Kirjoitukset avainsanalla henkisyys

Voiko omia ajatuksia muuttaa?

Mies on valittu juuri edustamaan maataan baseballin Eurooppa-cupiin, eräänlaiseen baseballin Champions Leagueen. "Pelkään, että petyn", hän sanoo, "että pelaankin huonosti, tai etten pääse kentälle ollenkaan."

Minut on kutsuttu juuri kaverini 30-vuotissynttäreille (kyllä, minulla on nuoria ystäviä, hehe). Mietin, miltä näytän tavallista kokoa suuremmassa mekossani hoikkien vieraiden keskellä, osaanko enää kävellä korkokengillä.

Amerikkalainen vaahtoava ja superenerginen life coach Tony Robbins sanoo: "Trade your expectations for appreciation and your whole life becomes a miracle." Vaihda odotukset kiitollisuuteen ja elämästä tulee ihme.

Minua on monta kertaa kehotettu eämään hetkessä, mutten oikein koskaan ole saanut käytännössä kiinni ajatuksesta. Voin toki nytkin hengitellä ja tuijotella näppäimistöllä hyppiviä sormiani, mutta ei se jotenkin muuta tilannetta sen kummemmaksi - ainakaan minun kohdallani.

Tony Robbinsin ajatuksessa on kuitenkin jotakin tarpeeksi konkreettista minullekin; jos todella katsonkin tilannetta kiitollisuuden ja iloisen ihmetyksen kautta enkä niinkään sen mukaan, mitä siltä odotan, se muuttuu.

Voin ajatella: "hemmetti, kun pitäisi nyt saada taas jotain järkevää tähänkin postaukseen. Miten jotenkin tuntuu, että nämä tekstit ovat aina ihan liian tylsiä, pitäisi osata kirjoittaa jotenkin iskevämmin, löytää parempia aiheita, ottaa kivempia kuvia..."

Tai sitten: "on kyllä mukavaa istua tässä ja kirjoittaa blogia, saan ilmaista itseäni ja ajatuksiani ja lähettää ne maailmaan, saan juuri nyt olla ihan rauhassa ja tehdä vain tätä..."

Vaikka se voikin kuulostaa naiivilta ja yksinkertaistetulta, valitsen lopulta kuitenkin ihan itse omat ajatukseni...

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

1/2 | 

Hetkessä eläjä ei voi esimerkiksi sitoutua, koska hän esittää syyksi hetkessä elämisen. 

2/2 | 

Näin on, ensimmäinen kommentoija. En ole tähän ikään mennessä keksinyt mitään hyviä puolia omasta hetkessä elämisestä, enkä varsinkaan toisten. Lähistöllä asuu äiti, joka kerskuu hetkessä elämisellään. Lapset ovat ystäviä keskenään, mutta kauaskantoiset suunnitelmat (leirit yms.) on suunniteltava muiden perheiden kanssa.

Tosin jokin ajanjakso esim. kesälomasta kannattaa pyhittää hetkessä elämiselle, eikä bookata kaikkea täyteen. Tosin tällöinkään kyse ei ole enää täysin hetkessä elämisestä, vaan suunnitellusta suunnittelemattomuudesta. Myös viikon lomamatkasta kannattaa varata pari päivää satunnaisille inspiraatioille ja joskus jättää kalenteriin tyhjää tavalliselle viikonlopullekin. Askel on kepeä töistä lähtiessä, kun seuraava sovittu asia on paluu työpaikalle maanantai-aamuna.

Vaikka olen hetkessä elämisen vastustaja (koska se tuottaa elämiseen kaaosta ja ylenkatsoo muita ihmisiä), niin olen myös "tartu hetkeen" ajatuksen kannattaja, joka on täysin eri asia. Tylsäkin hetki on elettävä ja se on paras hetki juuri sillä hetkellä. Mikään mennyt tai tuleva ei voi voittaa juuri sillä hetkellä elettävää fyysistä hetkeä. En tarkoita, että jokaiseen hetkeen pitää panostaa ja elää kuin viimeistä päivää, mutta jokaista hetkeä kannattaa arvostaa ja ottaa se vastaan sellaisena kuin se tulee.

Mutta siis sopivasti suunnittelua, inspiraatiota ja hallitusti hetkessä elämistä, niin hyvä tulee.

Ei nämä kirjoituset ole ollenkaan tylsiä. Tiedän sen siitä, etten viitsi kommentoida typeriä kirjoituksia : - )

reippaiden lasten äiti

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kenen elämä on tasapainossa?

Vauvan ensimmäisten viikkojen ja leikkauksista toipumisen keskellä tuntuu, että elämän aiempi "tasapaino" on kadonnut kokonaan, että pitäisi nopeasti saada homma taas kasaan, löytää kultainen keskitie omien juttujen ja vauvasta huolehtimisen välillä, pitää huolta parisuhteen laatuajasta ja viettää aikaa myös ystävien kanssa.

Pari päivää sitten kohdalleni osui kirjailija Elizabeth Gilbertin haastattelu, jossa hän kritisoi nykyajan tapaa korostaa tasapainon merkitystä. Ikään kuin olisi mahdollista löytää naistenlehden sisällysluettelon tyylinen tasapaino elämän eri osa-alueiden välillä: kauneus, terveys, muoti, ihmissuhteet, perhe...

Ajatus oli eräänlainen ahaa-elämys: todellakin, tasapainon tavoitteluhan nimenomaan luo elämään tasapainottomuutta ja ylimääräistä stressiä. Tasapainosta on tullut lähes täydellisen kropan veroinen kangastus, jonka perässä etenkin naiset tuntuvat innolla juoksevan.

Olen aiemmissakin postauksissa puhunut itsensä kehittämistä "vastaan" ja nykyminän hyväksymisen puolesta. Ymmärrän tietenkin, että elämä kaaoksen keskellä on kamalaa, ja itsensä kehittäminen on totta kai aina suositeltavaa, mutta kohtuus kaikessa. Jos joka tuutista toitotetaan tasapainon merkitystä, voi vahingossa tulla sellainen kuva, että sen saavuttaminen on oikeasti mahdollista, mikä puolestaan johtaa typerään fiilikseen siitä, että on jotenkin huono ihminen.

Ehkä todellisen tasapainon saavuttaakin vain hyväksymällä sen, ettei tasapainoa oikeasti - ainakaan tässä elämässä - taida ollakaan.

Pääkuvassa olen hetkeksi löytänyt tasapainon leikkausarven kivun ja kävelyn välillä nojautumalla pikku prinsessan vaunuihin.

Kommentit (0)

Autatko muita iloisin mielin vai oletko matkalla marttyyrimaahan?

"Kaikki vaan käyttää mua hyväkseen", "Mä vaan annan ja annan enkä koskaan saa mitään", "Sekään ei edes kiittänyt mua, vaikka kuinka autoin", "Mä tunnun vetäväni puoleeni pelkkiä hyväksikäyttäjiä."

Antamisen ilo voi joskus kääntyä marttyrimaiseksi katkeruudeksi, jos tuntuu, ettei vastapuoli osaa arvostaa lahjaasi. Etenkin suurkaupungissa törmää usein ihan aitoihin hyväksikäyttäjiin, jotka ottavat kyllä hymyillen lahjasi/ aikasi/apusi vastaan, mutteivät koskaan ole paikalla, kun tarvitsisit vastapalvelusta. He painavat vain tarkkaan mieleensä kiltin luonteesi ja palaavat santsaamaan ilmaista apua/aikaa/rahaa heti tarpeen vaatiessa. Idiootit! Törkimykset! Pahat ihmiset!

Voi minua raukkaa...

Vai voisiko kuviota katsoa toisestakin kulmasta?

Muiden auttamista ja muille antamista pidetään usein itsearvoisen hyvinä asioina, jotka tuovat iloa sekä itselle että muille. Mutta vaikka se on minustakin totta, huomaan, että marttyyrifiilis iskee helposti päälle, jos en kuuntele itseäni ja annan  muille "liikaa".

Mutta mistä tietää, milloin liiallisen antamisen raja oikein ylittyy?

Uskon, että vastaus on yksinkertaisesti omassa olossa: jos lahjan antaminen tuntuu hyvältä ja kivalta, se on ok myös omalle "hyväntekeväisyyspankille", jos olo taas on nihkeä ja joutuu jotenkin suostuttelemaan itseään auttamaan muita, voi olla varma, että oma auttamistili on nollilla.

Auttamistilin saldo voi myös hyvin olla eri eri ihmisille: jos olet antanut tietylle ihmiselle apua/tukea/rahaa ja saanut vastalahjaksi vain kylmää välipitämättömyyttä, on ehkä syytä vilkaista myös peiliin: ihmiset osoittavat usein hyvinkin nopeasti,keitä ovat, ja jos jatkat kiittämättömän kaverin auttamista, et voi lopulta syyttää läheisriippuvaisen uhrin asemastasi ketään muuta kuin itseäsi.

Miten auttamistilin saldoa sitten voi kasvattaa?

Muiden antama apu/tuki/lahjat kasvattavat tietenkin oman tilin saldoa välittömästi: on helppo antaa, kun on itse saanut, heh. Tällainen ajattelu voi kuitenkin usein johtaa juuri edellämainittuun läheisriippuvaiseen uhrikuvioon: "mulle ei koskaan kukaan anna mitään, voi mua raukkaa".

Pohjimmiltamme olemme kuitenkin jokainen vastuussa itsestämme ja omasta olostamme. Ja jos emme itse anna itsellemme sitä tukea/apua/aikaa jota tarvitsemme, voi hyvää oloa joutua odottelemaan marttyyrimaisesti hyvinkin kauan.

Oma vinkkini auttamissaldon kasvattamiseen on siis tämä: Kun tiedät, että olet tukenut muita/joutunut antamaan paljon, tee tietoinen päätös auttaa myös itseäsi. Kysy itseltäsi: "Hei, mitä voisin tehdä juuri nyt piristääkseni sinun oloasi?"

Tiedän hyvin, että tämä voi kuulostaa ehkä vähän kököltä ja naiivilta, mutta on toiminut omalla kohdallani hyvin.

Ja seuraavan kerran, kun joku pyytää apuasi, muista tarkistaa myös oman hyväntekeväisyyspankkisi auttamissaldo ennen kuin vastaat myöntävästi. 

Mukavaa viikonloppua sinulle! 

Kommentit (0)

Ranskan presidentin entinen puoliso Valérie Trierweiler julkaisi tällä viikolla paljastuskirjan Merci pour ce moment vuosistaan presidentin rinnalla.

Tällä viikolla ei Ranskan mediassa olla oikein muusta puhuttukaan kuin entisen first ladyn kostokirjasta, jossa hän kertoo kuinka presidentti petti häntä näyttelijätär Julie Gayetin kanssa.

Kirja on kuin viimeinen naula superepäsuositun Francois Hollanden poliittiseen arkkuun; Madame Trierweiler ei nimittäin keskity ainoastaan omaan rakkauselämäänsä vaan kertoo sosialistipresidentin haukkuvan maansa köyhiä "hampaattomiksi" (termi on synnyttänyt somessa jo oman liikkeensä #sansdents) ja rakastavansa itse ainoastaan suurta ylellisyyttä. Taloudellisessa kriisissä painiskelevalle Ranskalle tämä on jo liikaa. Presidentti Hollanden suosio onkin laskenut ennätysmäisen alhaiselle tasolle, ja monet puhuvat jo mahdollisesta erosta.

Vaikka Trierweilerin petetyn naisen kohtalo tuntuukin karulta, on silti vaikea käsittää koston logiikkaa. Olen ensimmäisten joukossa ymmärtämässä suutuspäissä sanottuja tai tehtyjä älyttömyyksiä, mutta kokonaisen kirjan kirjoittaminen vaatii kuitenkin kuukausien työtä ja pohtimista, ajatusten ja arvojen punnitsemista.

Tuoko kosto todella mukanaan sen tyydytyksen ja rauhan, jota sillä haetaan? Eikö lopulta käteen jää vain nolo olo siitä, että vajosi yhtä alas kuin mokaaja? Ja eikö journalistina vuosia työskennelleestä Trierwieleristäkin ole typerää nyt olla tunnettu ennen kaikkea kirjasta, jossa käydään läpi hänen rakkauselämänsä kiemuroita? Vai onko kaiken taustalla sittenkin vain raha? ...

Ranskassa feminismiä pidetään usein jonkinlaisena kirosanana, jota käyttävät miehiä vihaavat uhrin rooliin samastuvat naiset. Miesten ja naisten välisen tasa-arvon etenemisen esteenä on täällä usein outo ajatus siitä, että tasa-arvo jotenkin tuhoaisi romanttisen rakkauden ja erotiikan miesten ja naisten välillä.

On ikävää huomata, että feminismi-sana tuodaan Ranskassa esiin nyt myös Trierweilerin kirjan yhteydessä. Kirja kun mielestäni vahvistaa nimenomaan kuvaa naisesta tai naisista miesten uhreina.

Itse pyrin (ainakin hyvinä hetkinä) ajattelemaan, ettei kukaan voi viedä minulta omaa voimaani ellen anna siihen lupaa.

Tässäkin mediamyrskyssä voittajaksi kohoaa jatkuvasti rauhallisena ja asiallisena pysynyt presidentti Hollanden ensimmäinen (Trierweileriä edeltävä) puoliso Ségolène Royal.

Oikea, oman voimansa ja arvonsa tunteva nainen keskittyy kriisin keskellä  - ja etenkin sen jälkeen - omaan elämäänsä ja uraansa mieluummin kuin lapselliseen kostoleikkiin, vai mitä?

Ja jollain henkisellä tasolla uskon myös, että kyllä elämä tasoittaa lopulta meidän kaikkien tilit...

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat