Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Miten negatiiviseen kritiikkiin pitäisi suhtautua?

Olen julkaissut seitsemän romaania, kirjoittanut kymmeniä kolumneja ja satoja blogitekstejä. Olen lukenut teksteistäni monta ylistävää kritiikkiä, mutta myös monenmonta arvostelua, jossa teksteistäni ei ole pidetty lainkaan. Olen lukenut maan suurimman lehden sivuilta, että kirjoitan kuin SinäMinä -lehden teini ja samaan aikaan saanut viestejä lukijoilta, jotka sanovat kirjoitukseni pelastaneen heidän henkensä. Tiedän siis, että totuus on jossakin hyvien ja huonojen kritiikkien välissä.

Silti halveksivan ja henkilökohtaisuuksiin menevän kritiikin vastaanottaminen on edelleen vaikeaa -  toisaalta onneksi näin, sillä sehän tarkoittaa vain, että herkkyyteni on edelleen hengissä...

Kirjailijana  - tai minkä tahansa luovan työn tekijänä - tajusin kuitenkin jo kauan sitten, että voidakseni tehdä tätä työtä, minun on solmittava itseni kanssa niin sanottu haavoittuvaisuuden diili. Luovaa työtä ei voi tehdä, ellei ole valmis astumaan "areenalle" kaikkien eteen haavoittuvaisena ja aitona itsenään. Ja jos astuu "areenalle" kaikkien eteen haavoittuvaisena ja aitona itsenään, voi olla varma, että jossain vaiheessa tulee turpaan ja kovaa (sori tiukka sanavalinta, mutta näin se vain on).

Siksi tämä työ onkin kokonaisen elämän kattava valinta: haluatko olla rohkea ja luoda uutta, käyttää herkkyyttäsi ja paljastaa pimeytesi? Oletko siis valmis kohtaamaan ennen "areenalle" astumista odottavat ikävät kaverit: pelon, ahdistuksen, epävarmuuden, häpeän...? Ja ennen kaikkea oletko valmis kohtaamaan ne tukahduttamatta omaa haavoittuvaisuuttasi - sillä ainoastaan haavoittuvaisuuden kautta voi todella luoda jotakin uutta.

Olen aiemminkin puhunut blogissa amerikkalaisesta häpeätutkija Brené Brownista. Monet edellä esitetyistä ajatuksista on esitetty upeasti hänen kirjassaan Daring Greatly, suomeksi Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä (Basam Books, 2013, suom. Leena Siitonen).

Kirjan nimi perustuu lainaukseen Theodore Rooseveltilta.

 Lainauksen aika radikaalikin ajatus on tämä: jos et ole "areenalla" taistelemassa pää hiessä ja vaatteet hiekassa omana haavoittuvaisena itsenäsi, mielipiteesi ei kiinnosta minua. TV-ruudun tai tietokoneen näppäimistön takana piileskely on äärettömän paljon helpompaa kuin omien ajatusten tuominen esiin omilla kasvoilla ja omilla sanoilla... Ja yllättäen kun arvostelu tulee toiselta "areenalaiselta", siis ihmiseltä, joka tietää, miltä tuntuu uskaltaa olla todella haavoittuvainen, muuttuu kritiikin muotokin usein paljon rakentavammaksi.

Tässä vielä kiinnostuneille Brené Brownin puhe haavoittuvaisuudesta ja uskaltamisesta luovassa työssä:

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

1/4 | 

Moi! Olen yhdeksäsluokkalainen tyttö ja teen äidinkielessä tutkielmaa sinusta. Minun täytyisi löytää aineistoa elämäkertaa varten, joten olisiko sinulla antaa jotain linkkejä tai vinkkejä tietojen löytämiseen? Olet sen verran uusi kirjailija, että sinusta ei ole niin paljoa kirjoitettu nettiin. Voit myös kirjoittaa vastaukseesi vaikka jotain perustietoa lapsuudestasi... :) Olisin kiitollinen pikaisesta vastauksesta! :D

2/4 | 

Kommenttini tuntuu jokseenkin hassulta, mutta en silti malta olla jättämättä sitä :) Pidän blogistasi paljon, varsinkin ranskalaisia ja suomalaisia kasvatukseen ja vauvoihin liittyviä eroja on hauska kuulla ja lukea näin itse raskaana ollessa ja tulevaa miettiessä. Mielestäni blogissasi on yksi hieman hupsu piirre, ja se on se, että kirjoituksesi usein alkavat kysymyksellä (kuten tämäkin kirjoitus). Voisikohan siitä tavasta luopua, se tuntuu jotenkin.. turhalta kysymyksenasettelulta :) Kiitos blogistasi! 

4/4 | 

Minua eivät otsikot kyllä ole lainkaan haitanneet. Sitä vastoin on tosi kiva lukea näistä eri kulttuurien törmäyksistä ja pienistä eroista, jotka eivät suinkaan ole toisiaan arvottavia vaan yksinkertaisesti niistä kertovia. On myös mielenkiintoista kuulla, miten ranskalainen lastenkasvatus käytännössä toimii, ihan yhteiskunnallisella tasollakin ja vauva-ajoista alkaen!

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä vikaa perfektionismissa on?

Tässä jatkoa perfektionismi-jutulleni...

Perfektionismi ei ole sama asia kuin halu tehdä parhaansa. Innostuminen ja omaan parhaaseen suoritukseen pyrkiminen ovat välttämätön osa työstä nauttimista. Jos kaiken tekee vain vasemmalla kädellä hutaisten, eikä millään ole mitään väliä, elämästä katoaa maku, värit ja maisemat.

Perfektionisti keskittyy kuitenkin itsen sijaan muihin: mitä muut ajattelevat minusta/suorituksestani/ulkonäöstäni?

Kirjailijan työssä eron tuntee välittömästi: ulkokohtaisesti mietitty, perfektionismin kautta kirjoitettu teksti on onttoa eikä lopulta kosketa ketään, kun taas sisäisen äänen avulla tuotettu, omalla parhaalla taidolla kirjoitettu teksti voi ärsyttää, olla muiden mielestä huono tai turhakin, mutta ainakin se on olemassa aitona kokonaisuutena. Myös kritiikin vastaanottaminen on minusta huomattavasti helpompaa, kun tiedän tehneeni oman parhaani ja seuranneeni omaa näkemystä. Väittäisin, että muiden kuvitteellisten toiveiden ja ajatusten kautta kirjoitettu teksti ei menestyessäänkään tuota samaa tyydytystä kuin aito, haavoittuvainen oman hengen tuote, heh.

Täydellisyyttä ei  - varsinkaan taiteen alalla - ole olemassakaan, mutta varmaa on se, että perfektionismin kautta sitä ei saavuteta. Perfektionismin koko ajatushan pohjautuu pelkoon ja piileskelyyn - ja taiteen koskettavuus taas vaatii ehdotonta haavoittuvaisuudelle altistumista, rohkeutta astua muiden eteen ja kertoa totuus. Vähän niin kuin rakkaus...

Tässä linkki Vesa-Matti Loirin hienoon tulkintaan Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -biisistä viime perjantaisesta Vain elämää-ohjelmasta:

http://www.nelonen.fi/uutiset/viihde/1742678-vesa-matti-loirin-kaihoisa-ihmisten-edessa-hurmaa-muut-artistit

Kommentit (0)

Entä jos perfektionismi onkin pelkkää pelkoa?

"Olen perfektionisti, pyrin kaikessa täydellisyyteen." "Olen vain niin ylpeä, etten voi esitellä muille puolitiessä olevia taitojani."

Tämän tyylisiä lauseita kuulee usein julkkisten haastatteluissa - ja joskus myös omassa päässä. Jollain kummalla tavalla ne edelleen hyväksytään merkkeinä ahkeruudesta ja menestyksestä.  

Mutta mitä perfektionismi lopulta on? Täydellisyyteen pyrkimistä vai pelkoa siitä, että joku näkee, että hups, et taidakaan olla sen täydellisempi kuin kukaan muukaan?

Sosiologi Brené Brown puhuu kirjassaan Daring Greatly (Uskalla haavoittua, suom. Leena Siitonen, Basam Books, 2013) häpeän ja perfektionismin suhteesta. Hänen mukaansa perfektionismi on voimissaan nimenomaan elämämme niillä osa-alueilla, joissa pelkäämme eniten häpeää. Perfektionismi on kuin tonneja painava suojakilpi, jonka takana kuvittelemme, että jos näytämme täydellisiltä, työskentelemme täydellisesti ja elämme täydellistä elämää, voimme välttää kritiikkiä ja naurunalaiseksi joutumista. Loppujen lopuksi perfektionismi on siis vain perinteistä pelkoa siitä, että joku satuttaa meitä.

Ja koska perfektionismia pidetään edelleen jonkinlaisena merkkinä upeasta elämästä, Eat, Pray. Love - kirjan (Omaa tietää etsimässä, suom. Taina Aarne, Otava 2007) kirjoittaja Elizabeth Gilbert kutsuu perfektionismia "haute couture -peloksi", "peloksi, jolla on tyylikkäät kengät jalassa".

Itse tunnen vuosien taistelun jälkeen päässeni vihdoin irti perfektionismin naurettavasta, elämää kutistavasta otteesta - taiselussa hienointa oli muuten huomata, ettei minkäänlaista "taistelua" edes tarvita, kun uskaltaa edes hetkeksi päästää irti täydellisyyden illuusiosta ja antaa asioiden vain mennä.

Toivon, että uskallan pitää perfektionismin tonnikilven poissa ympäriltäni myös, kun bebe astuu kuvioihin, ja saan yrittää olla hänelle jonkinlainen malli kokonaisesta, haavoittuvaisesta ihmisestä.

Tässä vielä upean Brené Brownin ajatuksia perfektionismista:

PS. Jatkan seuraavassa postauksessa juttua perfektionismin ja mahdollisimman hyvään suoritukseen pyrkimisen eroista.

Kommentit (0)

Ajatuksia Robin Williamsin kuolemasta ja mielenterveyden merkityksestä.

"Miten noin hauska mies voi olla noin onneton?" monet kyselivät näyttelijätähti Robin Williamsin traagisen kuoleman jälkeen eilen.

Usein kuitenkin nauru nousee pelosta, herkkyys haavoittuvaisuudesta. Meissä kaikissa on tuhansia eri sävyjä: voimme siirtyä ilon huipulta epätoivon syövereihin, eikä kukaan ole ihmisyyden tai inhimillisyyden yläpuolella. Jokaisessa elämässä on valoa ja varjoja, rakkautta ja pelkoa, onnistumisia ja suuria pettymyksiä - ja kaikkea siltä väliltä.

Fyysiseen terveyteen keskitytään usein antaumuksella, mietitään ruokavaliota ja parhaita liikuntamuotoja - ja se onkin tärkeää myös mielenterveyden kannalta - olisi kuitenkin hienoa, jos voisimme avoimemmin keskittyä myös mielenterveyden ylläpitämiseen.

Mitkä asiat tekevät hyvää sinun mielellesi? Mistä löydät aitoa iloa? Saatko tukea perheeltäsi ja ystäviltäsi? Uskallatko kertoa läheisillesi mitä oikeasti tarvitset?

Ja toisaalta: uskallatko kohdata läheisesi, jakaa ilot ja hyvät hetket ja tarvittaessa tukea heitä aktiivisesti?

Lisätietoa mielenterveydestä ja sen hoidosta saa täältä: http://mtkl.fi/

Mielenterveyden ongelmista puhuminen on erityisen tärkeää, koska toisin kuin fyysisiin ongelmiin niihin liittyy usein suuri määrä häpeää, joka lisää jo valmiiksi vaikean tilanteen tuskaa. Pimeydessä ja hiljaisuudessa häpeä saa rauhassa kasvaa yhä suuremmaksi peikoksi. Valossa ja avoimuudessa se taas menettää voimansa.

Pyritään siis rokeasti kohti aitoa avoimuutta; ainoastaan haavoittuvaisuuden kautta voi löytää todellisen yhteyden myös muihin.

Tässä lopuksi yksi rakastamistani kohtauksista Robin Williamsin elokuvasta Good Will Hunting.

Olemme enemmän kuin pimeät hetkemme. It's not your fault.

Kommentit (2)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat