Kirjoitukset avainsanalla feminismi

"Alkaa vaan ärsyttää, kun tämä ei toimi. Mä olen aina aikaisemmin onnistunut kaikessa, pääsin inssistäkin ekalla läpi..."

Ystäväni puhuu yrityksestään tulla raskaaksi. Katson huolestuneita kasvoja ja yritän ymmärtää. Eihän lapsen saamista voi verrata inssiin tai vaikka ylioppilaskokeisiin... Eihän siitä voi puhua edes samassa lauseessa.

Muistan kuitenkin hämärästi, miltä tuntui olla epäonnistumisen pelon vanki. Olin kymppiplussan oppilas koko koulun ajan, en mokannut pistareissa tai unohtanut esitelmiä, olin aina kartalla läksyistä ja kotitehtävistä ja sain järjestään kiitettävän arvosanan kokeesta kuin kokeesta.

Lukion jälkeen lopetin kuitenkin kaiken ja aloin toteuttaa suuria (hassujakin) unelmiani. Muutin ulkomaille, tanssin ja tein teatteria, välillä onnistuin ja välillä epäonnistuin raskaasti, jouduin tekemään supernaurettavia hanttihommia, ja silti joskus rahaa ei ollut edes ruokaan. Lopulta valmistuin kuitenkin Helsingin yliopistosta kääntäjäksi ja siitä parin vuoden kuluttua näyttelijäksi Pariisissa.

Elämä oli vuosia kummallista säätöä, jossa ei ollut muuta punaista lankaa kuin suuri into seurata sydämen ääntä. Menin täysillä unelmia kohti, tein hulluna töitä ja vaikka vuosiin kuului paljon mokailua ja epäonnistumisia, olen ehdottomasti sitä mieltä, että opin tuona aikana paljon enemmän kuin missään muualla.

Opin ottamaan etäisyyttä asioihin ja luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ja kääntyy lopulta parhain päin, mokailu on olennainen osa onnistumiseen johtavaa tietä. Jos joku homma ei toimi, ei sen ollut tarkoituskaan toimia, vaan jotain paljon parempaa on tulossa. (tämä on totta ennen kaikkea rakkauskuvioissa heh). 

Epäonnistuminen on ollut mielessäni myös Time-lehden kiinnostavan artikkelin ( http://time.com/4008357/girls-failure-practice/?xid=tcoshare ) takia. Siinä korostettiin nimenomaan tyttöjen ja naisten vaikeaa ja pelokasta suhtautumista epäonnistumisiin.

Aihetta käsittelee hienosti myös Harry Potter -sarjan kirjoittaja J. K. Rowling Harvardin yliopistossa pitämässään puheessa: 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vauvavuosi on "haaste" parisuhteelle

Haastepa hyvinkin. Olen kuullut tuon saman ajatuksen eri muodoissa tuhansia kertoja, mutta silti olen jostain syystä yllättynyt nyt, kun juuri ne kliseiset lapsiperheiden ongelmat iskevät päälle:

Kumpi herää yöllä syöttämään bebeä? Kumpi pääsee omiin harrastuksiin vapaapäivänä?  Kumpi maksaa beben tuttipullot ja muut ostokset? Kumpi on päivän jälkeen väsyneempi? Ja kuka jaksaa kuunnella samaa valittamista joka päivä....

On vaikea hyväksyä sitä, että suurin osa kotihommista tuntuu naisena kuuluvan jotenkin automaattisesti minulle ja että jos mies jotain tekee, se on "auttamista". Erityisesti Ranskassa tasa-arvo tuntuu kodeissa olevan vielä aika alkutekijöissään, ja siksi jotkut ranskalaisista ystävistäni jopa ihailevat tapaani pyrkiä jakamaan kotityöt kristillisesti tasan... Sillä eihän se ihan helppoa ole, usein tuntuu kuin kävelisi vedessä vastavirtaan, voimat menevät jo pelkkään asioiden organisoimiseen.

En silti voi valittaakaan, sillä oma tilanteeni on verrattain hyvä, ja mieheni esimerkiksi kokkaa joka ilta.

Oikea ongelma onkin varmasti oma väsymys - se hämmentävä zombie-fiilis, jonka kaikki vauvan kanssa kotona olleet tietävät, kun kuviot toistuvat samoina päivästä toiseen. Vauva on tietenkin ihana, sitä ei kukaan voi kiistää, ja on hienoa saada viettää aikaa hänen kanssaan.

Olen kuitenkin tällä hetkellä vähän vailla vertaistukea, en tunne lähikortteleissa ketään, joka olisi vauvan kanssa päivisin ja jonka kanssa voisin esimerkiksi lähteä vaunukävelemään ja vaihtamaan ajatuksia. Olen joutunut myös aloittamaan työt, koska äitiyslomani on päättynyt, vaikka tytöllä ei vielä olekaan hoitopaikkaa. Koska teen töitä kotoa, minun on ollut mahdollista hoitaa työhommia tytön päiväunien aikana, mutta akut kyllä tyhjenevät tällaisessa menossa aika nopeasti...

Ja illalla kotiin saapuva mies saa sitten päälleen koko päivän aikana kertyneen turhautumisen ja uupumuksen. Kuulostaa ah, niin kliseiseltä...

En tiedä, onko tähän vaiheeseen ja sen haasteisiin mitään suurta avainta tai ratkaisua. Ehkä tässäkin on vain hyväksyttävä, että hommat menevät vähän sinne päin eivätkä aina ihan sen hienoimman ideaalin mukaan.

Yritän hengitellä... ja jos sitä pääsisi vielä joogaankin tällä viikolla...täytyykin käynnistää neuvottelut n-y-t, hehe.

Kommentit (3)

1/3 | 

Hei!

Kuin itse olin kotona (3 vuotta ja kaksi lasta peräkkäin), niin painoin kaikki kotihommat siinä sivussa. Minulla ei ollut mitään kotona tehtävää ansiotyötä ja olisi ollut outoa pantata kotitöitä ja odottaa, että mies tulee kotiin niitä tekemään. Työt hoituivat siinä samalla. En muista pohtineeni tasa-arvokysymyksiä, vaan koin asetelman molempien kannalta ylellisenä. Iltaisin ei kenenkään tarvinnut tehdä kotitöitä. 

Systeemi, missä molemmat käyvät kodin ulkopuolella työssä on kaikkein raskain. Vaikka kotitöitä on tietenkin vähemmän, niin ne tuntuvat uuvuttavilta työpäivän jälkeen. Tässä mallissa ne on pakko jakaa, siitä ei ole kahta kysymystä. Raskasta on myös lasten harrastaminen.

Jos toinen on kotona, niin tasa-arvoisin on asetelma, missä kotona oleva tekee kotityöt (ellei muut kotona tehtävät työt täytä päiviä). Kotona olevan kannattaa myös herätä öisin, sillä siinä on kuitenkin pieni sauma ottaa päivänokoset jossain kohtaa. Tietty vähän tilanteen mukaan, eli jos kotona oleva meinaa tiltata täysin, niin sitten on aika vaihtaa herääjää. 

Siinä kannattaa pitää puolensa, että pääsee harrastamaan ja ystäviään tapaamaan. Harmillista, ettei lähistöllä ole toista kotona olevaa äitiä. Täällä Suomessa on puistoryhmiä ja perhekahviloita joka lähtöön. Kenenkään ei tarvitse jäädä kotiin yksin. Muista nuo aikuiskontaktit arvokkaina ja niistä jäi pysyviä ystäviä. Jaksamista edelleen! Lasten hankinta on hullujen ja humalaisten hommaa : - )

Reippaiden lasten äiti

 

3/3 | 

;D  NO NIIN! Nyt saa ranskalainenkin mies nauttia pohjoismaalaisesta feminismiäksyilystä. Oli jo aikakin. Hankit vielä ruotsalaisen (vielä hullumpia)ystävän ja pistätte oikein menemään Siinä on patonginsyöjillä ihmettelemistä.

Tero

Ajatuksia tasa-arvosta kansainvälisenä naistenpäivänä Ranskassa

Mademoiselle vai Madame? Tähän kysymykseen pitää Ranskassa vielä vastata monissa lomakkeissa, vaikka miehillä on edessään ainoastaan yksi klassinen vaihtoehto: Monsieur.

Mademoiselle-termi poistettiin Ranskassa virallisista lomakkeista kolmisen vuotta sitten, mikä aiheutti täällä kohua: miksi perinteisestä termistä pitäisi luopua? Pohjoismaisen näkökulmasta asia on selvä: miksi eri sukupuolia pitäisi virallisissa yhteyksissa kohdella eri tavalla - miksi naisesta pitäisi tietää, onko hän naimisissa vai ei, jos miehestä ei samaa tietoa vaadita?

Ranskassa asia ei kuitenkaan ollut aivan yhtä itsestäänselvä. Monikaan ystävistäni ei esimerkiksi ymmärrä, miksi nainen ei naimisiin mennessään ottaisi miehensä sukunimeä. Ainoana argumenttina heillä tuntuu yllättäen olevan: "no, niinhän se nyt vaan menee" tai "näin on aina tehty" tai mitä sukunimeen tulee: "on kiva, että koko perheellä on sama sukunimi".

Pohjoismaiseen tasa-arvokeskusteluun tottunut tajuaakin Ranskassa hyvin nopeasti, että keskustelu taitaa täällä olla vielä ihan alkutekijöissä. Vaikka tutkimukset kertovat selvästä erosta esimerkiksi palkoissa ja kotitöiden jakamisessa sekä hyvinkin paksusta lasikatosta monilla aloilla, kyseenalaistetaan sukupuolten välinen epätasa-arvo täällä vielä usein kokonaan. "Älkää nyt jaksako aina esittää uhreja", olen kuullut usein fiksujenkin miesten kommentoivan naisten tasa-arvokeskustelua. Tai "kyllä hyvännäköinen nainen aina palkataan hommaan helpommin kuin mies".

Näihin on vaikea edes lähteä vastaamaan...

Itse uskon, että ongelma on nimenomaan edellisessä postauksessani esiin tuotu sukupuolen vahva merkitys identiteetille täällä Ranskassa. Sukupuolten välisestä tasa-arvosta puhuminen tuntuu täällä olevan vaikeaa, koska sitä ei jotenkin kyetä käymään ilman seksuaalisuuden astumista mukaan kuvaan. Feministiksi tunnustautuva nainen on Ranskassa vielä helpommin miesvihaaja tai homoseksuaali kuin muualla...

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää kaikesta huolimatta meille kaikille - ja eläköön naisten ja miesten tasa-arvoinen oikeus ja vapaus valita, miten haluaa elämänsä elää.

Kommentit (1)

1/1 | 

 

 

Suomessa naiset ovat prosentuaalisesti aktiivisesti palkkatyössä,  JOS  tämä on tasa-arvon määrite. Palkkojen tasa-arvomittauksissa, jotka julkaistiin viime viikolla Suomi sijaitsee loppupäässä.  Tässä tilanteessa  en suitsuttaisi pohjoismaista, suomalaista tasa-arvoa. Monenko suuren pörssiyhtiön johdossa tai hallintoneuvostossa on nainen? Yrittäjistä puolet ei ole naisia. Minua häiritsee suomalainen tasa-arvoharha,  Naiset ovat edelleen paljon hoitoaloilla. Miten paljon yksityisomaisuudesta on naisten?   Tasa-arvoa on myös oikeus olla fyysisesti nainen, vapaa. Simone de Beauvoir voisi olla Suomessa tunnetunmpi,, edelläkävijänä.

Keitä ja mitä he oikein ovat?

Usein puhutaan ranskattarien ja erityisten pariisittarien huolettomasta eleganssista ja naisellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Onko pariisilaisilla naisilla oikeasti jokin salaisuus, jota me muut emme tunne?

Olen asunut Pariisissa jo 17 vuotta, mutta silti on vaikea analysoida, mikä on pariisilaisen ja esimerkiksi suomalaisen naisen välinen suurin ero (tietenkin erot ovat aina yksilöllisiä, mutta puhutaan tässä nyt argumentoinnin vuoksi vähän yleistäen).

Ensimmäinen korvaansärähtänyt pointti tuli esiin jo ensimmäisinä vuosinani täällä: ranskalaiset naiset puhuvat todella paljon naiseudestaan, siitä kuinka he toteuttavat "leur vie de femme", naisen elämäänsä - joka siis tässä tarkoittaa lähinnä rakkaus- ja perhe.elämää. He ovat ennen kaikkea naisia, joka ei siis ole sama asia kuin olla mies. Kuulostaa yksikertaiselta, mutta oman kokemukseni mukaan Suomessa ihmiset - miehet ja naiset - ovat ennen kaikkea ihmisiä, tuntuu, että sukupuoli ei ole yhtä tärkeä identiteetin määrittäjä kuin Ranskassa.

Toinen ero, joka tulee puheessa usein esiin, on ilmaisu" vouloir plaire", halu miellyttää, joka siis Ranskassa on lähinnä positiivinen käsite. Kun haluat miellyttää muita, olla kaunis ja viehättävä, voit itsekin hyvin. Ranskalaiselle viehättävyys ja eleganssi ovat osa elämän iloa. Pariisilaiset ystävättäreni voivat esimerkiksi todeta, että "olin silloin todella masentunut, en halunnut edes olla viehtättävä/miellyttää".

Pariisittaren viehättävyys on huoletonta, paksut pakkelikerrokset kasvoissa tai tekokynnet, ja -ripset eivät kuulu kuvaan. On oltava hillityn tyylikäs. Iho on hyvä, meikkiä vain kevyesti. Pukeutuminenkin on klassista - ehkä muiden maiden mittapuun mukaan välillä tylsääkin, Pariisin kaduilla tallaavat ihmiset pukeutuvat lähes järjestään mustaan.

Toisaalta Suomessa tuttu käytännöllinen pukeutumis- ja ehostustyyli ei Pariisissa toimi. Olen kuullut täällä paljon kommentteja esimerkiksi lyhythiuksisista naisista: he eivät kuulemma ole naisellisia, eivät osaa tuoda esiin parhaita puoliaan...

Kavahdan edelleen feministinä näitä kommentteja, mutta viime vuosina ranskalainen naiskuva ja tyylikkyyden korostaminen Ranskassa on alkanut avautua minulle eri tavalla. Pohjoismaalaisesta tuntuu kummalliselta, että naisen "pitäisi" jotenkin pukeutua ja laittautua tyylikkäästi, miksi jokainen ei saisi pukeutua ja olla juuri sellainen kuin on? Ei kai täällä olla pelkkänä muiden silmänilona olla?

Mutta ehkä kuvio ei olekaan aivan niin mustavalkoinen. Eleganssi ja itsensä tyylikkääksi pynttääminen on myös muiden  - ja esimerkiksi oman työn - kunnioittamista, ja koskee Ranskassa naisten lisäksi yhtä lailla miehiä. "Tu es très élégant, aujourd'hui" - "Oletpas tyylikäs tänään" -kommentteja heitetään niin mies- kuin naispuolisille ystävillekin helposti, ja olisi vaikea kuvitella kenenkään loukkaantuvan täällä kauneuden tai komeuden kehumisesta, päinvastoin. Eleganssi ja sen etsiminen ovat osa elämästä nauttimista - ja senhän ranskalaiset osaavat.

Kommentit (5)

1/5 | 

Kiinnostaisi tietää, miten miehet suhtautuvat naisten miellyttämishaluun. Otetaanko se itsestään selvyytenä? Kerran olin tälläytynyt juhliin ja huomautin miehelle, että kun vaimo näkee paljon vaivaa ollakseen kaunis ja tyylikäs, voisi vähän kehaista. "Ai jaa, eiks se ole itsestään selvää, että sä olet aina kaunis ja tyylikäs..."

2/5 | 

Tuolla aiemmin oli postaus, joka ei minulle täysin auennut, mutta nyt napsahti nappiin.

Surullisena kuuntelen kahvipöytien keskusteluja, missä "tyttöjen lelut ovat tylsiä, eivätkä kiinnosta meidän Lauraa. Tosin en itsekään koskaan leikkinyt tyttöjen leluilla" tai "olin poikatyttö, leikin vain poikien kanssa, en koskaan halunnut olla tyttöjen seurassa".

Näin kertoo kahvipöydän "hyvänä jätkänä" itseään pitävä nainen ja muut nyökkäilevät hyväksyvästi. Siinä on Tiina tajunnut elämästä kaiken oleellisen. Me olemme IHMISIÄ, emmekä sukupuolia. Ja kun meidät tasapäistetään, niin naiseus saa väistyä. Ei koskaan toisinpäin.

Täydellisestä konsensuksesta huolimatta kahvitilasta poistuu epämääräisen tyytymätön porukka. Hetken päästä Leena tulee toimistooni supisemaan "pakko tunnustaa, että leikin lapsena barbeilla, eikä meidän tytötkään välitä poikien leluista". Helpottuneena totean, että niin leikin minäkin. Leikin salaa vielä senkin jälkeen, kun äitini oli julistanut, että olen liian vanha barbileikkeihin.

Tunnustan vielä senkin, että meidän talossa ovat työt jakaantuneet perinteisesti. Arkisiivousta ja pyykin ripustamista joutuu molemmat tekemään, mutta mies hoitaa remontit, ulkotyöt ja autojen huollot. Minä hoidan ruoanlaiton, perheen sosiaalisen kalenterin ja sisustamisen. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Ulkoinen naisellisuudesta luopuminen on myös surullista. Suomalaisella 60v-naisella on lähes aina paksusankaiset silmälasit ja hiukset leikattu niin, että korvat näkyvät. Kampaus on kuulemma "räväkkä, nuorekas ja pirtsakka". Todellisuudessa mieshiukset naisella on surullinen näky ja tätä naismassaa on vaikea erottaa toisistaan. Sitä sitten ihmetellään, että "nainen muuttuu näkymättömäksi, kun vanhenee".

Uskaltakaa olla naisia. Miehet tykkää kun kaataa iloisesti rupatellen kahvia heidän kuppeihinsa työpaikan kahvihuoneessa. Vastineeksi he poikkeavat kertomaan kuulumisiaan toimistoosi ja avaavat sinulle ovia. Kaikilla on kivaa!

reippaiden lasten äiti

 

 

3/5 | 

Reippaiden lasten äiti: "Uskaltakaa olla naisia" – toki, itsekin olen Ranskan-vuosinani "naisellistunut" paljon, ja olen siitä iloinen. Vaan eihän naisellisuus tarkoita ruoanlaittoa, sisustamista ja miehille kahvin kaatamista! Naisellisuus koostuu – onneksi – kaikenlaisista muista jutuista, joilla ei ole mitään tekemistä sukupuoliroolien tai seksismin kanssa.

Sen sijaan olen Reippaiden lasten äidin kanssa samaa mieltä siitä, että on surullista, kuinka joidenkin mielestä on hienoa olla "poikamainen" tyttö ja kaikki tyttöjen/naisten jutut on halveksuttavia, vähäpätöisiä tai tylsiä. Pitäisi ymmärtää, että sekä tyttöjen että poikien jutut on yhtä tärkeitä ja arvostettavia, "tyttömäisyys" ja "poikamaisuus" on yhtä hyviä juttuja, ja sekä tytöt että pojat voivat rauhassa valita leikkikalunsa ja tekemisensä – miettimättä sitä, kumman sukupuolen tuotekehittelijät tai yhteiskunta haluaisivat jutusta kiinnostuvan.

Ekalle vierailijalle: en osaa yleistää, mutta ainakin meidän parisuhteessamme kehutaan ulkonäköä ja vaatevalintoja puolin toisin. Mies sanoo minulle useasti olevani kaunis ja upea, ja itse sanon saman miehelle. Usein hän ennen töihin lähtöä kysyykin, miltä näyttää, kumpi vyö käy paremmin kenkien kanssa ja näyttävätkö kasvot ryppyisiltä. Hänkin haluaa miellyttää.

Kiralle kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itselläni on aivan pienestä saakka ollut vahva tyttö-identiteetti, mutta yhteiskunnassa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä haluan ennen kaikkea tullut kohdelluksi ihmisenä, en "naisena".

Outi

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014
4/5 | 

Kiitos, Outi, samoilla linjoilla ollaan :)

Kyllä minunkin kokemukseni Ranskassa on se, että sekä miehet että naiset kehuvat mieluusti toistensa eleganssia :)

5/5 | 

Outi, minkälaisia asioita naiseus sinulle merkitsee, jos otetaan siitä pois rajaamasi asiat seksismi, sukupuoliroolit ja se, ettet toivo itseäsi kohdeltavan naisena?

Minun on pakko tunnustaa pitäväni siitä, että minua kohdellaan naisena. Siis naispuolisena ihmisenä. Sen ei tarvitse leikata läpi kaikissa tilanteissa, mutta taustalla on kuitenkin fakta siitä, että olen nainen (ja vieläpä ylpeä siitä). Varsinaisen naiskortin näyttämistä yritän välttää, mutta tietyissä tilanteissa vedän millin verran kotiinpäin naiseuden perusteella. Tämän olen perustellut itselleni sillä, että naiseudesta on joissain tilanteissa yhä myös hiukan haittaa.

Vaikea selittää, mutta mielestäni olen niin varma itsestäni ja olemisestani, että minulla on varaa kaataa kahvia. Kaikki tietävät, että kaadan omasta vapaasta tahdostani ja että olen keksinyt itse tavan. Tapaani suhtaudutaan ilahtuneesti ja humoristisesti "et voi lähteä lomalle, koska emme saa kahvia kuppeihin".

Nyt ei liity enää kahvinkaatoon, mutta kyllä siinä elämään tulee mielenkiintoa ja hauskuutta, kun emme ole pelkkiä ihmisiä vaan jakaannumme miehiin ja naisiin. Pientä huomioimista, pientä peliä, tapaeroja ja flirttiäkin. Niistä saa kummasti lisäpotkua ja jaksamista elämään.  

reippaiden lasten äiti

 

 

 

 

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat