Kirjoitukset avainsanalla masennus

Miksi olen masentunut, vaikka kaikki on hyvin?
 
Kirjailija ja henkinen valmentaja (tämä termi kuulostaa minusta tyhmältä ja eurooppalaisten korvissa gurumaisen kököltä, mutta en nyt tähän hätään keksi mitään fiksumpaakaan...) Marianne Williamson on usein saanut vastata tähän kysymykseen.
Lähes kaikki taistelevat jossakin vaiheessa elämäänsä masennuksen ja surun kanssa: läheisen kuolema, työttömyys, ero, sairastuminen ja niin edelleen. 
Williamson korostaa usein puhuessaan, että suru ja sureminen ovat osa elämää, ei ole järkevää tai tervettä yrittää kaataa vaaleanpunaista maalia masentuneen mielen päälle ja pakottaa itseään iloiseksi, jos elämässä on menossa vaikea vaihe. Vain kriisin läpi kulkeminen ja surun aito kokeminen vievät surun ja masennuksen lopulta pois.
 
Mutta entä jos kaikki tuntuu olevan hyvin ja silti masentaa? Williamson korostaa, että "terveen" ihmisen on lähes mahdoton olla tuntematta jonkinasteista masennusta nykymaailman valtavan negatiivisen informaatiotulvan keskellä. Williamsonin mukaan voimme olla todella onnellisia vasta kun olemme kaikki onnellisia, koska sisimmässämme olemme kaikki "erityisherkkiä", emme voi olla aistimatta toisten hätää...
 
 
Alla Marianne kertoo uudesta surua ja masennusta käsittelevästä kirjastaan Tears to Triumph (Harper One, 2016 - toistaiseksi saatavana vain englanniksi).
 
 
 
 
 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen viime aikoina valittanut paljon. Miehelle, kavereille, kaikille jotka ovat osuneet kohdalle. Väsyttää, masentaa, kroppa ja mieli eivät tunnu toipuvan haastavasta synnytyksestä, mies on töissä joka lauantai, ja usein myös sunnuntaisin, edellinen koko perheen yhteinen loma oli heinäkuussa 2015. Kaiken kruunaa appiukon vakava sairastuminen kaksi kuukautta sitten.

"Olen onnellinen sitten kun" -postaukseni jälkeen aloin itse miettiä, miksi valitan omasta tilanteestani tällä hetkellä niin paljon, vaikka se ei yleensä kuulu tapoihini. Mieleen nousivat kavereiden kommentit:

"Olisit iloinen, että sulla on lapsi", "Olet onnekas, kun lapsesi nukkuu", "Kyllä sä sitten tajuat, kun saat toisen lapsen", "Mun pikkulapsiaika oli paljon rankempaa","Eihän sulla ollut edes koliikkivauvaa", "Menneet on menneitä", "Sun pitäis tehdä enemmän lapsen kanssa", "Sun pitäisi hankkia lisää lapsenvahteja", "Sun pitäisi muuttaa Suomeen", "Sun pitäis nyt ryhdistäytyä", "Eihän toi ole mitään, mun mies asuu puolet vuodesta muualla"...

Hmmm... Kaikkien tarkoitus on varmasti sama: saada minut piristymään, ja oloni edes vähän paremmaksi. Ehkä moni ajattelee, että jos tajuan oman tilanteeni olevan muihin verrattuna hyvä, voin tuntea kiitollisuutta pienistäkin asioista. Ja huom huom, tajuan kyllä kiusallisen selvästi myös, kuinka monta kertaa olen itse kommentoinut omien ystävien vaikeita tilanteita juuri vastaavanlaisilla lauseilla.

Mutta, mutta, mutta... toisen tilanteen raskautta ei voi mitata objektiivisesti, sitä ei voi laskea paperilla ja osoittaa, että eihän tämä nyt mitään ole, sinun pitäisi olla tyytyväinen, koska tilanteesi raskausindeksi on vain 5 (tai jotain).

Eri elämäntilanteissa olevat ja eri herkkyystasoilla varustetut ihmiset voivat kokea samankaltaisetkin tilanteet hyvin eri tavoin. Mikä on yhdelle piece of cake, voi toiselle olla kolmas maailmansota. Menneisyyden paino ja traumaattiset kokemukset vaikuttavat myös nykyisyyteen tavoilla, joita on vaikea selittää toisille - joskus jopa itselle. Samoin heikko taloudellinen tilanne vaikuttaa paljon elämän yleiseen stressaavuuteen. 

Yllä olevat kommentit eivät valitettavasti piristäneet minua yhtään, vaan saivat päinvastoin tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että tunsin "väärin".

No, vali vali. Mitä sitten oikein odotan valitukseni kohteeksi joutuvilta kavereilta ja tuttavilta?

Sitä samaa kai kuin uhmaraivossa kirkuva taaperokin: että joku kuulisi, mitä sanon, ja vahvistaisi tunteeni tuomitsematta sitä. Tyyliin: "Voi, kuulostaa siltä, että olet tosi väsynyt, se on varmasti ikävää ja raskasta. Laitapa nyt se haalari päälle, niin mennään ul.. ei kun siis lähinnä vain tuo virkkeen alkuosa, loppuosan voi säästää uhmataaperolle (lupaan, että minut saa helpommin rauhoittumaan kuin itkupotkuraivoajan...).

Perusajatus on kai se, että ikävää tunnetta ei kannata tuomita, koska siitä se vain kasvaa (->valitan tässä entistä suuremmalla innolla kavereiden "piristys"kommenteista huolimatta). Ja tämä on totta niin oman pään sisällä kuin kavereiden kanssa: on ok, jos välillä masentaa ja on ok välillä valittaa. En usko, että kukaan jaksaa pitkään valittaa samasta asiasta, jos vastassa on aidosti empaattinen ystävä.

Tässä vielä Brené Brownin hieno video empatiasta. Empatia on eri asia kuin sympatia, se ei tuomitse toisen tunnetta, se tuntee toisen kanssa: "Empathy is feeling with people" ja siksi empatia luo aidon yhteyden ihmisten välille ja voi jopa auttaa toista pääsemään eteenpäin.

 

Kommentit (4)

Tiedetään mistä puhe
1/4 | 

Ainakin minä ymmärrän tältä istumalta ja ihan täysin! Jos yhtään auttaa. Pidättäydyn vetämästä omaa tai kenenkään muunkaan tilannetta verrokiksi, mutta pystyn eläytymään tilanteesi ja ymmärtämään sen lähes täysin.

Ilona
2/4 | 

Ymmärrän tosi hyvin, mielestäni ei pitäisi alkaa verrata yhden ihmisen kokemuksia toisen ihmisen kokemuksiin tai käskeä valittavaa vain 'suhteuttamaan' ongelmiaan, siitä ei ole mitään hyötyä. Vaikka aina asiat voisivat olla pahemminkin, sen ajattelu ei helpota yhtään juuri siinä hetkessä meneillään olevia asioita, ne tuntuvat edelleen yhtä pahalta ja juuri tuollainen syyllistävä kommentointi voi ajaa ihmisen hakemaan vain lisää huomiota. Se auttaa paljon enemmän kun tuntee tulleensa kuulleeksi ja ymmärretyksi. Tsemppiä! :)

Terhi, kolmikieli
3/4 | 

Mun kokemuksen mukaan ihmiset on aika sopeutuvaisia siihen mitä on, siis millainen elämä on. Kun tulee takaisku, olkoon lähtötilanne mikä tahansa, se on takaisku ja siitä joko toipuu tai ei, mutta varmasti tulee elämän varrella vielä lisää takaiskuja. Jos niistä mistään ei oikein toivu tai saa elämäänsä takaisin entiselle mallille, voi arki alkaa tuntua raskaalta. Tukitoimet (mies enemmän kotona ja pari lastenvahtia) toki auttaa, mutta eivät välttämättä ole avain onneen, kun se mitä kaipaa on elämä ennen vastoinkäymisiä. Älä lannistu, jos olen lukenut oikein, mun mielestä sä olet kuitenkin jo toipumisen matkalla.

Se on ihan sama, vaikka olisi hyvin nukkuva lapsi, rakastava mies, siivooja ja kaksi babysitteriä, takaisku pistää hetkeksi kaiken palasiksi. Tiedän myös nuo kaverien kannustavat kommentit ja syyllistyn niihin itsekin. Nykyään toivottavasti vähän vähemmän, mutta varmasti jonkin verran.

Vierailija
4/4 | 

Kiitos jutusta. Palautti mieleen, miltä tuntui, kun itse sain niitä kannustavaksi tarkoitettuja kommentteja, jotka toimivat ihan päinvastoin. Ja toivottavasti hillitsee, kun taas olen itse syyllistymässä siihen, että kaadan toisen niskaan vain omia juttujani muka hyvää tarkoittaen. Toivottavasti päivä paistaa jo kirkkaammin.

Kuutisen vuotta sitten elämäni oli jumissa. Kaikki tiet näyttivät johtavan umpikujaan, aika tuntui olevan lopussa, pitkä parisuhde oli selvästi tullut tiensä päähän, mutten tiennyt, miten uskaltaisin päästää irti. Olinhan jo 36-vuotias, toiveet perheestä ja onnellisesta avioliitosta alkoivat tuntua naurettavan epärealistisilta.

Ahdistuneena näin sattumalta Oprah Winfreyn tuolloisessa keskusteluohjelmassa karismaattisen Marianne Williamson-nimisen naisen puhumassa jo 90-luvulla ilmestyneestä kirjastaan A Return to Love (HarperCollins, 1992, päivitetty versio ilmestynyt 2012, kirja on ilmeisesti 90-luvulla ilmestynyt myös suomeksi nimellä Palatkaamme rakkauteen: suom.Pirkko Huhtanen, WSOY, 1993).

Jokin keskustelussa teki vaikutuksen, hankin kirjan itselleni ja luin sen englanniksi. Kirjan lukeneet tietävät, että joko se tekee valtavan vaikutuksen tai lentää nurkkaan jo alkulehtien jälkeen. Minuun kirja teki suuren vaikutuksen ja sai minut lukemaan sen taustalla olevaa metafyysistä tekstiä A Course in Miracles (suom. Ihmeiden oppikurssi).

 Tuhatsivuinen Course in miracles -kirja ei varmasti ole kaikkia varten, mutta moneen sen sanoma kolahtaa. Pohjimmiltaan se on: "Rentoudu, olet turvassa, kaikki menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä."

Kurssi ei ole uskonto eikä perustu minkään tietyn uskonnon opetuksiin, vaikka käyttääkin perinteisiä kristillisiä termejä.

Monen korviin tämä kuulostaa varmasti hurjalta huuhaalta, mutta kerronkin vain omasta kokemuksestani.

Course in Miraclesin ajatus on oppia pois pelkoon perustuvista ajatuksista ja palata rakkauteen, luottamukseen ja iloon. Kirjaan kuuluu myös ns. tehtäväkirja, jossa jokaiselle vuoden päivälle on oma henkinen harjoituksensa, yritys siirtää ajatuksia lähemmäksi rakkautta ja kauemmaksi pelosta.

Kuusi vuotta sitten lähdin tekemään harjoituksia päivän kerrallaan, vaikka Marianne Williamson "varoittikin", että uudet ajatukset voivat muuttaa elämän kokonaan. 

Ja niinhän ne sitten tekivätkin...

Jokaisella on oma näkemyksensä henkisyydestä, hengellisyydestä, uskonnoista ja elämän suurista kysymyksistä, minulle Marianne Williamsonin Course in Miraclesiin perustuvat kirjat ja puheet ovat tuoneet uutta syvyyttä ja näkemystä näihin kysymyksiin.

Tämän linkin takaa löytyy makupalaksi Mariannen puhe Oprah Winfreyn Supersoul Sessions-ohjelmassa viime vuonna:

http://www.supersoul.tv/supersoul-sessions/marianne-williamson-the-spiritual-purpose-of-relationships

Rauhallista viikonloppua kaikille!

PS. Kuvassa teksti Pariisin République-aukiolta tällä viikolla kirjoitusvirheineen kaikkineen ;o)

Kommentit (2)

Umpikujalainen
1/2 | 

Kiitos taas hyvästä blogipostauksesta! Vaikka kuinka tietäisi, että kaikki muutkin kohtaavat elämässään vaikeita tilanteita ja kausia, on silti aina lohduttavaa kuulla, miten he ovat niistä selvinneet. Ja Marianne Williamsonin kirjan taidan etsiä käsiini paikallisesta kirjastosta. :) Mukavaa ja rentouttavaa viikonalkua!

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014

Voi, kiitos Umpikujalainen kommentistasi! Ja voimia umpikuja-fiilikseen  - sillä sitähän umpikuja vain on, pelkkä fiilis, todellisuudessa olet uuden upean kauden alussa ja pian muistelet tätä aikaa ihmeissäsi: miten hienoja ja yllättävän iloisia käänteitä elämässä voikaan olla! :) Halaukset täältä <3 Kira

Ja kiltteydellä tarkoitan nyt liiallista muiden miellyttämistä, en aitoa ystävällisyyttä, joka varmasti ennemminkin luo kuin tuhoaa elämää.

Puhuimme pari viikkoa sitten Pariisin ulkosuomalais-posseni kanssa miellyttämisen tarpeesta ja siitä, miten voi vajota niin syvälle muiden tarpeiden miettimiseen, ettei enää osa vastata yksinkertaisimpiin itseään koskeviin kysymyksiinkään. "Mitä haluat juoda?" "Ööh... en tiedä, mikä nyt siinä on sulle helpoin ottaa esiin." "Minkä elokuvan haluaisit nähdä?" "Ööh, han sama, päätä sinä."

Mietimme, johtuuko tämä muiden miellyttäminen ja muiden tarpeiden "arvailu" suomalaisuudesta ja pohjoismaisen vaatimattomasta "enhän minä mitään tarvitse"- kulttuurista vai jostakin muusta.

Oma miellyttämisen tarpeeni alkoi romuttua vasta, kun tajusin, että jos en ole aidosti oma itseni, kerro mielipiteitäni ja mieltymyksiäni, en oikeasti ole läsnä kenenkään kanssa, kukaan ei oikeasti saa tietää, kuka olen, eikä silloin voi syntyä kohtaamista, ystävyyttä tai mitään muutakaan aitoa. Jos päätösvastuun sysää aina muille, on helppo jäädä uhrin rooliin ja kritisoida lopputuloksia. On myös vastapuolen aliarvioimista, jos kuvittelee voivansa tietää, mitä hän haluaa kuulla.

Olen vaikean synnytyksen jälkeen käynyt terapiassa läpi erityisesti yhtä hetkeä: Sairaalan huone on täynnä ihmisiä, ystäviä ja tuttuja, joita en ole kutsunut paikalle. Olen kuolemanväsynyt (ja lakananvalkoinen - tämän huomaan vasta valokuvista myöhemmin), toivon vain, että vieraat lähtisivät pois. Mutta vieraat juttelevat niitä näitä omista suunnitelmistaan ja kuulumisistaan, tuntuvat unohtavan täysin olevansa sairaalassa katsomassa uutta äitiä ja lasta. Hymyilen ja vastailen viimeisillä voimillani kysymyksiin, vaikka mieli tekisi vain huutaa, että lähtekää pois.

Kun huone on lopulta tyhjä, totean miehelleni, että koko kuvio oli minulle liikaa, olen liian väsynyt.

Tunnin kuluttua olen jo uudestaan leikkauspöydällä sisäisen verenvuodon takia.

Jos jotain positiivista kokemuksesta pitää hakea, se on sisäisen "älyttömientilanteidensieto-mitan" lopullinen täyttyminen. Miellyttämiseen ei enää ole tarpeeksi voimia. Jäljelle jää vain minä ja omat epätäydelliset mielipiteeni.

Tässä linkki Wikihow:n käytännöllisiin (englanninkielisiin) ohjeisiin, joiden avulla liiallisesta muiden miellyttämisestä voi päästä eroon:

http://www.wikihow.com/Stop-Being-a-People-Pleaser

Rentoa lauantai-iltaa kaikille!

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat