Hyvä, että olin ehtinyt maratonin jälkeen chipin kengästäni riisua, kun minulta jo kyseltiin, että minnekäs suuntaan seuraavaksi juoksemaan ja mikä on seuraava tavoitteeni. En todellakaan ole osannut vastata kysymykseen vieläkään, sillä niin kuin olen täälläkin jo kirjoitellut, takki on ollut tyhjä maratonin jäljiltä. Olen todella odottanut tätä siirtymäkautta kuin kuuta nousevaa, joten tulevat tavoitteet eivät ole olleet todellakaan kirkkaana mielessä.
 
Vaikka tykkään kilpailuista ja osallistun vuoden aikana useisiin juoksutapahtumiin, ei urheilu ole minulle projekti, joka tähtää johonkin. Treenaaminen on minulle harrastus, osa arkeani, ja urheilisin varmasti ihan samalla tavalla, vaikken koskaan enää osallistuisikaan yhteenkään maratoniin. Siksi tuntuu välillä oudolta ajatella, että aina täytyisi olla joku tavoite tai projekti päällä, vaikka totta kai esimerkiksi maratonia varten harjoittelu tuo tiettyä piristystä normaaliin treeniin.
 
Munchenin yli odotusten sujuneen maratonin jälkeen mieleeni hiipi kieltämättä ajatus, että alkaakohan suorituskykyni rajat olla pikku hiljaa käsillä. 3.20 on sellainen aika, jota en uskonut pari vuotta sitten pystyväni juoksemaan - enkä kyllä uskonut ennen maratoniakaan. Seitsemän minuutin enkkaparannus viime vuoteen nähden on myös minun tasollani todella huima, sillä treenimäärät eivät ole todellakaan lisääntyneet - päinvastoin. Jostain syystä minusta tuntuu, että treenin määrää pitäisi jo selvästi kasvattaa, jos meinaisin parantaa maratonennätystäni ainakin enemmän kuin sekunteja tai minuutteja juustohöyläämällä. Toisaalta, tarvitseeko aina tähdätä uusiin ennätyksiin?

 
Kroppani kyllä varmasti kestäisi treenin lisäyksen, sillä olen siinä mielessä todella onnekas, että olen säästynyt kaikenlaisilta vaivoilta tähän saakka. Kovimmatkaan kilsamäärät eivät ole tuottaneet ongelmia pieniä satunnaisia lihasjumeja lukuunottamatta. Vaikka nytkin olen treenannut välillä jopa liian juoksupainotteisesti, en usko, että juoksukilometrien pieni lisäys aiheuttaisi minulle vaivoja.
 
Ehkä suorituskykyni rajat eivät siis ole vielä tässä. Jostain syystä minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole mitään palavaa halua asettaa jotain uutta maraton-aikatavoitetta. Motivaatio treenimäärien lisäämiseen puuttuu myös, sillä tuntuu, että tämänhetkinen harjoittelumäärä on minulle jo aikalailla maksimaalinen. Jos treenaisin enemmän, se olisi pois muusta elämästä, ja sitä en halua. Haluan, että ehdin halutessani tehdä arki-iltoinakin muutakin kuin urheilla ja että minun ei pidä viikonloppuisin elää treenin ehdoilla. En ole kilpaurheilija ja tykkään ottaa välillä rennosti.

Toisaalta taas en voi mitään sille pienelle kutkuttavalle ajatukselle, ehkä seuraava haaste voisi olla jotain muutakin kuin uusi maraton. Pahoin pelkään, että jahka aika kuluu ja kultaa muistot, alan taas suunnitella jotain muuta. Esimerkiksi tällaista...

Jep, olen aina sanonut, että en juokse koskaan maratonia pidempää kisaa. Mutta entä jos matkaan lähtisi ihan retkeilymielessä ja ilman paineita... Silloin ei tarvitsisi stressata treenimäärien lisäämisestäkään. ;) Kapkaupungissa olisi nimittäin sopivasti tarjolla maailman kauneimmaksi tituleerattu ultramaraton maaliskuun lopussa. Ja eikös sinne muutenkin lähdetä once in a lifetime -meiningillä?

No, katsotaan nyt, että mihin nämä ajatukset tästä jalostuu! Toistaiseksi nautin siirtymäkaudesta ja teen kaikkea muuta kuin juoksen. :)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Apple a Day on nuoren lääkärin blogi treenaamisesta, hyvinvoinnista, arjesta ja juhlasta.

Ota yhteyttä:
sansunblogi@gmail.com.

Seuraa minua Facebookissa.

Seuraa minua Bloglovinissa.

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat