Vanhimmat blogin lukijani ehkä muistavat, että Oulussa asuessani olin ahkera hiihtäjä. Talvisin hiihdin huomattavasti enemmän kuin juoksin, ja joka kevät osallistuin johonkin hiihtotapahtumaan, joko Tervahiihtoon tai Vuokatti-hiihtoon.

Helsinkiin muutettuani hiihtoharrastukseni koki äkillisen lopahtamisen, siitä yksinkertaisesta syystä, että viime vuosien talvet ovat olleet niin heikkoja, että Helsingissä ei ole päässyt pahemmin hiihtämään. Latuverkostoahan Helsingissä riittäisi, ja joka vuosi jossain päin pääkaupunkiseutua on ollut hiihtobaanoja avoinna, mutta nuo reitit ovat sijainneet sen verran kaukana, että en ole autottomana niiden äärelle päässyt. Merikään ei ole tainnut olla ainakaan viimeiseen pariin vuoteen olla ollut hiihtokelpoinen. Kuluneen neljän vuoden aikana hiihtokertani ovat laskettavissa kahden käden sormilla, mikä on tosi harmi!

Viime vuosien aikana olen avannut (ja joskus myös päättänyt) hiihtokauteni joululomalla, ja niin tein tänäkin vuonna. Tänä vuonna Kajaanissa oli oikein optimaaliset hiihtokelit: lunta oli poikkeuksellisen paljon eikä pakkasta ollut paljoa viittä astetta enempää. Aattona tuprutti jonkun verran lunta, mutta muina päivinä päiväsaikaan oli tyyntä ja miltei aurinkoista.

Vuoden tauon jälkeen ensimmäinen hiihtolenkki tuntui mahtavalta. Olen kärsinyt enemmän tai vähemmän jonkinlaisesta juoksumotivaation puutteesta, ja juoksemaan lähteminen on tuntunut tosi hankalalta. Samanlaista vaikeutta hiihtämistä kohtaan ei kuitenkaan ollut, vaan lähdin innosta puhkuen lähiladulle.

Hiihtelin kaikessa rauhassa hiljakseen omaa tahtiani noin 14 kilometrin mittaisen lenkin. Ensimmäiselle hiihtolenkilleni minulla ei ollut muita tavoitteita kuin pysyä pystyssä ja nauttia menostani. Ja todella kyllä nautin: oli ihanaa hiihtää metsän keskellä, katsella lumesta raskaita puita ja tilhiparvia, jotka ruokailivat niiden oksilla. En kaivannut musiikkia enkä odottanut yhtään, että milloin lenkki tulisi päätökseensä. Päinvastoin, minusta tuntui, että olisin voinut hiihtää ikuisuuden, ellei huonot varusteeni olisi päättäneet toisin. Reilun tunnin jälkeen oli pakko kääntyä kotiin, kun ohuisiin juoksusukkiin verhotut varpaani alkoivat palella niin kovasti.

Hiihtoreissuni jälkeen en voinut muuta kuin toivoa, että kunpa Helsinkiin vielä saataisiin joskus hiihtokelit!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Apple a Day on nuoren lääkärin blogi treenaamisesta, hyvinvoinnista, arjesta ja juhlasta.

Ota yhteyttä:
sansunblogi@gmail.com.

Seuraa minua Facebookissa.

Seuraa minua Bloglovinissa.

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat