Kirjoitukset avainsanalla synnytys

En tiennyt, että tällaistakin on. Että voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi, kun kuulee kaverin synnytyksestä, joka oli kuuleman mukaan seurvaanalainen: tipan laittaminen sattui eniten. Ei edes väsytä. Kiva kun ei tarvinnut parsia mitään kokoon. Huomenna kotiin nukkumaan.

Tai jotain sinne päin.

Kumman haikea aalto kulki ylitse, kun tuota kuunteli ja kumman vaikea oli ihastella upeaa "suoritusta" niin kuin asia hienosti ilmaistiin.

Ja siinä ongelman ydin taitaa ollakin. Kaikille ah niin tuttu "suoritus"-sana kun saa pilattua vähän minkä tahansa jutun.

Synnytystä ei oman kokemukseni mukaan voi suorittaa, kun etukäteen on vaikea kenenkään sanoa, millä kastikkeella sitä tulee syödyksi (niin kuin ranskalainen sanoisi), meneekö homma "suunnitelmien" mukaan vai onko edessä montakin hurjaa ja yllättävää käännettä.

Moni on minun vähän horroriin taittuvaa synnytystarinaani kuuneltuaan halunnut korostaa, että vaikeat kuviot johtuivat korkeasta iästäni tai korkeasta verenpaineestani, vaikka kukaan lääkäreistä tai kätilöistä ei tätä käsitystä allekirjoita ja verenpaineeni lähti nousemaan vasta viikon verran ennen tytön syntymää.

Toisaalta ymmärrän kyllä, miksi monella (itsellänikin!) on tarve yrittää selittää ja löytää syitä "pieleen" menneille tapahtumille  - siis laajemminkin kuin vain synnytyskuvioissa. Jos osaa analysoida ja ymmärtää, mikä meni pieleen, voi varmasti seuraavalla kerralla, tai omalla kohdalla, välttää vaikeudet, ja sehän on vain inhimillistä.

Inhimillistä on myös ymmärtää, ettei kaikki mene aina niin kuin suunniteltiin ja se on ok -  eikä välttämättä kenenkään syytä...

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Terhi
1/4 | 

Mulla oli kanssa aika karsea kokemus, nyt kaksivuotiaan lapseni syntymä siis. Pari päivää yritettiin ensin ja sitten meidät raijattiin kiireen vilkkaa leikkaussaliin. Kun sitten aloitti oman äitiytensä kolme vuorokautta valvoneena iso leikkaushaava vatsassa, oltiin aika kaukana ihanteesta. Oma tavoitteeni synnytykselle oli varsin matala ja realistinen: vauva ulos ja tämän jälkeen ollaan molemmat hengissä. Kaikki toteutui, mutta olo oli kuin maantiejyrän alle jääneellä. Järkyttyneenä katselen valokuvia itsestäni sairaala-ajalta.

Lapsi on tärkein
2/4 | 

Kaksi lasta alateitse synnyttäneenä on pakko kiistää, etteikö se ole suoritus. Jos termiä "suorittaa" on oikeutettua käyttää esim. tiedoston lataamisesta tai tehdä pituushyppysuorituksen, niin on vaikea käsittää, etteikö synnyttävä äiti suorittaisi. Kyllä hän tekee valtaisan suorituksen siitäkin huolimatta, että osa synnytyksistä päätyy sektioon.

Tavallaan tajuan, että synnytyksen päätyminen suunnittelemattomaan sektioon voi aiheuttaa epäonnistumisen tunteen. Ymmärrän siinä mielessä, että itse epäonnistuin imetyksessä. Jouduin vielä toisella reissullakin viettämään 5 päivää sairaalassa, koska maito ei noussut ja vauvalta putosi paino. Päädyin Tutteliin ja itkin asiaa vielä vuoden päästäkin.

En tiedä auttaako tämä nyt, mutta 10 vuoden kuluttua sillä tuskin on mitään merkitystä, miten bebe on ulos tullut. Sinulla on vain terve lapsi ja hänen vauhdilla laajeneva maailmansa iloineen ja suruineen. Muistat kyllä nuo tapahtumat lopun elämääsi, mutta niiden emotionaalinen merkitys vähenee ja häviää. Vain sillä on merkitystä, että sait elävän, terveen lapsen.

Alatiesynnytys on yleensä aina tavoiteltava tapa synnyttää, mutta mikään itseisarvo se ei ole. Syntyvä lapsi, äiti ja heidän terveytensä ovat tärkeimmät.

Kati
3/4 | 

Minulla oli kaksi "epäonnistunutta", sektioon johtanutta synnytystä, mutta en muista näitä kauaa murehtineeni, pääasia että vauvat syntyivät hengissä. Sen sijaan kadehdin kyllä kovastikin niitä, joiden vauvat tuntuivat nukkuvan hyvin. Uskoin ja uskon kyllä vieläkin, että vauva-ajat olisivat olleet erilaisia, jos niihin ei olisi liittynyt univajetta niin pitkään (toisen kohdalla vuoden, toisen kohdalla kaksi vuotta). Synnyttäminen ja lapsen saaminen on niin iso osa elämää ja herättää niin paljon tunteita, että kateuden tunteitakin herää helposti (joku esimerkiksi saa paljon hoitoapua, toinen ei). Ja sitten on tietysti sekin puoli asiassa, että joku kadehtii ylipäätään sitä, että olet saanut lapsen, eihän sekään itsestäänselvää ole.

Kiitos blogistasi, olen seurannut sitä alusta asti.

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014
4/4 | 

Kiitos paljon kommenteista! Terhi, sama fiilis minulla, odotukset eivät olleet mitään ihmeellisiä, en lähtenyt "suorittamaan täydellistä synnytystä", mutta vaikean synnytyksen jälkeen sitä on tosiaan aika hajalla, ja toipuminen vie vauva-arjen keskellä aikaa.

Iloa kaikkien kevääseen!

<3 Kira

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja kiltteydellä tarkoitan nyt liiallista muiden miellyttämistä, en aitoa ystävällisyyttä, joka varmasti ennemminkin luo kuin tuhoaa elämää.

Puhuimme pari viikkoa sitten Pariisin ulkosuomalais-posseni kanssa miellyttämisen tarpeesta ja siitä, miten voi vajota niin syvälle muiden tarpeiden miettimiseen, ettei enää osa vastata yksinkertaisimpiin itseään koskeviin kysymyksiinkään. "Mitä haluat juoda?" "Ööh... en tiedä, mikä nyt siinä on sulle helpoin ottaa esiin." "Minkä elokuvan haluaisit nähdä?" "Ööh, han sama, päätä sinä."

Mietimme, johtuuko tämä muiden miellyttäminen ja muiden tarpeiden "arvailu" suomalaisuudesta ja pohjoismaisen vaatimattomasta "enhän minä mitään tarvitse"- kulttuurista vai jostakin muusta.

Oma miellyttämisen tarpeeni alkoi romuttua vasta, kun tajusin, että jos en ole aidosti oma itseni, kerro mielipiteitäni ja mieltymyksiäni, en oikeasti ole läsnä kenenkään kanssa, kukaan ei oikeasti saa tietää, kuka olen, eikä silloin voi syntyä kohtaamista, ystävyyttä tai mitään muutakaan aitoa. Jos päätösvastuun sysää aina muille, on helppo jäädä uhrin rooliin ja kritisoida lopputuloksia. On myös vastapuolen aliarvioimista, jos kuvittelee voivansa tietää, mitä hän haluaa kuulla.

Olen vaikean synnytyksen jälkeen käynyt terapiassa läpi erityisesti yhtä hetkeä: Sairaalan huone on täynnä ihmisiä, ystäviä ja tuttuja, joita en ole kutsunut paikalle. Olen kuolemanväsynyt (ja lakananvalkoinen - tämän huomaan vasta valokuvista myöhemmin), toivon vain, että vieraat lähtisivät pois. Mutta vieraat juttelevat niitä näitä omista suunnitelmistaan ja kuulumisistaan, tuntuvat unohtavan täysin olevansa sairaalassa katsomassa uutta äitiä ja lasta. Hymyilen ja vastailen viimeisillä voimillani kysymyksiin, vaikka mieli tekisi vain huutaa, että lähtekää pois.

Kun huone on lopulta tyhjä, totean miehelleni, että koko kuvio oli minulle liikaa, olen liian väsynyt.

Tunnin kuluttua olen jo uudestaan leikkauspöydällä sisäisen verenvuodon takia.

Jos jotain positiivista kokemuksesta pitää hakea, se on sisäisen "älyttömientilanteidensieto-mitan" lopullinen täyttyminen. Miellyttämiseen ei enää ole tarpeeksi voimia. Jäljelle jää vain minä ja omat epätäydelliset mielipiteeni.

Tässä linkki Wikihow:n käytännöllisiin (englanninkielisiin) ohjeisiin, joiden avulla liiallisesta muiden miellyttämisestä voi päästä eroon:

http://www.wikihow.com/Stop-Being-a-People-Pleaser

Rentoa lauantai-iltaa kaikille!

Kommentit (0)

Mitä sanoisit ensimmäistä lastaan odottavalle ystävälle? Mitä vuosien takaa itsellesi ennen suurta elämänmuutosta?

"Shit's about to go down"? "Pidä  hatustasi kiinni"? "Turvavyöt pidettävä kiinnitettyinä koko matkan ajan"? vai "Löysin rantein, go with the flow"?

Tai ehkä et mitään.

Vaikka lapsen syntymän tietääkin muuttavan monta asiaa, ei kukaan voi täysin valmistautua edessä olevaan tuntemattomaan. Siihen etteivät samat asiat enää tunnukaan miltään, että unesta tulee elämän suurin luksus, ettei vaipanvaihdosta pidä yhtään entistä enemmän, että ajantaju muuttuu, että aika alkaa lentää ovista ja ikkunoista ulos ennen kuin ehdit edes koskettaa sitä.

Että itsestä syntyy uusi ihminen tämän uuden ihmisen rinnalle, ettei enää jaksa esittää, ettei halua (yrittää) miellyttää kaikkia, koska se vie liikaa energiaa, että vaikka "shit's about to go down", sitä tietää kyllä mitä tehdä - ei siksi että on muuttunut kaiken osaavaksi supernaiseksi, vaan siksi, että on entistä enemmän oma itsensä...

Kommentit (0)

Mistä tietää, että on levon / loman / terapian tarpeessa? Kun pudottaa kynän lattialle ja alkaa itkeä, että elämä on liian vaikeaaaaaaaarghhh, kun kaikki menee koko ajan pieleen, että miten kukaan voi selvitä mistään, kun kaikki on vaan ihan ylitsepääsemättömän vaikeeta...

Bebe täyttää parin viikon kuluttua vuoden ja seimen ansiosta mielellä on ollut aikaa nostaa uudestaan pintaan synnytyskuvion suoraan sanottuna aika karmaisevat tapahtumat (jos synnytyspäiväkirja kiinnostaa se löytyy täältä: http://www.hyvaterveys.fi/node/15758 ) . Kroppa on parantunut, mutta mieli on ilmeisesti vain työntänyt ahdistuksen taustalle siksi aikaa, että saan tytön hoidettua ja lopulta seimeen.

Monen ahdistavan hetken jälkeen päätin perjantaina vihdoin mennä kätilön suosittelemalle psykologille käymään läpi synnytyksestä jääneitä masentavia ja pelottavia muistoja,

Ei ollut helppo käydä läpi vuoden takaisia tapahtumia, mutta tuntui hyvältä, että joku kuunteli. 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat