Autatko muita iloisin mielin vai oletko matkalla marttyyrimaahan?

"Kaikki vaan käyttää mua hyväkseen", "Mä vaan annan ja annan enkä koskaan saa mitään", "Sekään ei edes kiittänyt mua, vaikka kuinka autoin", "Mä tunnun vetäväni puoleeni pelkkiä hyväksikäyttäjiä."

Antamisen ilo voi joskus kääntyä marttyrimaiseksi katkeruudeksi, jos tuntuu, ettei vastapuoli osaa arvostaa lahjaasi. Etenkin suurkaupungissa törmää usein ihan aitoihin hyväksikäyttäjiin, jotka ottavat kyllä hymyillen lahjasi/ aikasi/apusi vastaan, mutteivät koskaan ole paikalla, kun tarvitsisit vastapalvelusta. He painavat vain tarkkaan mieleensä kiltin luonteesi ja palaavat santsaamaan ilmaista apua/aikaa/rahaa heti tarpeen vaatiessa. Idiootit! Törkimykset! Pahat ihmiset!

Voi minua raukkaa...

Vai voisiko kuviota katsoa toisestakin kulmasta?

Muiden auttamista ja muille antamista pidetään usein itsearvoisen hyvinä asioina, jotka tuovat iloa sekä itselle että muille. Mutta vaikka se on minustakin totta, huomaan, että marttyyrifiilis iskee helposti päälle, jos en kuuntele itseäni ja annan  muille "liikaa".

Mutta mistä tietää, milloin liiallisen antamisen raja oikein ylittyy?

Uskon, että vastaus on yksinkertaisesti omassa olossa: jos lahjan antaminen tuntuu hyvältä ja kivalta, se on ok myös omalle "hyväntekeväisyyspankille", jos olo taas on nihkeä ja joutuu jotenkin suostuttelemaan itseään auttamaan muita, voi olla varma, että oma auttamistili on nollilla.

Auttamistilin saldo voi myös hyvin olla eri eri ihmisille: jos olet antanut tietylle ihmiselle apua/tukea/rahaa ja saanut vastalahjaksi vain kylmää välipitämättömyyttä, on ehkä syytä vilkaista myös peiliin: ihmiset osoittavat usein hyvinkin nopeasti,keitä ovat, ja jos jatkat kiittämättömän kaverin auttamista, et voi lopulta syyttää läheisriippuvaisen uhrin asemastasi ketään muuta kuin itseäsi.

Miten auttamistilin saldoa sitten voi kasvattaa?

Muiden antama apu/tuki/lahjat kasvattavat tietenkin oman tilin saldoa välittömästi: on helppo antaa, kun on itse saanut, heh. Tällainen ajattelu voi kuitenkin usein johtaa juuri edellämainittuun läheisriippuvaiseen uhrikuvioon: "mulle ei koskaan kukaan anna mitään, voi mua raukkaa".

Pohjimmiltamme olemme kuitenkin jokainen vastuussa itsestämme ja omasta olostamme. Ja jos emme itse anna itsellemme sitä tukea/apua/aikaa jota tarvitsemme, voi hyvää oloa joutua odottelemaan marttyyrimaisesti hyvinkin kauan.

Oma vinkkini auttamissaldon kasvattamiseen on siis tämä: Kun tiedät, että olet tukenut muita/joutunut antamaan paljon, tee tietoinen päätös auttaa myös itseäsi. Kysy itseltäsi: "Hei, mitä voisin tehdä juuri nyt piristääkseni sinun oloasi?"

Tiedän hyvin, että tämä voi kuulostaa ehkä vähän kököltä ja naiivilta, mutta on toiminut omalla kohdallani hyvin.

Ja seuraavan kerran, kun joku pyytää apuasi, muista tarkistaa myös oman hyväntekeväisyyspankkisi auttamissaldo ennen kuin vastaat myöntävästi. 

Mukavaa viikonloppua sinulle! 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat