Kirjoitukset avainsanalla Raskaus

Kymmenen vinkkiä baby bluesin selättämiseen...

Äitiyden ensimmäisinä viikkoina on leikkauksesta toipumisen ja hormoni-alakulon takia tuntunut välillä, että olen jäänyt itkevän vauvan kanssa vangiksi viidenteen kerrokseen ilman hissiä ja toimivia jalkoja eikä turhauttavalle tilanteelle näy loppua.

Itsesäälissä pyöriminen ja miehelle valittaminen toimivat hetken, mutta jossain vaiheessa on pakko alkaa ottaa vastuuta omasta olosta ja alkaa keksiä kikkoja mielialan nostamiseen.

Tässä muutama omalla kohdallani toiminut vinkki:

1. Nauti ruoasta ja juomasta, joita et raskausaikana saanut syödä tai juoda.

Toksoplasmoosiriskin takia sushi ja ranskalaiset juustot olivat raskauden aikana ehdottomasti kiellettyjä. Siksi otinkin nyt ystävien kanssa ilon irti sushi-ateriasta ja lasillisesta samppanjaa. Mieliala kohosi ainakin hetkeksi lähes huippuunsa.

Sama fiilis tuli, kun sain yhdeksän kuukauden kärvistelyn jälkeen vihdoin levittää ihanan haisevaa camembertia leivän päälle.

2. Kokeile kukkaterapiaa

Kiitokset Miksi itkettää? -postaukseni kommentoijalle tästä vinkistä! Kokeilin Bachin Rescue Remedy -kukkatippoja, joita täällä Ranskassa saa ainakin apteekeista. En tiedä, kohosiko mieliala yksinomaan tippojen ansiosta, mutta ei niistä ainaakaan haittaa ollut.

3. Kuuntele mielialaasi vastaavaa musiikkia - ja itke täysillä.

Kuten edellisessä postauksessani jo mainitsinkin, itku voi olla myös puhdistavaa, ja melankolisen musiikin kuuntelu auttaa hienosti kyynelkanavien avaamisessa. Valitse siis omaa masennusta vastaava musiikki ja käännä nupit kaakkoon - kuulokkeiden käyttö on tässä suositeltavaa...

4. Nuku

No daa... Tämä ei pahemmin selityksiä kaipaa. Nuku aina kun vauva nukkuu, tai laita edes silmät kiinni - imurointi ja eteisen kaaoksen siivoaminen voivat kyllä odottaa.

5. Käy suihkussa

Hiustenpesun terapeuttista merkitystä aliarvoidaan merkittävästi, heh.

6. Meikkaa itseäsi varten

Myös huulipunan käytön terapeuttinen merkitys on valtava.

7. Pyydä apua.

Tämä on itselleni vaikeaa, mutta olen yrittänyt harjoitella avun pyytämistä aloittamalla pienistä asioista: Voisitko tuoda kaupasta Coca-Colaa? Viitsisitkö hieroa jalkojani? Voitko ojentaa suolapurkin, heh...

8. Kuuntele tunteitasi, mutta älä usko kaikkea, mitä mielesi sanoo.

On ihan ok olla masentunut, eikä omia tunteita pidä tuomita, mutta kaikkein pahimpiin pimeyden syövereihin ei kuitenkana tarvitse lähteä. Tämäkin olo menee kyllä ohi.

9. Suunnittele ensimmäinen visiitti ulkomaailmaan.

Valitse päivä, jolloin pääset ulkoilemaan vauvan kanssa tai ilman, ja tee siitä mahdollisimman mukava - tee ainoastaan juttuja, joista tulee oikeasti hyvä mieli, älä yritä suorittaa mitään...

10. Iloitse vauvasta ja uudesta elämästä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katse kohti tähtiä

Torstai 23.10 klo 9.30

Epiduraalista ja supistuksia voimistavasta oksitosiinista huolimatta kohdunsuu aukeaa todella hitaasti. Kun se on 4 cm auki, kätilö huomaa beben lähteneen laskeutumaan väärin päin, kasvot kohti taivasta. "Kyllä se meidän lapsi on", jaksan vielä vitsailla tähtiä tiirailevasta bebestä, vaikka pieni alkaakin selvästi jo väsyä taisteluun. Sydänäänet hidastuvat supistusten aikana, ja vaikka ne palaavatkin entiselleen niiden välissä, lääkäri päätyy lopulta sektioon.

Sairaanhoitaja kysyy, pelottaako leikkaus minua. Vastaan, että ei oikeastaan, pääasia, että lapsi saadaan terveenä ulos.

Minut kärrätään viereiseen leikkaussaliin ja mieheni käsketään ulos. Puudutus alkaa turruttaa jalkoja entisestään. Leikkaussalin kattolampusta näen itseni makaamassa alastomana leikkauspöydällä kädet sivuilla kuin ristiinnaulittu. Yritän hengittää ja ajatella, että pahin on nyt ohi, kun anestesialääkäri virittää näkösuojan minun ja kattolampun väliin.

Mutta kun kirurgi alkaa leikata minua, tunnen kauhukseni leikkauksen kivun puudutuksesta huolimatta! Alan kiemurrella ja voihkia tuskasta, kuulen anestesialääkärin ihmettelevän, miten minuun voi vieläkin sattua, ja lopulta minut nukutetaan muutamaksi minuutiksi kokonaan.

Kun herään, kätilö ojentaa kasvojeni viereen pienen tytön. Olen puudutuksesta, nukutuksesta ja kivusta sekaisin, enkä oikein osaa reagoida edessäni olevaan pieneen olentoon - joka lennätetäänkin heti viereiseen huoneeseen isänsä luokse.

Keräilen ajatuksen pätkiä aivojen poimuista, ja yritän käsittää, mitä on tapahtunut.

Meillä on nyt pieni tyttö.

Kommentit (6)

1/6 | 

Paljon, paljon onnea!

Kiitokset myös synnytyskertomuksesta, tämähän oli oikea jännäri jolle piti käydä kurkkaamassa jatkoa vähän väliä. Itselläni oli vähän samantapainen synnytys, todella pitkään tehottomia mutta kivuliaita supistuksia, avautuminen jämähti neljään senttiin ja viimein päätettiin leikata vauvankin takia. Mutta tuo sinun kokemasi kipuaistimus itse leikkauksessa jäi onneksi pois, hui sentään :(

Tervetuloa maailmaan, pieni tyttö :)

Katja

5/6 | 

Huh, miten pelottava tuo leikkauksesta kertomasi yksityiskohta.Tuohan on juuri se, mitä ehkä jokainen alitajunnassaan pelkää - ettei kivunlievitys tepsikään. Ja joillekin tosiaan käy noin. Olet urhoollinen, selvisit hienosti tästä koettelemuksesta. Mikähän ihme meni pieleen, kun tunsit kivun - eikö ainetta annosteltu riittävästi? Toivottavasti asia käydään hyvin läpi esim. psykologin kanssa, tuollaisestahan voi jäädä pelkotiloja. Paljon onnea, Kira, ja kivuttomampaa jatkoa vauvan kanssa!

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014
6/6 | 

Kiitos kommenteista ja tuesta! Sain tosiaan onneksi jutella psykologin ja kirurgin kanssa leikkauksista ja siitä mikä meni pieleen. Puudutus on aina melkoista tasapainoilua etenkin, kun kyseessä on keisarinleikkaus - vauva oli jo ennen leikkausta väsynyt ja siksi nukutusta pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Kaikkea hyvää sinulle!

Kuuma kylpy ennen aamunkoittoa

Torstai 23.10. klo 4.00

Epiduraalia ei voida iskeä selkään ennen kuin kohdun suu on auennut 3-4 cm. Jostain syystä kohdun suu ei minun kropassani suostu yhteistyöhön ja on nytkin auki vasta pari senttiä.

Puoli viideltä uusi kätilö ehdottaa, että menen vielä tunniksi istumaan kuumaan kylpyyn. Lämmin vesi auttaa kestämään supistuskipuja ja tunnin kuluttua kohdun suun pitäisi olla tarpeeksi auki, jotta epiduraali voidaan antaa.

Istun lämpimään veteen ja lasken, että tuntiin mahtuu vielä 20 minuutin supistusta. Kyllä ne vielä kestetään, jos kipu sen jälkeen loppuu. Hengitän syvään ja yritän hakea supermeditatiivisen tahdonvoimani (=sisun?) jostain syvältä sisältä. Kuuma vesi tekee hyvää, ja selviän kuin selviänkin voittajana tunnin koettelemuksesta.

Puoli kuudelta raahaudun lopulta synnytyssaliin, missä viiksekäs anestesialääkäri alkaa tutkia selkänikamiani. Istun korkealla pöydällä ja kätilö pitää minua kädestä. Jalkani tärisevät oudon hallitsemattomasti.

"Onko teillä kylmä?" kätilö kysyy, mutta tärinä johtuu todennäköisesti vain väsymyksestä.

Epiduraali tulee todella tarpeeseen, tuntuu, että voimat alkavat todella olla lopussa. Viiksivallu heittää muutaman vitsin ja iskee sitten piikin selkänikamien väliin. Jossain vaihessa hän osuu ikävästi luuhun ja saan tutustua jälleen ihan uudenlaiseen kipuun.

"Teillä on nikamien välissä hyvin pieni tila, madame", viiksimies selittää, mutta saa lopulta puudutuksen paikoilleen.

Sitten minua kehotetaan vain rentoutumaan ja jopa nukkumaan vähän. Teen työtä käskettyä ja miehenikin palaa omaan huoneeseemme lepäämään hetkeksi.

Kommentit (0)

Mikä päivä nyt on?

Keskiviikko 22.10.2014 klo 12

Koska synnytys on lähtenyt liikkeelle luonnollisesti, ei käynnistystä tarvita, ja saan vihdoin syödä jotain. Tosin neljän-viiden minuutin välein päälle iskevät supistukset eivät ehkä ole ihan omiaan parantamaan ruokahalua.

Kätilö käy silloin tällöin tarkastamassa kohdunsuun tilanteen, mutta tuntien supistelusta huolimatta mitään edistystä ei sillä saralla ole nähtävissä. "Ensimmäisen lapsen kohdalla tämä on aika yleistä, kohdunsuun avautuminen voi kestää kauan. Haluaisitteko kenties jumppapallon omaan huoneeseen, se auttaa kestämään kipua."

Roudaamme valtavan sinisen jumppapallon huoneeseemme ja yritämme asennoitua edessä olevaan supistusmaratoniin. Mieheni kädet alkavat olla jo alaselän shiatsu-hieromisesta väsyneet, eikä jumppapallon päällä istuminen kyllä pahemmin auta, kun säännöllisiä supistuksia on ollut jo 12 tuntia eikä kohdunsuu ole auennut vielä kuin sentin.

Jossain vaiheessa aurinko laskee, jumppapallo pyörii, joku kantaa huoneeseen illallisen, joku mittaa verenpaineeni ja kuuntelee taas vauvan sydänääniä. Joku hieroo selkääni ja kipuaalto toisensa jälkeen vyöryy yli.

Jossain vaiheessa yötä mieheni soittaa kätilön paikalle ja ilmoittaa, että nyt saa riittää, kohta on katsottu tätä tilannetta jo kellon ympäri, ei tämä näin voi jatkua.

Mutta kätilö kertoo, ettei oikein mitään ole tehtävissä, ja sitä paitsi yläkerran synnytyssalit ovat juuri nyt kaikki ihan täynnä. Tuntuu, että moni vauva on valinnut juuri tämän yön syntymäyökseen. "Että jos voitte sinnitellä vielä, se kannattaa..."

Yritän syvähengittää kolme sekuntia sisään, kolme ulos. Tänä yönä taivaalla näkyy osittainen auringonpimennys.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat