Viime viikolla lounastauolla kuulin, kun viereisessä pöydässä eräs nuori nainen kertoi ystävilleen viisivuotissuunnitelmastaan. Suunnitelma sisälsi paljon asioita, joita varmasti kuka tahansa pari-kolmekymppinen nainen elämältään toivoo, kuten työpaikka, avioliitto, omistusasunto ja lapsi. Nainen vaikutti onnelliselta ja päämäärätietoiselta, mutta tunsin silti oudon piston sydämessäni kuunnellessani hänen suunnitelmiaan.

Jostain syystä minulla koskaan ole ollut mitään viisivuotissuunnitelmaa eikä bucket list:ä elämän varalle. En tiedä miksi, mutta olen aina ollut vähän huono tekemään vuosien päähän ulottuvia suunnitelmia. Toki minullakin on haaveita, toiveita ja tavoitteita, joiden toivon jossakin elämänvaiheessa toteutuvan. Eikä viisivuotissuunnitelmissa sinänsä ole mielestäni mitään pahaa: onhan se hyvä, että ihminen tietää, mitä elämältään toivoo.

Kuinka moni kuitenkaan laatii suunnitelmansa ja bucket listinsä ihan puhtaasti omien halujen ja toiveiden mukaan? Monien "listat" sisältävät paljon asioita, joita vaikkapa yhteiskunta olettaa meidän tekevän tietyssä järjestyksessä. Totta kai monet varmasti toivovat työpaikkaa ja perhettä, mutta ainakin minulle on ollut aina vaikeaa olla täysin välittämättä muiden odotuksista. Olen löytänyt itseni miljoona kertaa ajattelemasta, kuinka minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla yhä hyödyllisempi, tehokkaampi ja parempi. Haluta niitä asioita, joita minun oletetaan haluavan.

On hassua, kuinka tekemällä asiat "väärin" sitä yllättäen osaakin olla itselle armollinen. Vuosi sitten en todellakaan kuvitellut olevani tässä tilanteessa, missä nyt olen. Kun tein asioita, joita muut (tai edes minä itse) eivät olettaneet minun tekevän, opin kuuntelemaan enemmän itseäni, omaa sydäntäni ja intuitiotani. Kun näin, että elämä jatkuu, vaikka se kääntyykin ympäri, annoin itselleni siimaa.

Vaikka toiveita ja tavoitteita on hyvä olla, niiden tavoittelu voi helposti käydä suorittamiseksi. Matkalla kohti onnea voi hukata itsensä, eikä enää erota, tavoitteliko sitä mitä todella toivoi vai sitä mitä muut olettivat. Minulle haastetta riittää siinä, että pysyn polulla oma sydän kompassina. Siksi jatkan elämääni ilman mitään viisivuotissuunnitelmaa.

(kuva täältä)

Kommentit (7)

Vierailija

Hieno postaus ja hyviä ajatuksia! Kinoja ajatuksia täältä sulle!

t. Kaija

Vierailija

Muistan ensimmäisen tutkinnon ajoilta yhden tytön, joka oli todella päämäärätietoinen. Hän oli kihloissa kun 19-vuotiaana aloitti, teki tutkinnon ennätysajassa 4 vuodessa, sa heti huipputyöpaikan (jossa nykyään vakivirassa), sai kaksi lasta, meni naimisiin, osti omakotitalon, uuden auton. Kaikki meni niinkun odotuksissa. Koskaan hän ei kuitenkaan ole vaikuttanut onnelliselta, ja sitä olen omien, kuitenkin varsin onnellistenkin haahuilujeni keskellä joskus miettinyt. Jos haluaa kontrollinomaisesti takertua elämään ja ohjata sen väkisin tietynlaiseksi, niin saattaahan sitä sitten huomata, että elämä on kyllä sellaista, kuin saduissa kuvataan, mutta ei omanlaista. Usein olen miettinyt, mitä tällaiselle ihmiselle tapahtuisi, jos elämä järjestäisi mutkia matkaan.

 

Itse olen oikeastaan vasta nyt reilusti yli 3-kymppisenä alkanut osata kuunnella mitä ylipäänsä voisin haluta kokeilla. Sen myötä nyt on tullut aika, kun haluan tehdä edes vähän tarkempia suunnitelmia - ehkä vuositasolla, tai sen tarkemmin aikaa määrittelemättä. Viisivuotissuunnitelma kuulostaa hurjalta, mutta on varmasti toisille sopiva.

 

Riitta

 

Vierailija

Niin viisas postaus. Olen hivenen vanhempi täti jo, mutta jos jotain olen tämän elämäni aikana oppinut niin sen, että elämää ei oikein kannata suunnitella kovin pitkälle valmiiksi. Elämällä kun on tapana yllättää. Tärkeintä on, että osaa kuunnella itseään ja sydäntään ja eri tilanteissa toimia siten kuin se on itselle parasta, ympäristön paineista huolimatta.

 

Kaikkea hyvää, ihanaa ja kaunista sinulle Sanna!

-Tarja-

Vierailija

Pohdin juuri tänä aamuna samanlaisia ajatuksia; mä olen teynyt syksyn ajan 80% työaikaa sen takia että saisin opiskella sitä alaa mitä oikeasti haluan. Olen ollut onnellinen siitä, että saan majoittua työpöydän ääreen koulukirjoineni lukemaan, kirjoittamaan ja pohtimaan. Töissä ja muuallakin olen saanut kuitenkin hämmästelyä ja paheksuntaankin osakseni, kun en tee sataprosenttisesti töitä.

Toinen suuri juttu minulle tänä vuonna on ollut matkustelu. Ollaan lähdetty reissuun aina kun se on ollut mahdollista. Tästäkin on tullut kaikenlaista kommenttia, matkustelu ei kaikkien mielestä ole järkevin tapa käyttää rahaa.

Ajoittain saatan hieman pahoittaa mieltäni muiden kommenteista, mutta onneksi varmuus omasta tekemisestä on kasvanut niin, että ei sitä vaan jaksa enää välittää. Siispä ensi viikolla lähdetään Berliiniin ja juuri sovin tekeväni myös kevään ajan kevennettyä työaikaa! :D

t: Lenkkareissa-Ninni

Vierailija

Olen itse kiltisti mennyt tuon peruskoulu->lukio->yliopisto->työpaikka putken ja nyt kun omat kaverit alkavat mennä naimisiin ja saada lapsia tunnistan itsessäni ihan smaoja ajatuksia! Mulla on välillä tosi vahvasti semmoinen olo että munkin KUULUISI nyt jo duunailla noita asioita, sen sijaan harrastelen kaikenlaista, matkustelen ja hengailen. Itse tykkään omasta elämästäni tosi paljon ja haluan kyllä joskus noita asioita mutta en vielä. Usein myös vanhemmat perhetutut ja sukulaiset näkeekin mun tilanteen jotenki "surullisena" ja hirveesti koittaa tsempata että kyllä se siitä, kyllä sinäkin vielä joskus. Itselle näistä kommenteista (vaikka hyvää tarkoittavatkin) nousee semmoinen kamala vastarintavimma, ärsyttää että ihmiset olettavat että olen jotenkin epäonnistunut nyt kun en jokaista virstanpylvästä saavuta siinä "normaalissa" tahdissa. Musta on ihanaa että omassa elämässä ei ole vielä tarkkaa suunnitelmaa, mutta kumminkin perusasiat ja toimeentulo on kondiksessa. Oon ihan viisivuotissuunnitelmattomuuden kannalla! Hyvä Sanna!

Vierailija

Hieno ja ajatuksia herättävä postaus! Kiitos Sanna!

 

Parikymppinen minä kyllä suoritin elämääni pitkältä juurikin ympäristön luomien odotusten ja "näin tämän kai kuuluu mennä"-ajatuksen pohjalta. Siinä vaiheessa, joskus kolmenkymppisenä, sitten vasta helpotti, kun päätin alkaa elää omaa elämääni, sen suorittamisen sijaan. Oman itsensä ja sydämensä kuunteleminen onkin tuonut elämääni sellaista, mitä ei olisi varmasti tarkimmillakaan suunnitelmilla saavuttanut :) Ympäristön luomat paineet ovat nekin helpottaneet ajan myötä, tai sitten niitä ei enää niinkään noteeraa. Mitä nyt huomaa erinäisiin markkinatutkimuksiin ym. vastatessaan olevansa oman tiensä kulkijana aina kohderyhmän ulkopuolella "kiitos, meillä ei ole Teille taustakysymysten lisäksi enempää kysyttävää" :)

 

Johanna

Sansu
Liittynyt21.5.2013

Kaija, kiitti :)

Riitta, jep, tuollaisia tyttöjä tunnen minäkin monia. Varmasti jotkut ovat ihan aidosti onnellisia, mutta eivät kaikki. Sen sijaan, että pyrkii tekemään kaiken "oikein" on hyvä miettiä, että mikä on se, mikä tekee just mut onnelliseksi.

Tarja, niinpä, elämä todellakin yllättää. Ehkä on parempi olla avoin kaikelle kuin rutistaa tiukemmin kiinni siitä, mitä luuli haluavansa.

Lenkkareissa-Ninni, musta sä elät juuri niin kuin pitää. :)

Vierailija, jep, mäkin olen se "surullinen tapaus", vanhapiika, joka vaan keskittyy töihin eikä haaveile perheestä niin kuin kuuluisi, huoh. Milloinkohan ihmiset ymmärtävät, että elämältä voi haluta vielä tässä vaiheessa jotain muuta?

Johanna, ehkä sitä iän myötä antaa itselleen vähän enemmän siimaa. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Apple a Day on nuoren lääkärin blogi treenaamisesta, hyvinvoinnista, arjesta ja juhlasta.

Ota yhteyttä:
sansunblogi@gmail.com.

Seuraa minua Facebookissa.

Seuraa minua Bloglovinissa.

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat