Kirjoitukset avainsanalla kirjoittaminen

Vapaus tai kuolema!

Ulkoilu drinkkimielessä on Helsingissä hauskaa ja yksinkertaisempaa kuin Pariisissa. Lisäksi lähes joka kerta Helsingissä käydessäni löydän jonkun uuden baarin tai kahvilan, joka tekee vaikutuksen.

Tällä kertaa se oli ystävän suosittelema Liberty or Death Erottajalla. Hämärän, samettiverhoihin kätketyn baarin salaisuus ovat upeat talon cocktailit. Jokaisella drinkillä on listassa oma tarinansa ja/tai runonsa. Hämmentävää oli se, että tarjoilija suositteli minulle cocktailia nimeltä The Road Not Taken. Vilkaisin drinkin ainesosia ja hyväksyin tarjouksen. Ja drinkki olikin erinomainen!

Vasta tilauksen jälkeen luin drinkin tekstin, joka olikin pätkä Robert Frostin kuuluisasta runosta:

"I shall be telling this with a sigh

Somewhere ages and ages hence:

Two roads diverged in a wood, and I - 

I took the one less traveled by, 

And that has made all the difference."

 Runon ajatus vähemmän kuljetusta tiestä oli pyörinyt viime päivinä usein mielessäni, kun olin miettinyt keskeneräistä romaanikäsikirjoitustani - ja elämää ulkosuomalaisena. Oli hämmentävää nähdä se nyt yhtäkkiä edessäni baarin cocktail-listassa.... Hmmmm.... But what does it all mean? :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ystäväni, upea kirjailija Seita Vuorela on poissa

Keskelle kaunista kevätäpäivää laskeutuu suru, kun kuulen ystävän poismenosta.

Seita Vuorelan maailma oli harvinaisen rikas ja kiehtova. Voin vain kehottaa kaikkia tutustumaan hänen hienoihin nuortenromaaneihinsa, jotka koskettavat ehdottomasti myös aikuisia. Erityisesti Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon vuonna 2013 voittanut Karikko (WSOY, 2012) on upea.

Pinterestissä olevat voivat kurkata myös Seitan aivan hengästyttävän hienoa taulu- ja kuvakokoelmaa: https://www.pinterest.com/seitameri/

Rauhaa ja enkeleitä matkallesi, Seita.

Kommentit (0)

Miten negatiiviseen kritiikkiin pitäisi suhtautua?

Olen julkaissut seitsemän romaania, kirjoittanut kymmeniä kolumneja ja satoja blogitekstejä. Olen lukenut teksteistäni monta ylistävää kritiikkiä, mutta myös monenmonta arvostelua, jossa teksteistäni ei ole pidetty lainkaan. Olen lukenut maan suurimman lehden sivuilta, että kirjoitan kuin SinäMinä -lehden teini ja samaan aikaan saanut viestejä lukijoilta, jotka sanovat kirjoitukseni pelastaneen heidän henkensä. Tiedän siis, että totuus on jossakin hyvien ja huonojen kritiikkien välissä.

Silti halveksivan ja henkilökohtaisuuksiin menevän kritiikin vastaanottaminen on edelleen vaikeaa -  toisaalta onneksi näin, sillä sehän tarkoittaa vain, että herkkyyteni on edelleen hengissä...

Kirjailijana  - tai minkä tahansa luovan työn tekijänä - tajusin kuitenkin jo kauan sitten, että voidakseni tehdä tätä työtä, minun on solmittava itseni kanssa niin sanottu haavoittuvaisuuden diili. Luovaa työtä ei voi tehdä, ellei ole valmis astumaan "areenalle" kaikkien eteen haavoittuvaisena ja aitona itsenään. Ja jos astuu "areenalle" kaikkien eteen haavoittuvaisena ja aitona itsenään, voi olla varma, että jossain vaiheessa tulee turpaan ja kovaa (sori tiukka sanavalinta, mutta näin se vain on).

Siksi tämä työ onkin kokonaisen elämän kattava valinta: haluatko olla rohkea ja luoda uutta, käyttää herkkyyttäsi ja paljastaa pimeytesi? Oletko siis valmis kohtaamaan ennen "areenalle" astumista odottavat ikävät kaverit: pelon, ahdistuksen, epävarmuuden, häpeän...? Ja ennen kaikkea oletko valmis kohtaamaan ne tukahduttamatta omaa haavoittuvaisuuttasi - sillä ainoastaan haavoittuvaisuuden kautta voi todella luoda jotakin uutta.

Olen aiemminkin puhunut blogissa amerikkalaisesta häpeätutkija Brené Brownista. Monet edellä esitetyistä ajatuksista on esitetty upeasti hänen kirjassaan Daring Greatly, suomeksi Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä (Basam Books, 2013, suom. Leena Siitonen).

Kirjan nimi perustuu lainaukseen Theodore Rooseveltilta.

 Lainauksen aika radikaalikin ajatus on tämä: jos et ole "areenalla" taistelemassa pää hiessä ja vaatteet hiekassa omana haavoittuvaisena itsenäsi, mielipiteesi ei kiinnosta minua. TV-ruudun tai tietokoneen näppäimistön takana piileskely on äärettömän paljon helpompaa kuin omien ajatusten tuominen esiin omilla kasvoilla ja omilla sanoilla... Ja yllättäen kun arvostelu tulee toiselta "areenalaiselta", siis ihmiseltä, joka tietää, miltä tuntuu uskaltaa olla todella haavoittuvainen, muuttuu kritiikin muotokin usein paljon rakentavammaksi.

Tässä vielä kiinnostuneille Brené Brownin puhe haavoittuvaisuudesta ja uskaltamisesta luovassa työssä:

Kommentit (4)

1/4 | 

Moi! Olen yhdeksäsluokkalainen tyttö ja teen äidinkielessä tutkielmaa sinusta. Minun täytyisi löytää aineistoa elämäkertaa varten, joten olisiko sinulla antaa jotain linkkejä tai vinkkejä tietojen löytämiseen? Olet sen verran uusi kirjailija, että sinusta ei ole niin paljoa kirjoitettu nettiin. Voit myös kirjoittaa vastaukseesi vaikka jotain perustietoa lapsuudestasi... :) Olisin kiitollinen pikaisesta vastauksesta! :D

2/4 | 

Kommenttini tuntuu jokseenkin hassulta, mutta en silti malta olla jättämättä sitä :) Pidän blogistasi paljon, varsinkin ranskalaisia ja suomalaisia kasvatukseen ja vauvoihin liittyviä eroja on hauska kuulla ja lukea näin itse raskaana ollessa ja tulevaa miettiessä. Mielestäni blogissasi on yksi hieman hupsu piirre, ja se on se, että kirjoituksesi usein alkavat kysymyksellä (kuten tämäkin kirjoitus). Voisikohan siitä tavasta luopua, se tuntuu jotenkin.. turhalta kysymyksenasettelulta :) Kiitos blogistasi! 

4/4 | 

Minua eivät otsikot kyllä ole lainkaan haitanneet. Sitä vastoin on tosi kiva lukea näistä eri kulttuurien törmäyksistä ja pienistä eroista, jotka eivät suinkaan ole toisiaan arvottavia vaan yksinkertaisesti niistä kertovia. On myös mielenkiintoista kuulla, miten ranskalainen lastenkasvatus käytännössä toimii, ihan yhteiskunnallisella tasollakin ja vauva-ajoista alkaen!

 

 

Mitä vikaa perfektionismissa on?

Tässä jatkoa perfektionismi-jutulleni...

Perfektionismi ei ole sama asia kuin halu tehdä parhaansa. Innostuminen ja omaan parhaaseen suoritukseen pyrkiminen ovat välttämätön osa työstä nauttimista. Jos kaiken tekee vain vasemmalla kädellä hutaisten, eikä millään ole mitään väliä, elämästä katoaa maku, värit ja maisemat.

Perfektionisti keskittyy kuitenkin itsen sijaan muihin: mitä muut ajattelevat minusta/suorituksestani/ulkonäöstäni?

Kirjailijan työssä eron tuntee välittömästi: ulkokohtaisesti mietitty, perfektionismin kautta kirjoitettu teksti on onttoa eikä lopulta kosketa ketään, kun taas sisäisen äänen avulla tuotettu, omalla parhaalla taidolla kirjoitettu teksti voi ärsyttää, olla muiden mielestä huono tai turhakin, mutta ainakin se on olemassa aitona kokonaisuutena. Myös kritiikin vastaanottaminen on minusta huomattavasti helpompaa, kun tiedän tehneeni oman parhaani ja seuranneeni omaa näkemystä. Väittäisin, että muiden kuvitteellisten toiveiden ja ajatusten kautta kirjoitettu teksti ei menestyessäänkään tuota samaa tyydytystä kuin aito, haavoittuvainen oman hengen tuote, heh.

Täydellisyyttä ei  - varsinkaan taiteen alalla - ole olemassakaan, mutta varmaa on se, että perfektionismin kautta sitä ei saavuteta. Perfektionismin koko ajatushan pohjautuu pelkoon ja piileskelyyn - ja taiteen koskettavuus taas vaatii ehdotonta haavoittuvaisuudelle altistumista, rohkeutta astua muiden eteen ja kertoa totuus. Vähän niin kuin rakkaus...

Tässä linkki Vesa-Matti Loirin hienoon tulkintaan Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -biisistä viime perjantaisesta Vain elämää-ohjelmasta:

http://www.nelonen.fi/uutiset/viihde/1742678-vesa-matti-loirin-kaihoisa-ihmisten-edessa-hurmaa-muut-artistit

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat