Nyt on taputeltu elämäni seitsemäs maraton, joka ei harmillisesti mennyt niin kuin Strömsössä. Pari viimeistä maratonia ovat olleet sellaisia nappisuorituksia, että olen varmaan ehtinyt tottua liian hyvälle. Tästäkin reissusta lähdin hakemaan samanlaista menestystarinaa kuin Münchenistä tai Frankfurtista, mutta valitettavasti nuo toiveet eivät tällä kertaa toteutuneet.

Odotukset maratonin suhteen olivat kovat myös siksi, että kaikista kiireistä huolimatta sain tehtyä varsin onnistuneen maraton-kauden ja treenattua itseni parempaan kuntoon kuin koskaan. Lähdin siis hakemaan enkkaa, ja valmentajani sanoi hyvänä päivänä jopa 3.15 -alituksen olevan mahdollista. Ihan noin kovaan kyytiin en kuitenkaan itse ajatellut lähteä, vaan taktiikkana oli lähteä alkuun 4.50-kilsavauhtia ja siitä sitten kiristellä myöhemmin.

Kisa-aamu ei valjennut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, sillä olin nukkunut yön tosi huonosti. Onneksi kelloja kuitenkin siirrettiin tunnilla ja sain siksi vähän ekstraunta. Käytiin syömässä aamiainen, ja tiesulkujen vuoksi suunnattiin jo 7.30 jälkeen kisapaikalle. Maratonin startti oli vasta 10.30, mutta ei uskallettu ottaa sitä riskiä, että tiesulkujen vuoksi taksit joutuvat kiertelemään ja myöhästytään sen takia startista.

Fiilis ennen kisaa oli ihan hyvä: ei mikään huippu, mutta eipä se koskaan ennen maraa mikään erityisen juhlava olekaan. Käytiin verryttelemässä kaikeassa rauhassa, vietiin kamat säilytykseen ja ahtauduttiin karsinaan, jossa oli varsin tiivis tunnelma. Starttilaukauksen pamahdettua pääsin aika nopsaan ylittämään lähtöportin, ja muiden rynniessä ohitse päätin ottaa itse ihan rauhallisesti.

Lähdin kellottamaan noin 4.50 minuutin mittaisia kilometrejä, ja suunnitelma onnistui ihan hyvin. Alkuun oli vieläpä jonkun verran alamäkeä, johon oli mukava rallatella rennosti menemään. Parilla viimeisimmällä maratonilla olen kärsinyt alkumatkan vatsavaivoista, joten nyt kuulostelin koko ajan, että miltäköhän vatsa tuntuu. Mitään pistoksia ei kuitenkaan tuntunut, ja oloni alkoi huojentua askel askeleelta.

Suunnitelmissani oli juosta eka vitonen kevyesti, ja se kulkikin aika tasan 24 minuuttiin. Fiilis oli hyvä, ja niinpä kiristin vauhtia. Tasaisen vauhdin pitäminen oli kuitenkin hankalaa, sillä en voinut luottaa kelloni GPS:ään, ja missasin kilsakylttejä tasaiseen tahtiin. Keskimäärin vauhtini pyöri noin 4.40-4.42 -tienoilla, eli aikalailla tavoitteessani. Vaikka vatsa tuntuikin hyvältä, tunsin kropassani, että tänään ei välttämättä ole mikään parhain juoksupäivä. Tuntui, että 4.40 -vauhtiin sai tehdä jo alusta asti aika paljon töitä, vaikka treeneissä kyseinen vauhti on tuntunut helpolta.

Reitin varrella oli juomapisteitä 2,5 kilsan välein, ja olin tehty itselleni suunnitelman ottaa geelejä 12,5 kilometristä alkaen viiden kilsan välein. Jostain syystä olin kuitenkin unohtanut kokonaan miettiä nesteiden nauttimisen, ja niinpä posottelin onnellisesti ohi joka toisen vesipisteen. Keli ei ollut mikään kuuma, mutta selvästi lämpimämpi kuin mihin olen maratonilla tottunut, ja niinpä vesipisteiden skippaamis -taktiikka alkoi jossain vaiheessa kostautua.

Puolimatkaan tulin vielä hyvissä fiiliksissä, noin 1.38 -ajassa, eli olin vielä tukevasti enkassa kiinni. Tässä vaiheessa olo oli jo aika janoinen, ja päätä alkoi jo vähäsen särkeä. Tapojeni vastaisesti oikein pysähdyin seuraavalle juomapisteelle ja join kolme mukia vettä. Valitettavasti tämä oli liian myöhään, ja 25 kilometrin kohdalla aloin huomata, miten pohkeet alkoivat pikkuhiljaa jäykistyä. 27 kilsan jälkeen oikea pohje kramppasikin oikein kunnolla, ja tässä vaiheessa tiesin, että tämä oli tässä - enkkamahdollisuudet valuivat käsistäni taivaan tuuliin.

Krampit olivat sen verran kivuliaita, että jouduin pysähtymään venyttelemään monta kertaa. Aika nopeasti unohdin myös murheeni menetetystä enkasta, ja aloin pohtia sitä, että miten hitossa pääsen reitiltä pois. Matkaa oli kuitenkin edessä reilut 14 kilometriä, ja kramppisilla pohkeilla sen taittaminen tuntui mahdottomalta. Päätin, että keskeyttää en mielellään haluaisi, vaan raahautuisin maaliin vaikka väkisin. Reitin varrelta oli myös käytännössä mahdotonta päästä maaliin millään muulla kuin ambulanssilla, joten apostolin kyyti maaliin oli käytännössä ainoa vaihtoehtoni.

Loppumatka oli todellinen Via Dolorosa: molemmat pohkeet kramppailivat tasaiseen tahtiin, olo oli etova ja pieni ärsytyksenpoikanenkin takoi takaraivossa. Välillä jouduin kävelemään, mutta välillä taas pystyin juoksemaan hiljaa. Suurin iloni oli kanssajuoksijat, jotka tsemppasivat minua mukaansa aina, kun aloin kävellä. Pahimmat hetket koin 36 kilometrin kohdalla, kun pohkeiden lisäksi lonkankoukistajani alkoivat krampata, enkä enää keksinyt mitään muuta kuin mennä maahan makaamaan, venyttelemään ja keräämään voimia. Siinä makoillessani ajattelin ensimmäistä kertaa, että en jaksa millään enää maaliin.

Onneksi paikalle sattui pelastava enkeli, slovenilaismies, joka nosti minut ylös maasta ja tsemppasi jatkamaan matkaa. Hän lupasi juosta kanssani loppumatkan, ja niin hän tekikin. Harvoin liikutun juoksukisoissa, mutta hänen eleensä oli niin kaunis, että kyyneleet tulivat silmiini. Hän odotti minua aina juomapisteellä ja tarjosi minulle urheilujuomaa. Ylitimme maaliviivan samaan aikaan, ja maalissa halasimme ja kiitimme toisiamme seurasta. Sitten hän katosi omille teilleen.

Maaliin päästyäni en jaksanu harmitella pieleen mennyttä suoritustani, sillä olin vain iloinen siitä, että olin päässyt reitiltä ois ja kaikki kurjuus oli takanapäin. Omaksi ihmetyksekseni en ollut pahemmin harmissaan juoksusta myöhemminkään - aina ei voi onnistua. Toki se harmittaa, että onnistuneen maratonharjoittelun jälkeen en saanut ulosmitattua kuntoani, varsinkin kun olisin ollut ennätyskunnossa. Tällaista tämä urheilu kuitenkin on, ja onneksi tällä kaudella olen tehnyt enkat puolikkaalla, kympillä ja vitosella. Elämässä on ollut muutenkin paljon mukavia ja onnistuneita juttuja, joten ei pidä antaa yhteen pieleen menneen maratonin masentaa. Ja onneksi aina on after runit - kunnon hampurilaisen ja skumppalasillisen jälkeen ei harmittanut enää sitä vähääkään.

Kommentit (6)

Sansu
Liittynyt21.5.2013

3.39 ja osia! Tavoite oli tosiaan 3.15 pintaan eli "vähän" siitä jäätiin :D

O_o

Kerkisin nyt vasta kiireiltäni lukemaan sinun viimeisimmät päivitykset. Kiitos jälleen hyvistä teksteistä. Näitä juoksukisatarinoita on kiva lukea, kun kerrot tapahtumista yksityiskohtaisesti, lukijana pääsee elämään juoksukisan mukana. Harmi juttu, tuo epäonnisuus, mutta asenteesi epäonnistumisiin on ihaltava! Kiitos siis jälleen, että kirjoittelet blogia. Tsemppiä tuleviin treeneihin ja kisoihin! :) T. Pitkäaikainen lukijasi

JF

Enpä tiedä, jokaiselle sopii vähän erilainen tyyli, mutta omasta mielestäni kisoihin kannattaa lähteä ilman mitään kovin tarkkaa tavoitetta. Itseäni ainakin stressaisi älyttömästi kilometrikylttien ja ajan kulumisen seuraaminen. Jos kokoajan juoksee sitä vauhtia, että jaksaa, niin silloin tekee parhaansa. Lopussa sitten saa laittaa kaikki peliin. Aika kliseistä ja yksinkertaista... Itse olen joka kerta tähän mennessä juossut puolikkaalla ennätykseni. Lähinnä olen aina tarkkaillut, että syke pysyy karkeasti jonkin lukeman alapuolella ja että vauhti pysyy jonkin lukeman yläpuolella. Nuo rajat olen määritellyt treenien perusteella. Nojoo, kieltämättä pientä itsepetosta, sillä aina olen tavoitellu ennätystä ja halunnut sen juosta. Jotenkin yritän aina silti muisuttaa itselleni, että ei se niin vakavaa ole, rennosti vain.

Sansu
Liittynyt21.5.2013

Mä en ihan tarkkaan ymmärrä, että miksi on stressaavampaa katsoa vauhti kilometrikylttien perusteella kuin kellosta? Eikö se ole vähän sama asia. :D Itse en puolestaan seuraa sykettä, kun se voi olla ihan mitä sattuu esim. jännityksestä johtuen. Se on ihan totta, että väkisin vääntämällä ei tule mitään, eikä sille mitään voi jos ei jonain päivänä kulje. Se taas, et "juoksee sitä vauhtia että jaksaa" on taas ehkä vähän monimutkaisempaa. Itsekin sain juoksu-urani alussa helpommin ennätyksiä, kun ajoissa oli mistä lähteä, mutta nyt aletaan olla siinä pisteessä, että minuutit alkaa olla tiukassa ja enkka vaatii todellista onnistumista. Tai sitten pitäisi vaan treenata enemmän :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Apple a Day on nuoren lääkärin blogi treenaamisesta, hyvinvoinnista, arjesta ja juhlasta.

Ota yhteyttä:
sansunblogi@gmail.com.

Seuraa minua Facebookissa.

Seuraa minua Bloglovinissa.

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat