireiden, kuten ”hiilihydraattinälän”, painonnousun ja unen tarpeen hillitsijänä.
  8. Liikunta Fyysinen harjoittelu vähintään kaksi kertaa viikossa on osoittautunut tehokkaaksi masennusoireiden lievittäjäksi.
Vierailija

Saako masennusta lääkitä, jos se onkin tarpeellista?

Syöthän ravintolisiä? B:eet C-vitamiinia 500µg/vrk D-vitamiinia 100µg/vrk Magnesium (sitraattimuoto) 400µg/vrk Omega 3 rasvahappoja (EPA ja DHA) mm. Citymarket ja iHerb myy edullisesti vitamiineja. Ravinnosta ja ravintolisistä, joilla korjataan ravintoainepuutokset, jotka aiheuttavat myös aivojen toimintahäiriöitä ei saa kuitenkaan sellaisia voittoja kuin uusista synteettisistä lääkkeistä, joita lääketehtaat kehittelevät. Serotoniinihypoteesi ei pidä paikkaansa, eikä masentuneilla ole havaittu...
Lue kommentti
Vierailija

Saako masennusta lääkitä, jos se onkin tarpeellista?

Kaikissa masennusaiheisissa artikkeleissa, ja aivan erityisesti tässä, pitäisi korostaa sitä, että masennus voi johtua - ja usein johtuu - myös fyysisestä sairaudesta, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta tai B12-vitamiinin puutos (näitä kahta kumpaakin sairastaa jo useampi prosentti väestöstä!). Tällöin oikea ratkaisu ei ole hoitaa masennuslääkkeellä tai jättää hoitamatta, vaan etsiä se taustalla oleva fyysinen sairaus ja hoitaa sitä. Tämä puoli hoidetaan Suomessa hyvin leväperäisesti, eikä auta...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.