Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Olen viime aikoina valittanut paljon. Miehelle, kavereille, kaikille jotka ovat osuneet kohdalle. Väsyttää, masentaa, kroppa ja mieli eivät tunnu toipuvan haastavasta synnytyksestä, mies on töissä joka lauantai, ja usein myös sunnuntaisin, edellinen koko perheen yhteinen loma oli heinäkuussa 2015. Kaiken kruunaa appiukon vakava sairastuminen kaksi kuukautta sitten.

"Olen onnellinen sitten kun" -postaukseni jälkeen aloin itse miettiä, miksi valitan omasta tilanteestani tällä hetkellä niin paljon, vaikka se ei yleensä kuulu tapoihini. Mieleen nousivat kavereiden kommentit:

"Olisit iloinen, että sulla on lapsi", "Olet onnekas, kun lapsesi nukkuu", "Kyllä sä sitten tajuat, kun saat toisen lapsen", "Mun pikkulapsiaika oli paljon rankempaa","Eihän sulla ollut edes koliikkivauvaa", "Menneet on menneitä", "Sun pitäis tehdä enemmän lapsen kanssa", "Sun pitäisi hankkia lisää lapsenvahteja", "Sun pitäisi muuttaa Suomeen", "Sun pitäis nyt ryhdistäytyä", "Eihän toi ole mitään, mun mies asuu puolet vuodesta muualla"...

Hmmm... Kaikkien tarkoitus on varmasti sama: saada minut piristymään, ja oloni edes vähän paremmaksi. Ehkä moni ajattelee, että jos tajuan oman tilanteeni olevan muihin verrattuna hyvä, voin tuntea kiitollisuutta pienistäkin asioista. Ja huom huom, tajuan kyllä kiusallisen selvästi myös, kuinka monta kertaa olen itse kommentoinut omien ystävien vaikeita tilanteita juuri vastaavanlaisilla lauseilla.

Mutta, mutta, mutta... toisen tilanteen raskautta ei voi mitata objektiivisesti, sitä ei voi laskea paperilla ja osoittaa, että eihän tämä nyt mitään ole, sinun pitäisi olla tyytyväinen, koska tilanteesi raskausindeksi on vain 5 (tai jotain).

Eri elämäntilanteissa olevat ja eri herkkyystasoilla varustetut ihmiset voivat kokea samankaltaisetkin tilanteet hyvin eri tavoin. Mikä on yhdelle piece of cake, voi toiselle olla kolmas maailmansota. Menneisyyden paino ja traumaattiset kokemukset vaikuttavat myös nykyisyyteen tavoilla, joita on vaikea selittää toisille - joskus jopa itselle. Samoin heikko taloudellinen tilanne vaikuttaa paljon elämän yleiseen stressaavuuteen. 

Yllä olevat kommentit eivät valitettavasti piristäneet minua yhtään, vaan saivat päinvastoin tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että tunsin "väärin".

No, vali vali. Mitä sitten oikein odotan valitukseni kohteeksi joutuvilta kavereilta ja tuttavilta?

Sitä samaa kai kuin uhmaraivossa kirkuva taaperokin: että joku kuulisi, mitä sanon, ja vahvistaisi tunteeni tuomitsematta sitä. Tyyliin: "Voi, kuulostaa siltä, että olet tosi väsynyt, se on varmasti ikävää ja raskasta. Laitapa nyt se haalari päälle, niin mennään ul.. ei kun siis lähinnä vain tuo virkkeen alkuosa, loppuosan voi säästää uhmataaperolle (lupaan, että minut saa helpommin rauhoittumaan kuin itkupotkuraivoajan...).

Perusajatus on kai se, että ikävää tunnetta ei kannata tuomita, koska siitä se vain kasvaa (->valitan tässä entistä suuremmalla innolla kavereiden "piristys"kommenteista huolimatta). Ja tämä on totta niin oman pään sisällä kuin kavereiden kanssa: on ok, jos välillä masentaa ja on ok välillä valittaa. En usko, että kukaan jaksaa pitkään valittaa samasta asiasta, jos vastassa on aidosti empaattinen ystävä.

Tässä vielä Brené Brownin hieno video empatiasta. Empatia on eri asia kuin sympatia, se ei tuomitse toisen tunnetta, se tuntee toisen kanssa: "Empathy is feeling with people" ja siksi empatia luo aidon yhteyden ihmisten välille ja voi jopa auttaa toista pääsemään eteenpäin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Tiedetään mistä puhe
1/4 | 

Ainakin minä ymmärrän tältä istumalta ja ihan täysin! Jos yhtään auttaa. Pidättäydyn vetämästä omaa tai kenenkään muunkaan tilannetta verrokiksi, mutta pystyn eläytymään tilanteesi ja ymmärtämään sen lähes täysin.

Ilona
2/4 | 

Ymmärrän tosi hyvin, mielestäni ei pitäisi alkaa verrata yhden ihmisen kokemuksia toisen ihmisen kokemuksiin tai käskeä valittavaa vain 'suhteuttamaan' ongelmiaan, siitä ei ole mitään hyötyä. Vaikka aina asiat voisivat olla pahemminkin, sen ajattelu ei helpota yhtään juuri siinä hetkessä meneillään olevia asioita, ne tuntuvat edelleen yhtä pahalta ja juuri tuollainen syyllistävä kommentointi voi ajaa ihmisen hakemaan vain lisää huomiota. Se auttaa paljon enemmän kun tuntee tulleensa kuulleeksi ja ymmärretyksi. Tsemppiä! :)

Terhi, kolmikieli
3/4 | 

Mun kokemuksen mukaan ihmiset on aika sopeutuvaisia siihen mitä on, siis millainen elämä on. Kun tulee takaisku, olkoon lähtötilanne mikä tahansa, se on takaisku ja siitä joko toipuu tai ei, mutta varmasti tulee elämän varrella vielä lisää takaiskuja. Jos niistä mistään ei oikein toivu tai saa elämäänsä takaisin entiselle mallille, voi arki alkaa tuntua raskaalta. Tukitoimet (mies enemmän kotona ja pari lastenvahtia) toki auttaa, mutta eivät välttämättä ole avain onneen, kun se mitä kaipaa on elämä ennen vastoinkäymisiä. Älä lannistu, jos olen lukenut oikein, mun mielestä sä olet kuitenkin jo toipumisen matkalla.

Se on ihan sama, vaikka olisi hyvin nukkuva lapsi, rakastava mies, siivooja ja kaksi babysitteriä, takaisku pistää hetkeksi kaiken palasiksi. Tiedän myös nuo kaverien kannustavat kommentit ja syyllistyn niihin itsekin. Nykyään toivottavasti vähän vähemmän, mutta varmasti jonkin verran.

Vierailija
4/4 | 

Kiitos jutusta. Palautti mieleen, miltä tuntui, kun itse sain niitä kannustavaksi tarkoitettuja kommentteja, jotka toimivat ihan päinvastoin. Ja toivottavasti hillitsee, kun taas olen itse syyllistymässä siihen, että kaadan toisen niskaan vain omia juttujani muka hyvää tarkoittaen. Toivottavasti päivä paistaa jo kirkkaammin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sain baby shower -juhlissa (siis lokakuun alussa 2014...) ystäviltäni lahjakortin kahden hengen viikonloppumatkaa varten. Matkakohteissa oli valinnanvaraa ympäri Ranskaa, tarkoituksena oli lähteä viettämään miehen kanssa kiva viikonloppu ennen vauvan syntymää. Jouduin kuitenkin kaksi päivää shower-bileiden jälkeen sairaalaan, ja nyt 16 kuukautta myöhemmin lahjakortti on edelleen käyttämättä.

Lisäksi lastenvahtitilanteemme on katastrofaalisen huono, isovanhemmat ovat joko Suomessa tai heillä on sairauden takia muutakin ajateltavaa kuin meidän date night-viikonloppumme.

Koska lahjakortin voimassaoloaika alkaa kohta olla lopussa, päätinkin siis vaihtaa viikonloppumatkan (tässä ranskalaisessa Smartbox-lahjakorttisysteemissä tällainen vaihtaminen on onneksi mahdollista) kahden hengen ayurvediseksi hieronnaksi läheisessä kauneushoitolassa.

Tytön ollessa päiväkodissa pääsimme siis heti aamutuimaan Peauzdetente-hoitolan rentoon tunnelmaan. Hoitola oli ehkä hiukan kotikutoisen oloinen, mutta henkilökunta oli ystävällistä ja tunnin hieronta rentouttava. Hieroja kertoi tunteneensa selvästi vatsan alueen kireyden leikkausteni jäljiltä ja kehotti juomaan enemmän vettä. Mieskin piti hieronnasta, vaikka olikin ensimmäistä kertaa mieshierojalla, mikä kuulemma vähän stressasi aluksi hehe.

Rentoina ja iloisina suunnistimme yhdessä ravintolaillal... lounaalle läheiseen suosikkiravintolaani (josta seuraavassa postauksessa lisää).

Parisuhdetta voi siis paremman puutteessa hoitaa vauva-aikana myös päivällä, ravintolahetketkin tulevat silloin edullisemmiksi!

Peauzdetente

http://www.massage-paris.fr/

8, rue de la forge royale, 11e

Metro: Faidherbe Chaligny (8)

Kommentit (0)

Seison kahvilan jonossa ja odotan ystävää, jota en ole nähnyt 12 vuoteen. Jännittää. Onko meillä enää mitään sanottavaa toisillemme? Onko tunnelma vaivautunut? Ja miten tilanne sujuu hänen puolitoistavuotiaan lapsensa kanssa?

SItten yhtäkkiä hän seisoo edessäni yhtä aurinkoisena kuin viimeksi nähdessämme. 12 vuotta katoaa hetkessä ja juttu lähtee luistamaan niin hyvin, että kun seuraavan kerran katson kelloa, on kulunut kolme tuntia.

Kesken keskustelun ystäväni haluaa pyytää anteeksi. "On minun syytäni, että menetimme yhteyden silloin, vaikka asuimme molemmat edelleen Pariisissa." Eikä ole, se on minun syyni." "No okei, ehkä me olimme samaa mieltä siitä, ettei  enää ollut tervettä viettää niin paljon aikaa yhdessä."

Niin. Ei ollut tervettä viettää aikaa yhdessä... Ystäväni on entisen mieheni vaimo. Ja hänen sylissään naureskeleva poika on heidän yhteinen lapsensa.

Tilanteen pitäisi olla outo, mutta tunnen oloni harvinaisen kotoisaksi. Harvan ihmisen kanssa voin jutella yhtä vapaasti kuin hänen.

Ja silti. Erotessamme sovimme, ettemme näe toisiamme perheiden kanssa (koska se olisi edelleen ehkä liian outoa), mutta jos haluamme mennä kahdestaan kahville, niin mennään vaan. Ja saa myös sanoa, jos homma alkaa taas tuntua liian oudolta.

Kotimatkalla mietin ystävyyttä. Kuka päättää, kenen kaveri saa olla. Vai voiko luottaa vain omiin tunteisiin. Missä menee raja menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Ja mistä tunnistaa terveen ja liian kummallisen ystävyyssuhteen.

Vastaukset eivät ehkä löydy ihan heti, mutta olen iloinen, että sain jutella pitkästä aikaa ystävän kanssa...

Kommentit (3)

K
1/3 | 

Tämä resonoi, koska olen myös ajatellut ystävyyttä paljon viimeisen 2-3 vuoden aikana. Sitä miten tärkeää kaltaiselleni erakkoluonteellekin on nähdä ystäviä, koska saan siitä energiaa, kunhan ei ihan joka päivä. Sitä, että joskus joistakin ystävistä kannattaa hankkiutua eroon, kun tajuaa että joku on vain energiasyöppö, tai ohjaa minua toimimaan tavalla jolla en halua toimia, tai on aina negatiivinen, sillä mielialat (ihan tutkitusti) tarttuvat, ja ikäville ihmisille ei pidä pedata vierashuonetta elämäänsä. Sitä että vanhoja ystäviä voi tuoda elämäänsä uudestaan, vaikka he olisivat sieltä joskus jostain syystä lähteneet, joskin se syy on saattanuut olla hyvä ja tulee ehkä eteen uudestaankin. Sitä että ystävyyden tai muunkaan ihmissuhteen merkityksellisyyttä ei mitata sen kestolla, vaan sillä, mitä se tuo/ toi elämään, vaikka jäisi lyhyeksikin. Yksikin kohtaaminen satunnaisen tuttavuuden kanssa voi joskus olla hyvin tärkeä, jos se opettaa itselle jotain oleellista, joka oivaltaminen olisi kenties muuten vienyt vuosia. (Itselle on näinkin käynyt.)

Ystävä muutamalle
2/3 | 

Raskasta analyysiä ystävyydestä. Mistä näitä energiasyöppöjä ja poisheitettäviä löytyy ja miksi he edes haluavat sinun elämääsi? Minusta ystävyys on kuin rakkaussuhde; kun se lähtee vyörymään itsestään ja kasvaa, niin sitä on vaikea pysäyttää ja harvoin edes haluaa. Ystävyys lähtee myös sammumaan itsestään ja kerran jäähtynyttä ystävyyssuhdetta on vaikea puhaltaa uudelleen eloon. Ystävyyden rajaaminen etukäteen sekä tietoinen lopettaminen kuullostaa vieraalta. Jos pystyt tietoisesti päättämään, ettet halua ystävää elämääsi ikävystyttämään, niin ei hän ole sinulle koskaan ystävä ollutkaan. Ystävää ei voi jättää järkisyistä ja pitkissä ystävyyssuhteissa tuki sekä energia menee vuorotellen molempiin suuntiin elämän ylä- ja alamäissä. Ja vaikka lähinnä antaisit, niin huomaat sen huonosti, etkä välitä, koska olet ystävä.

Ystävyydellä on eri mittaisia elinkaaria: koko elämän kestäviä, vuosia kestäviä ja esim. yhden lomamatkan kestäviä. Kaikki ystävyyssuhteet ovat myös erilaisia, mutta aidon ystävyyssuhteen tunnistaa siitä, ettet mieti mitä sinulta otetaan ja mitä sinulle annetaan.

Minusta kirjoitat vain ihmisistä, keitä halua elämääsi ja keitä et. Ystävät ovat sitten asia erikseen.

Reppuun on pakattu kolme kirjaa, yksi vaippa ja puhdistusliinapaketti. Rullaamme rattaat korttelimme Café Pierre-nimiseen kahvilaan ja istumme pöytään, jonka vieressä on sen verran tilaa, ettei tarjoilija kompastu ihan jokaisella ohikulkukerralla tytön rattaisiin.

Kuoriudumme ulos talvivaatteista - kyllä, Pariisissakin on talvi ja kylmä, vaikkei lunta olekaan, ja ikävän kostea, parin lämpöasteen kylmyys tuntuu iskevän luihin ja ytimiin saakka. Tarjoilija hiihtää pari kertaa ohitsemme ennen kuin ottaa tilauksemme: yksi kuuma kaakao ja yksi cappuccino, kiitos. 

"Ah, siinä on juuri oikea tilaus!", huudahtaa nainen baaritiskin takaa, "lupaan valmistaa juomat suurella rakkaudella!".

"Voi kiitos, sehän on ystävällistä!", sanomme miehen kanssa yhteen ääneen. 

Tyttö tuijottaa naista lumoutuneena.

"Onpas söpö poika", nainen sanoo. 

Emme jaksa korjata hänen käsitystään tyttäremme sukupuolesta. Mitäs laitoimme hänelle limenvärisen villapaidan.

Odotamme kuumia juomiamme kymmenen minuuttia. Tyttö hermostuu. Kaivan kolmesta ankanpojasta kertovan kirjan esiin. Se selaillaan kolmeen kertaan läpi ja heitetään sitten lattialle.

Juomat saapuvat. Tyttö nappaa cappuccinon vaahtoa sormenpäähän ja maistaa sitä ihmeissään. Nauretaan ja kuvataan, muokataan kuvia ja lähetetään eteenpäin.

"Kiva istua kerrankin rauhassa kahvilla näin sunnuntaina", mies sanoo.

Tyttö heittää lusikan rattaiden alle.

"Niin on", vastaan. "Varsinkin nyt, kun on muuten aika raskasta ja... odota hetki, kulta, ihan kohta voit maistaa, äiti juo nyt kaakaota."

Seitsemän minuutin kuluttua seisomme kadulla talvivaatteissamme. 

"Mistä sä halusitkaan puhua?" mies kysyy ennen kuin astuu metroon ja lähtee sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta isäänsä.

"Ööh, en mä edes muista.. mene vaan, nähdään sitten myöhemmin. "

Ohessa kuva rakkaudella valmistetuista, erityisen herkullisista juomistamme...

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat