Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

En tiennyt, että tällaistakin on. Että voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi, kun kuulee kaverin synnytyksestä, joka oli kuuleman mukaan seurvaanalainen: tipan laittaminen sattui eniten. Ei edes väsytä. Kiva kun ei tarvinnut parsia mitään kokoon. Huomenna kotiin nukkumaan.

Tai jotain sinne päin.

Kumman haikea aalto kulki ylitse, kun tuota kuunteli ja kumman vaikea oli ihastella upeaa "suoritusta" niin kuin asia hienosti ilmaistiin.

Ja siinä ongelman ydin taitaa ollakin. Kaikille ah niin tuttu "suoritus"-sana kun saa pilattua vähän minkä tahansa jutun.

Synnytystä ei oman kokemukseni mukaan voi suorittaa, kun etukäteen on vaikea kenenkään sanoa, millä kastikkeella sitä tulee syödyksi (niin kuin ranskalainen sanoisi), meneekö homma "suunnitelmien" mukaan vai onko edessä montakin hurjaa ja yllättävää käännettä.

Moni on minun vähän horroriin taittuvaa synnytystarinaani kuuneltuaan halunnut korostaa, että vaikeat kuviot johtuivat korkeasta iästäni tai korkeasta verenpaineestani, vaikka kukaan lääkäreistä tai kätilöistä ei tätä käsitystä allekirjoita ja verenpaineeni lähti nousemaan vasta viikon verran ennen tytön syntymää.

Toisaalta ymmärrän kyllä, miksi monella (itsellänikin!) on tarve yrittää selittää ja löytää syitä "pieleen" menneille tapahtumille  - siis laajemminkin kuin vain synnytyskuvioissa. Jos osaa analysoida ja ymmärtää, mikä meni pieleen, voi varmasti seuraavalla kerralla, tai omalla kohdalla, välttää vaikeudet, ja sehän on vain inhimillistä.

Inhimillistä on myös ymmärtää, ettei kaikki mene aina niin kuin suunniteltiin ja se on ok -  eikä välttämättä kenenkään syytä...

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Terhi
1/4 | 

Mulla oli kanssa aika karsea kokemus, nyt kaksivuotiaan lapseni syntymä siis. Pari päivää yritettiin ensin ja sitten meidät raijattiin kiireen vilkkaa leikkaussaliin. Kun sitten aloitti oman äitiytensä kolme vuorokautta valvoneena iso leikkaushaava vatsassa, oltiin aika kaukana ihanteesta. Oma tavoitteeni synnytykselle oli varsin matala ja realistinen: vauva ulos ja tämän jälkeen ollaan molemmat hengissä. Kaikki toteutui, mutta olo oli kuin maantiejyrän alle jääneellä. Järkyttyneenä katselen valokuvia itsestäni sairaala-ajalta.

Lapsi on tärkein
2/4 | 

Kaksi lasta alateitse synnyttäneenä on pakko kiistää, etteikö se ole suoritus. Jos termiä "suorittaa" on oikeutettua käyttää esim. tiedoston lataamisesta tai tehdä pituushyppysuorituksen, niin on vaikea käsittää, etteikö synnyttävä äiti suorittaisi. Kyllä hän tekee valtaisan suorituksen siitäkin huolimatta, että osa synnytyksistä päätyy sektioon.

Tavallaan tajuan, että synnytyksen päätyminen suunnittelemattomaan sektioon voi aiheuttaa epäonnistumisen tunteen. Ymmärrän siinä mielessä, että itse epäonnistuin imetyksessä. Jouduin vielä toisella reissullakin viettämään 5 päivää sairaalassa, koska maito ei noussut ja vauvalta putosi paino. Päädyin Tutteliin ja itkin asiaa vielä vuoden päästäkin.

En tiedä auttaako tämä nyt, mutta 10 vuoden kuluttua sillä tuskin on mitään merkitystä, miten bebe on ulos tullut. Sinulla on vain terve lapsi ja hänen vauhdilla laajeneva maailmansa iloineen ja suruineen. Muistat kyllä nuo tapahtumat lopun elämääsi, mutta niiden emotionaalinen merkitys vähenee ja häviää. Vain sillä on merkitystä, että sait elävän, terveen lapsen.

Alatiesynnytys on yleensä aina tavoiteltava tapa synnyttää, mutta mikään itseisarvo se ei ole. Syntyvä lapsi, äiti ja heidän terveytensä ovat tärkeimmät.

Kati
3/4 | 

Minulla oli kaksi "epäonnistunutta", sektioon johtanutta synnytystä, mutta en muista näitä kauaa murehtineeni, pääasia että vauvat syntyivät hengissä. Sen sijaan kadehdin kyllä kovastikin niitä, joiden vauvat tuntuivat nukkuvan hyvin. Uskoin ja uskon kyllä vieläkin, että vauva-ajat olisivat olleet erilaisia, jos niihin ei olisi liittynyt univajetta niin pitkään (toisen kohdalla vuoden, toisen kohdalla kaksi vuotta). Synnyttäminen ja lapsen saaminen on niin iso osa elämää ja herättää niin paljon tunteita, että kateuden tunteitakin herää helposti (joku esimerkiksi saa paljon hoitoapua, toinen ei). Ja sitten on tietysti sekin puoli asiassa, että joku kadehtii ylipäätään sitä, että olet saanut lapsen, eihän sekään itsestäänselvää ole.

Kiitos blogistasi, olen seurannut sitä alusta asti.

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014
4/4 | 

Kiitos paljon kommenteista! Terhi, sama fiilis minulla, odotukset eivät olleet mitään ihmeellisiä, en lähtenyt "suorittamaan täydellistä synnytystä", mutta vaikean synnytyksen jälkeen sitä on tosiaan aika hajalla, ja toipuminen vie vauva-arjen keskellä aikaa.

Iloa kaikkien kevääseen!

<3 Kira

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen viime aikoina valittanut paljon. Miehelle, kavereille, kaikille jotka ovat osuneet kohdalle. Väsyttää, masentaa, kroppa ja mieli eivät tunnu toipuvan haastavasta synnytyksestä, mies on töissä joka lauantai, ja usein myös sunnuntaisin, edellinen koko perheen yhteinen loma oli heinäkuussa 2015. Kaiken kruunaa appiukon vakava sairastuminen kaksi kuukautta sitten.

"Olen onnellinen sitten kun" -postaukseni jälkeen aloin itse miettiä, miksi valitan omasta tilanteestani tällä hetkellä niin paljon, vaikka se ei yleensä kuulu tapoihini. Mieleen nousivat kavereiden kommentit:

"Olisit iloinen, että sulla on lapsi", "Olet onnekas, kun lapsesi nukkuu", "Kyllä sä sitten tajuat, kun saat toisen lapsen", "Mun pikkulapsiaika oli paljon rankempaa","Eihän sulla ollut edes koliikkivauvaa", "Menneet on menneitä", "Sun pitäis tehdä enemmän lapsen kanssa", "Sun pitäisi hankkia lisää lapsenvahteja", "Sun pitäisi muuttaa Suomeen", "Sun pitäis nyt ryhdistäytyä", "Eihän toi ole mitään, mun mies asuu puolet vuodesta muualla"...

Hmmm... Kaikkien tarkoitus on varmasti sama: saada minut piristymään, ja oloni edes vähän paremmaksi. Ehkä moni ajattelee, että jos tajuan oman tilanteeni olevan muihin verrattuna hyvä, voin tuntea kiitollisuutta pienistäkin asioista. Ja huom huom, tajuan kyllä kiusallisen selvästi myös, kuinka monta kertaa olen itse kommentoinut omien ystävien vaikeita tilanteita juuri vastaavanlaisilla lauseilla.

Mutta, mutta, mutta... toisen tilanteen raskautta ei voi mitata objektiivisesti, sitä ei voi laskea paperilla ja osoittaa, että eihän tämä nyt mitään ole, sinun pitäisi olla tyytyväinen, koska tilanteesi raskausindeksi on vain 5 (tai jotain).

Eri elämäntilanteissa olevat ja eri herkkyystasoilla varustetut ihmiset voivat kokea samankaltaisetkin tilanteet hyvin eri tavoin. Mikä on yhdelle piece of cake, voi toiselle olla kolmas maailmansota. Menneisyyden paino ja traumaattiset kokemukset vaikuttavat myös nykyisyyteen tavoilla, joita on vaikea selittää toisille - joskus jopa itselle. Samoin heikko taloudellinen tilanne vaikuttaa paljon elämän yleiseen stressaavuuteen. 

Yllä olevat kommentit eivät valitettavasti piristäneet minua yhtään, vaan saivat päinvastoin tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että tunsin "väärin".

No, vali vali. Mitä sitten oikein odotan valitukseni kohteeksi joutuvilta kavereilta ja tuttavilta?

Sitä samaa kai kuin uhmaraivossa kirkuva taaperokin: että joku kuulisi, mitä sanon, ja vahvistaisi tunteeni tuomitsematta sitä. Tyyliin: "Voi, kuulostaa siltä, että olet tosi väsynyt, se on varmasti ikävää ja raskasta. Laitapa nyt se haalari päälle, niin mennään ul.. ei kun siis lähinnä vain tuo virkkeen alkuosa, loppuosan voi säästää uhmataaperolle (lupaan, että minut saa helpommin rauhoittumaan kuin itkupotkuraivoajan...).

Perusajatus on kai se, että ikävää tunnetta ei kannata tuomita, koska siitä se vain kasvaa (->valitan tässä entistä suuremmalla innolla kavereiden "piristys"kommenteista huolimatta). Ja tämä on totta niin oman pään sisällä kuin kavereiden kanssa: on ok, jos välillä masentaa ja on ok välillä valittaa. En usko, että kukaan jaksaa pitkään valittaa samasta asiasta, jos vastassa on aidosti empaattinen ystävä.

Tässä vielä Brené Brownin hieno video empatiasta. Empatia on eri asia kuin sympatia, se ei tuomitse toisen tunnetta, se tuntee toisen kanssa: "Empathy is feeling with people" ja siksi empatia luo aidon yhteyden ihmisten välille ja voi jopa auttaa toista pääsemään eteenpäin.

 

Kommentit (4)

Tiedetään mistä puhe
1/4 | 

Ainakin minä ymmärrän tältä istumalta ja ihan täysin! Jos yhtään auttaa. Pidättäydyn vetämästä omaa tai kenenkään muunkaan tilannetta verrokiksi, mutta pystyn eläytymään tilanteesi ja ymmärtämään sen lähes täysin.

Ilona
2/4 | 

Ymmärrän tosi hyvin, mielestäni ei pitäisi alkaa verrata yhden ihmisen kokemuksia toisen ihmisen kokemuksiin tai käskeä valittavaa vain 'suhteuttamaan' ongelmiaan, siitä ei ole mitään hyötyä. Vaikka aina asiat voisivat olla pahemminkin, sen ajattelu ei helpota yhtään juuri siinä hetkessä meneillään olevia asioita, ne tuntuvat edelleen yhtä pahalta ja juuri tuollainen syyllistävä kommentointi voi ajaa ihmisen hakemaan vain lisää huomiota. Se auttaa paljon enemmän kun tuntee tulleensa kuulleeksi ja ymmärretyksi. Tsemppiä! :)

Terhi, kolmikieli
3/4 | 

Mun kokemuksen mukaan ihmiset on aika sopeutuvaisia siihen mitä on, siis millainen elämä on. Kun tulee takaisku, olkoon lähtötilanne mikä tahansa, se on takaisku ja siitä joko toipuu tai ei, mutta varmasti tulee elämän varrella vielä lisää takaiskuja. Jos niistä mistään ei oikein toivu tai saa elämäänsä takaisin entiselle mallille, voi arki alkaa tuntua raskaalta. Tukitoimet (mies enemmän kotona ja pari lastenvahtia) toki auttaa, mutta eivät välttämättä ole avain onneen, kun se mitä kaipaa on elämä ennen vastoinkäymisiä. Älä lannistu, jos olen lukenut oikein, mun mielestä sä olet kuitenkin jo toipumisen matkalla.

Se on ihan sama, vaikka olisi hyvin nukkuva lapsi, rakastava mies, siivooja ja kaksi babysitteriä, takaisku pistää hetkeksi kaiken palasiksi. Tiedän myös nuo kaverien kannustavat kommentit ja syyllistyn niihin itsekin. Nykyään toivottavasti vähän vähemmän, mutta varmasti jonkin verran.

Vierailija
4/4 | 

Kiitos jutusta. Palautti mieleen, miltä tuntui, kun itse sain niitä kannustavaksi tarkoitettuja kommentteja, jotka toimivat ihan päinvastoin. Ja toivottavasti hillitsee, kun taas olen itse syyllistymässä siihen, että kaadan toisen niskaan vain omia juttujani muka hyvää tarkoittaen. Toivottavasti päivä paistaa jo kirkkaammin.

Harmaan talven pelastus ovat lounashetket rakkaiden ystävien kanssa. Vasta nyt nelikymppisenä tajuan oikeasti, miten paljon hyvälaatuinen ruoka vaikuttaa myös mieleen, miten paljon hyvää energiaa ja elämäniloa siitä voi saada.

Pariisissa hyvää ruokaa löytää toki helposti, mutta luomuruokaa saa varmimmin hipster-paikoista, esimerkiksi todellisesta hipster centralista, 10. kaupunginosan rue Lucien Sampaix'lta Canal Saint Martinin läheltä.

Rue Lucien Sampaix-kadulla on montakin todella hyvää ja mukavaa lounaspaikkaa (Bob's Juice Bar, Hollybelly...), mutta uusi suosikkini on Le Poutch, Paikka on pieni mutta kodikas, ruoka on luomua ja superhyvää, lounastarjous edullinen. Erityismaininnat ihanille mehuille ja ekstrahyvälle kahville. Ruokalista vaihtuu viikottain, tällä viikolla tarjolla oli sieni-kinkku-quichea, feta-bataatti-quichea sekä supermaukasta kvinoasalaattia, jälkiruoaksi maistui herkullisen suklainen mud-cake. Lounasmenun hinta juomineen (porkkana-omena-inkiväärimehu!): 11 €.

Freelancerina unohtuu helposti kotiin tuijottamaan läppärinruutua lounastauollakin, ja lounaskin on usein joku kummallinen läjä edellisen iltariuoan jämiä. Kaverin kanssa lounastaminen on kuitenkin ehkä paras tapa piristää arkipäivää. Yhdistelmä terveellistä ja maukasta luomuruokaa + terapeuttiset keskustelut kavereiden kanssa = parempi mieli, työnilo ja tehokkuus.

Iloa ja rakkautta ystävänpäiväviikonloppuun!

Le Poutch 

https://www.facebook.com/lepoutchcafe/

13, rue Lucien Sampaix, 10e

Metro: Jacques Bonsergent (5) République (3, 5, 9, 11)

Kommentit (0)

Seison kahvilan jonossa ja odotan ystävää, jota en ole nähnyt 12 vuoteen. Jännittää. Onko meillä enää mitään sanottavaa toisillemme? Onko tunnelma vaivautunut? Ja miten tilanne sujuu hänen puolitoistavuotiaan lapsensa kanssa?

SItten yhtäkkiä hän seisoo edessäni yhtä aurinkoisena kuin viimeksi nähdessämme. 12 vuotta katoaa hetkessä ja juttu lähtee luistamaan niin hyvin, että kun seuraavan kerran katson kelloa, on kulunut kolme tuntia.

Kesken keskustelun ystäväni haluaa pyytää anteeksi. "On minun syytäni, että menetimme yhteyden silloin, vaikka asuimme molemmat edelleen Pariisissa." Eikä ole, se on minun syyni." "No okei, ehkä me olimme samaa mieltä siitä, ettei  enää ollut tervettä viettää niin paljon aikaa yhdessä."

Niin. Ei ollut tervettä viettää aikaa yhdessä... Ystäväni on entisen mieheni vaimo. Ja hänen sylissään naureskeleva poika on heidän yhteinen lapsensa.

Tilanteen pitäisi olla outo, mutta tunnen oloni harvinaisen kotoisaksi. Harvan ihmisen kanssa voin jutella yhtä vapaasti kuin hänen.

Ja silti. Erotessamme sovimme, ettemme näe toisiamme perheiden kanssa (koska se olisi edelleen ehkä liian outoa), mutta jos haluamme mennä kahdestaan kahville, niin mennään vaan. Ja saa myös sanoa, jos homma alkaa taas tuntua liian oudolta.

Kotimatkalla mietin ystävyyttä. Kuka päättää, kenen kaveri saa olla. Vai voiko luottaa vain omiin tunteisiin. Missä menee raja menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Ja mistä tunnistaa terveen ja liian kummallisen ystävyyssuhteen.

Vastaukset eivät ehkä löydy ihan heti, mutta olen iloinen, että sain jutella pitkästä aikaa ystävän kanssa...

Kommentit (3)

K
1/3 | 

Tämä resonoi, koska olen myös ajatellut ystävyyttä paljon viimeisen 2-3 vuoden aikana. Sitä miten tärkeää kaltaiselleni erakkoluonteellekin on nähdä ystäviä, koska saan siitä energiaa, kunhan ei ihan joka päivä. Sitä, että joskus joistakin ystävistä kannattaa hankkiutua eroon, kun tajuaa että joku on vain energiasyöppö, tai ohjaa minua toimimaan tavalla jolla en halua toimia, tai on aina negatiivinen, sillä mielialat (ihan tutkitusti) tarttuvat, ja ikäville ihmisille ei pidä pedata vierashuonetta elämäänsä. Sitä että vanhoja ystäviä voi tuoda elämäänsä uudestaan, vaikka he olisivat sieltä joskus jostain syystä lähteneet, joskin se syy on saattanuut olla hyvä ja tulee ehkä eteen uudestaankin. Sitä että ystävyyden tai muunkaan ihmissuhteen merkityksellisyyttä ei mitata sen kestolla, vaan sillä, mitä se tuo/ toi elämään, vaikka jäisi lyhyeksikin. Yksikin kohtaaminen satunnaisen tuttavuuden kanssa voi joskus olla hyvin tärkeä, jos se opettaa itselle jotain oleellista, joka oivaltaminen olisi kenties muuten vienyt vuosia. (Itselle on näinkin käynyt.)

Ystävä muutamalle
2/3 | 

Raskasta analyysiä ystävyydestä. Mistä näitä energiasyöppöjä ja poisheitettäviä löytyy ja miksi he edes haluavat sinun elämääsi? Minusta ystävyys on kuin rakkaussuhde; kun se lähtee vyörymään itsestään ja kasvaa, niin sitä on vaikea pysäyttää ja harvoin edes haluaa. Ystävyys lähtee myös sammumaan itsestään ja kerran jäähtynyttä ystävyyssuhdetta on vaikea puhaltaa uudelleen eloon. Ystävyyden rajaaminen etukäteen sekä tietoinen lopettaminen kuullostaa vieraalta. Jos pystyt tietoisesti päättämään, ettet halua ystävää elämääsi ikävystyttämään, niin ei hän ole sinulle koskaan ystävä ollutkaan. Ystävää ei voi jättää järkisyistä ja pitkissä ystävyyssuhteissa tuki sekä energia menee vuorotellen molempiin suuntiin elämän ylä- ja alamäissä. Ja vaikka lähinnä antaisit, niin huomaat sen huonosti, etkä välitä, koska olet ystävä.

Ystävyydellä on eri mittaisia elinkaaria: koko elämän kestäviä, vuosia kestäviä ja esim. yhden lomamatkan kestäviä. Kaikki ystävyyssuhteet ovat myös erilaisia, mutta aidon ystävyyssuhteen tunnistaa siitä, ettet mieti mitä sinulta otetaan ja mitä sinulle annetaan.

Minusta kirjoitat vain ihmisistä, keitä halua elämääsi ja keitä et. Ystävät ovat sitten asia erikseen.

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat