Tällä viikolla minulle on taas muistunut pariin otteeseen se, mikä onkaan urheilemisessa parasta. Ei, se ei ole kiinteämpi kroppa, tiukempi suorituskyky tai paukkuvat enkat - se on ihan jotain muuta.

Maanantaina lähdimme kiipeämään vieraidemme kanssa Pöytävuorelle. Valitsimme lyhyehkön, mutta todella jyrkän ja haastavan Platteklip-nimisen reitin huipulle. Meitä lähti matkaan seitsemän hengen porukka - minä ja poikkis, vanhempani sekä kolme kaveriani.

Yksi kavereistani oli vähän peloissaan Pöytävuoren huiputuksesta, sillä hän ei ole kovien urheilusuoritusten ystävä, eikä hän muutenkaan ole vaellellut jyrkillä vuorilla aikoihin. Kuumuus ja kivikkoinen polku eivät myöskään auttaneet asiaa. Kuitenkin hän päätti rohkeasti lähteä matkaan, ja olinkin varma, että hän kyllä pääsee huipulle, vaikka helppoa se ei välttämättä tule olemaan.

Vajaan parin tunnin hikisen kipuamisen jälkeen koko joukkueemme saavutti huipun, myös tämä ystäväni. Ja voi, kuinka riemuissaan hän suorituksestaan oli - ja sieti todella ollakin, koska vaellus ei ollut mikään helppo! Olin todella ylpeä kaveristani ja kaikista mahtavinta oli nähdä, kuinka hän sai energiaa ja voimaa urheilusuorituksesta. Hän inspiroitui niin, että alkoi suunnitella seuraavia vuoren valloituksia.

Samantyylinen endorfiiniryöppy saavutti minut eilen, kun olin tekemässä ihan tavallista ratatreeniä juoksuklubin kanssa. Ohjelmassa oli neljä 800 metrin vetoa ja neljä 400 metrin vetoa. Ensimmäisen 800 metrin juoksin aikaan 3.07, mikä on minulle todella kova. Säikähdin kovaa alkua, mutta seuraava kasi kulkikin kevyesti 3.02, ja sitä seuraava 3.01! Viimeisellä puristin viellä 2.59, ja olin ihan ihmeissäni - olin yhtäkkiä juossut peräjälkeen kolme kovinta kasisatasta koskaan.

Treenin jälkeen minusta tuntui aikalailla samalta kuin ystävästäni Pöytävuorella - yhtäkkiä tuntui, että olin täynnä energiaa. Minut valtasi tunne, että minä pystyn mihin vaan. Enkä tarkoita tällä pelkästään urheilua, vaan muutakin elämää. Endrofiiniryöppy antoi minulle itsevarmuutta myös muillakin elämän osa-alueilla, ja aikaisemmin minua ahdistaneet asiat tuntuivat pieniltä.

Tätä urheilu minulle parhaimmillaan on. Ei pelkästään tunnetta siitä, että pystyy koviin fyysisiin suorituksiin, vaan itsevarmuuden lisääntymistä ja minän pystyvyyden tunteen vahvistumista myös muilla elämän aluilla. Se jos mikä on sellainen fiilis, minkä vuoksi hikoilla säännöllisesti lenkkipoluilla!

Ihanaa ja energistä viikonloppua kaikille!

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Apple a Day on nuoren lääkärin blogi treenaamisesta, hyvinvoinnista, arjesta ja juhlasta.

Ota yhteyttä:
sansunblogi@gmail.com.

Seuraa minua Facebookissa.

Seuraa minua Bloglovinissa.

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat