Ensimmäinen kuukausi Kapkaupungissa alkaa olla takanapäin. Mitähän tuohon sanoisi. Tavallaan tuntuu, kuin olisimme saapuneet tänne pari päivää sitten, mutta toisaalta taas kuukauden takaiset tapahtumat Suomessa tuntuvat tapahtuneen valovuosia sitten. On hassua, miten aika ei aina käyttäydy lineaarisesti, vaan välillä se hidastelee, välillä spurttailee.

Vaikka tuntuu, että tämä ensimmäinen kuukausi on mennyt lähinnä intensiiviseen koulunkäyntiin eikä niinkään paikkojen tutkimiseen, olen ehtinyt muodostaa jonkinlaisen käsityksen Kapkaupungista. Kaupunki on jotenkin tosi erilainen kuin mikään muu paikka, jossa olen aikaisemmin vieraillut - tätä on vaikeaa pukea sanoiksi. "Best of both worlds", sanotaan Kapkaupungista ja ehkä tuon ilmaisun voisin itsekin allekirjoittaa.

Afrikka-viboja länsimaisilla mukavuuksilla olisi kuitenkin liikaa sanottu, molempiin suuntiin. Ei täällä ole samanlaista tähtitaivasta kuin vaikkapa Keniassa, samaa ruosteenpunaista maaperää tai sitä syvänvihreää metsää. Täällä on valtateitä ja ostoskeskuksia, ginibaareja ja yökerhoja, melkein kuin kotona, mutta ulkona ei uskalla liikkua pimeällä. Toisaalta taas täällä puhaltaa vilvoittava tuuli, aurinko ei paista väkivaltaisesti päivästä toisen ja merenrannassa ilma maistuu suolalta. Kaupunkia vartioivat vuoret, joiden rinteillä kulkee vaellusreittejä enemmän kuin yksi ihminen ehtii koskaan koluta. Täyteen ahdetulla minibussilla voi ajaa keskustaan, joissa kohoaa korkeita, kiiltäviä rakennuksia, josta löytyy kaikki mukavuudet.

Jostain syystä en ole ehtinyt tuntea koti-ikävää juurikaan. Totta kai ikävöin perhettäni ja ystäviä, mutta sellaista "suomi-ikävää" en ole kokenut juurikaan. Täällä on minusta kaikki, mitä tarvitsen, ja olen ollut oikeastaan positiivisesti yllättynyt elämästä täällä. Poikakaveri oikein ihmetteli, että miten en muka kaipaa mitään asioita Suomesta, mutta niin se vain on. Olen kai loppuviimein aika sopeutuvainen ja optimistinen.

Entäpä muu elämä täällä? Opiskeluelämä tuntuu oudolta pitkän tauon jälkeen. Luennoilla istuminen oli rankkaa, mutta niin ovat kotipäivätkin. Välillä tuntuu, että keskittyminen ei riitä kuin epäoleelliseen, kissavideoihin ja blogien selailuun. Välillä taas pänttään asioita lähes paniikinomaisessa tilassa ja yhtäkkiä huomaan, että tunteja on kulunut jo useita. On hassua istua kotona monta tuntia päivässä - ehkä minunkin pitäisi mennä opiskelemaan vaikkapa johonkin kivaan kahvilaan?

Opiskelijaelämän uudelleenalkamisen myötä tajuan, kuinka kiireinen olen ollut viimeiset vuodet. Ensin hukutin itseni harrastuksiin ja menoihin, sitten työhön. En ole varmaan koskaan tehnyt niin paljon töitä kuin viime vuoden aikana. Toisaalta tuolloin hoksasin keventää muuta elämääni niin paljon, että aikaa itselleni oli töistä huolimatta enemmän kuin aiemmin. Nyt, kun työtä ei kuitenkaan ole, tuntuu hullulta ajatella, kuinka sitä on valvonut yhden yön viikossa 1,5 vuoden ajan.

Tuntuu, kuin yhtäkkiä minulla olisi käytössä ihan älyttömän paljon enemmän aikaa ja energiaa ja niinhän se varmaan onkin. Se tuntuu todella suurelta luksukselta. Kuulostan ehkä itsekkäältä, mutta tuosta ajasta haluan käyttää suuren osan itseeni. Toki haluan helliä myös parisuhdettani, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu siltä kuin olisin jonkun suuren oivalluksen äärellä. Kuulen, kuinka universumi puhuu minulle, mutten ihan saa selvää siitä. Täytynee hiljentyä kuuntelemaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Apple a Day on nuoren lääkärin blogi treenaamisesta, hyvinvoinnista, arjesta ja juhlasta.

Ota yhteyttä:
sansunblogi@gmail.com.

Seuraa minua Facebookissa.

Seuraa minua Bloglovinissa.

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat