Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Olen viime aikoina valittanut paljon. Miehelle, kavereille, kaikille jotka ovat osuneet kohdalle. Väsyttää, masentaa, kroppa ja mieli eivät tunnu toipuvan haastavasta synnytyksestä, mies on töissä joka lauantai, ja usein myös sunnuntaisin, edellinen koko perheen yhteinen loma oli heinäkuussa 2015. Kaiken kruunaa appiukon vakava sairastuminen kaksi kuukautta sitten.

"Olen onnellinen sitten kun" -postaukseni jälkeen aloin itse miettiä, miksi valitan omasta tilanteestani tällä hetkellä niin paljon, vaikka se ei yleensä kuulu tapoihini. Mieleen nousivat kavereiden kommentit:

"Olisit iloinen, että sulla on lapsi", "Olet onnekas, kun lapsesi nukkuu", "Kyllä sä sitten tajuat, kun saat toisen lapsen", "Mun pikkulapsiaika oli paljon rankempaa","Eihän sulla ollut edes koliikkivauvaa", "Menneet on menneitä", "Sun pitäis tehdä enemmän lapsen kanssa", "Sun pitäisi hankkia lisää lapsenvahteja", "Sun pitäisi muuttaa Suomeen", "Sun pitäis nyt ryhdistäytyä", "Eihän toi ole mitään, mun mies asuu puolet vuodesta muualla"...

Hmmm... Kaikkien tarkoitus on varmasti sama: saada minut piristymään, ja oloni edes vähän paremmaksi. Ehkä moni ajattelee, että jos tajuan oman tilanteeni olevan muihin verrattuna hyvä, voin tuntea kiitollisuutta pienistäkin asioista. Ja huom huom, tajuan kyllä kiusallisen selvästi myös, kuinka monta kertaa olen itse kommentoinut omien ystävien vaikeita tilanteita juuri vastaavanlaisilla lauseilla.

Mutta, mutta, mutta... toisen tilanteen raskautta ei voi mitata objektiivisesti, sitä ei voi laskea paperilla ja osoittaa, että eihän tämä nyt mitään ole, sinun pitäisi olla tyytyväinen, koska tilanteesi raskausindeksi on vain 5 (tai jotain).

Eri elämäntilanteissa olevat ja eri herkkyystasoilla varustetut ihmiset voivat kokea samankaltaisetkin tilanteet hyvin eri tavoin. Mikä on yhdelle piece of cake, voi toiselle olla kolmas maailmansota. Menneisyyden paino ja traumaattiset kokemukset vaikuttavat myös nykyisyyteen tavoilla, joita on vaikea selittää toisille - joskus jopa itselle. Samoin heikko taloudellinen tilanne vaikuttaa paljon elämän yleiseen stressaavuuteen. 

Yllä olevat kommentit eivät valitettavasti piristäneet minua yhtään, vaan saivat päinvastoin tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että tunsin "väärin".

No, vali vali. Mitä sitten oikein odotan valitukseni kohteeksi joutuvilta kavereilta ja tuttavilta?

Sitä samaa kai kuin uhmaraivossa kirkuva taaperokin: että joku kuulisi, mitä sanon, ja vahvistaisi tunteeni tuomitsematta sitä. Tyyliin: "Voi, kuulostaa siltä, että olet tosi väsynyt, se on varmasti ikävää ja raskasta. Laitapa nyt se haalari päälle, niin mennään ul.. ei kun siis lähinnä vain tuo virkkeen alkuosa, loppuosan voi säästää uhmataaperolle (lupaan, että minut saa helpommin rauhoittumaan kuin itkupotkuraivoajan...).

Perusajatus on kai se, että ikävää tunnetta ei kannata tuomita, koska siitä se vain kasvaa (->valitan tässä entistä suuremmalla innolla kavereiden "piristys"kommenteista huolimatta). Ja tämä on totta niin oman pään sisällä kuin kavereiden kanssa: on ok, jos välillä masentaa ja on ok välillä valittaa. En usko, että kukaan jaksaa pitkään valittaa samasta asiasta, jos vastassa on aidosti empaattinen ystävä.

Tässä vielä Brené Brownin hieno video empatiasta. Empatia on eri asia kuin sympatia, se ei tuomitse toisen tunnetta, se tuntee toisen kanssa: "Empathy is feeling with people" ja siksi empatia luo aidon yhteyden ihmisten välille ja voi jopa auttaa toista pääsemään eteenpäin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Tiedetään mistä puhe
1/4 | 

Ainakin minä ymmärrän tältä istumalta ja ihan täysin! Jos yhtään auttaa. Pidättäydyn vetämästä omaa tai kenenkään muunkaan tilannetta verrokiksi, mutta pystyn eläytymään tilanteesi ja ymmärtämään sen lähes täysin.

Ilona
2/4 | 

Ymmärrän tosi hyvin, mielestäni ei pitäisi alkaa verrata yhden ihmisen kokemuksia toisen ihmisen kokemuksiin tai käskeä valittavaa vain 'suhteuttamaan' ongelmiaan, siitä ei ole mitään hyötyä. Vaikka aina asiat voisivat olla pahemminkin, sen ajattelu ei helpota yhtään juuri siinä hetkessä meneillään olevia asioita, ne tuntuvat edelleen yhtä pahalta ja juuri tuollainen syyllistävä kommentointi voi ajaa ihmisen hakemaan vain lisää huomiota. Se auttaa paljon enemmän kun tuntee tulleensa kuulleeksi ja ymmärretyksi. Tsemppiä! :)

Terhi, kolmikieli
3/4 | 

Mun kokemuksen mukaan ihmiset on aika sopeutuvaisia siihen mitä on, siis millainen elämä on. Kun tulee takaisku, olkoon lähtötilanne mikä tahansa, se on takaisku ja siitä joko toipuu tai ei, mutta varmasti tulee elämän varrella vielä lisää takaiskuja. Jos niistä mistään ei oikein toivu tai saa elämäänsä takaisin entiselle mallille, voi arki alkaa tuntua raskaalta. Tukitoimet (mies enemmän kotona ja pari lastenvahtia) toki auttaa, mutta eivät välttämättä ole avain onneen, kun se mitä kaipaa on elämä ennen vastoinkäymisiä. Älä lannistu, jos olen lukenut oikein, mun mielestä sä olet kuitenkin jo toipumisen matkalla.

Se on ihan sama, vaikka olisi hyvin nukkuva lapsi, rakastava mies, siivooja ja kaksi babysitteriä, takaisku pistää hetkeksi kaiken palasiksi. Tiedän myös nuo kaverien kannustavat kommentit ja syyllistyn niihin itsekin. Nykyään toivottavasti vähän vähemmän, mutta varmasti jonkin verran.

Vierailija
4/4 | 

Kiitos jutusta. Palautti mieleen, miltä tuntui, kun itse sain niitä kannustavaksi tarkoitettuja kommentteja, jotka toimivat ihan päinvastoin. Ja toivottavasti hillitsee, kun taas olen itse syyllistymässä siihen, että kaadan toisen niskaan vain omia juttujani muka hyvää tarkoittaen. Toivottavasti päivä paistaa jo kirkkaammin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja kiltteydellä tarkoitan nyt liiallista muiden miellyttämistä, en aitoa ystävällisyyttä, joka varmasti ennemminkin luo kuin tuhoaa elämää.

Puhuimme pari viikkoa sitten Pariisin ulkosuomalais-posseni kanssa miellyttämisen tarpeesta ja siitä, miten voi vajota niin syvälle muiden tarpeiden miettimiseen, ettei enää osa vastata yksinkertaisimpiin itseään koskeviin kysymyksiinkään. "Mitä haluat juoda?" "Ööh... en tiedä, mikä nyt siinä on sulle helpoin ottaa esiin." "Minkä elokuvan haluaisit nähdä?" "Ööh, han sama, päätä sinä."

Mietimme, johtuuko tämä muiden miellyttäminen ja muiden tarpeiden "arvailu" suomalaisuudesta ja pohjoismaisen vaatimattomasta "enhän minä mitään tarvitse"- kulttuurista vai jostakin muusta.

Oma miellyttämisen tarpeeni alkoi romuttua vasta, kun tajusin, että jos en ole aidosti oma itseni, kerro mielipiteitäni ja mieltymyksiäni, en oikeasti ole läsnä kenenkään kanssa, kukaan ei oikeasti saa tietää, kuka olen, eikä silloin voi syntyä kohtaamista, ystävyyttä tai mitään muutakaan aitoa. Jos päätösvastuun sysää aina muille, on helppo jäädä uhrin rooliin ja kritisoida lopputuloksia. On myös vastapuolen aliarvioimista, jos kuvittelee voivansa tietää, mitä hän haluaa kuulla.

Olen vaikean synnytyksen jälkeen käynyt terapiassa läpi erityisesti yhtä hetkeä: Sairaalan huone on täynnä ihmisiä, ystäviä ja tuttuja, joita en ole kutsunut paikalle. Olen kuolemanväsynyt (ja lakananvalkoinen - tämän huomaan vasta valokuvista myöhemmin), toivon vain, että vieraat lähtisivät pois. Mutta vieraat juttelevat niitä näitä omista suunnitelmistaan ja kuulumisistaan, tuntuvat unohtavan täysin olevansa sairaalassa katsomassa uutta äitiä ja lasta. Hymyilen ja vastailen viimeisillä voimillani kysymyksiin, vaikka mieli tekisi vain huutaa, että lähtekää pois.

Kun huone on lopulta tyhjä, totean miehelleni, että koko kuvio oli minulle liikaa, olen liian väsynyt.

Tunnin kuluttua olen jo uudestaan leikkauspöydällä sisäisen verenvuodon takia.

Jos jotain positiivista kokemuksesta pitää hakea, se on sisäisen "älyttömientilanteidensieto-mitan" lopullinen täyttyminen. Miellyttämiseen ei enää ole tarpeeksi voimia. Jäljelle jää vain minä ja omat epätäydelliset mielipiteeni.

Tässä linkki Wikihow:n käytännöllisiin (englanninkielisiin) ohjeisiin, joiden avulla liiallisesta muiden miellyttämisestä voi päästä eroon:

http://www.wikihow.com/Stop-Being-a-People-Pleaser

Rentoa lauantai-iltaa kaikille!

Kommentit (0)

Reppuun on pakattu kolme kirjaa, yksi vaippa ja puhdistusliinapaketti. Rullaamme rattaat korttelimme Café Pierre-nimiseen kahvilaan ja istumme pöytään, jonka vieressä on sen verran tilaa, ettei tarjoilija kompastu ihan jokaisella ohikulkukerralla tytön rattaisiin.

Kuoriudumme ulos talvivaatteista - kyllä, Pariisissakin on talvi ja kylmä, vaikkei lunta olekaan, ja ikävän kostea, parin lämpöasteen kylmyys tuntuu iskevän luihin ja ytimiin saakka. Tarjoilija hiihtää pari kertaa ohitsemme ennen kuin ottaa tilauksemme: yksi kuuma kaakao ja yksi cappuccino, kiitos. 

"Ah, siinä on juuri oikea tilaus!", huudahtaa nainen baaritiskin takaa, "lupaan valmistaa juomat suurella rakkaudella!".

"Voi kiitos, sehän on ystävällistä!", sanomme miehen kanssa yhteen ääneen. 

Tyttö tuijottaa naista lumoutuneena.

"Onpas söpö poika", nainen sanoo. 

Emme jaksa korjata hänen käsitystään tyttäremme sukupuolesta. Mitäs laitoimme hänelle limenvärisen villapaidan.

Odotamme kuumia juomiamme kymmenen minuuttia. Tyttö hermostuu. Kaivan kolmesta ankanpojasta kertovan kirjan esiin. Se selaillaan kolmeen kertaan läpi ja heitetään sitten lattialle.

Juomat saapuvat. Tyttö nappaa cappuccinon vaahtoa sormenpäähän ja maistaa sitä ihmeissään. Nauretaan ja kuvataan, muokataan kuvia ja lähetetään eteenpäin.

"Kiva istua kerrankin rauhassa kahvilla näin sunnuntaina", mies sanoo.

Tyttö heittää lusikan rattaiden alle.

"Niin on", vastaan. "Varsinkin nyt, kun on muuten aika raskasta ja... odota hetki, kulta, ihan kohta voit maistaa, äiti juo nyt kaakaota."

Seitsemän minuutin kuluttua seisomme kadulla talvivaatteissamme. 

"Mistä sä halusitkaan puhua?" mies kysyy ennen kuin astuu metroon ja lähtee sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta isäänsä.

"Ööh, en mä edes muista.. mene vaan, nähdään sitten myöhemmin. "

Ohessa kuva rakkaudella valmistetuista, erityisen herkullisista juomistamme...

Kommentit (0)

Joulumyyjäiset täynnä jengiä, rattaat mahtuvat juuri ja juuri sekaan, törmään jatkuvasti pöytiin, tuoleihin, nilkkoihin. Tyttö alkaa hermostua, välipalan aika. Löydämme ihmeen kaupalla pöydän kulman, johon mahdumme kaikki istumaan. Lapsettomat ystävät katsovat mykkinä tai ehkä lievän kauhun vallassa, kun syötämme toisen äitiystäväni kanssa pienille tyypeillemme välipalaa. Hedelmäsosetta lentää milloin silmään, milloin paidalle - ihan normaali välipala siis. Yritän keventää tunnelmaa vitsailemalla, mutta kuilu lapsettomien ja lapsellisten välissä on ja pysyy.

Muistan itsekin, miten tylsältä tuntui "menettää" ystäviä vauvoille. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vauvojen maailmasta ja ilman omaa lasta koko kuvio tuntui äärimmäisen kaukaiselta. Mutta nyt kun pääsen kurkistamaan tilannetta toiselta puolelta, tajuan, että on tylsää "menettää" ystäviä myös sen takia, että he eivät osaa suhtautua vauvakuvioihin.

Lapsettomana ajattelee usein, että oman lapsen kanssa kuviot sujuvat (sitten joskus hamassa tulevaisuudessa) näppärästi ja vaivattomasti, vauva syö siististi ja sähläystä ei ole. Sehän on vain järjestelykysymys. Ja niinhän se tavallaan onkin, mutta kun viimeisten 13 kuukauden univelka ja stressi painaa päälle, ei aina ole välttämättä ihan siinä huipummassa järjestelykunnossa.

Olisi kiva jutella rauhassa, mutta tyttö haluaa lukea Puppe-kirjaa. Lapsettomat ystävät alkavat suunnitella ravintola-iltaa, ja muistelevat illanistujaisia, joihin meitä lapsellisia ei kutsuttu.

Ehkä on turha yrittää kuroa tätä välimatkaa umpeen, ehkä eri elämänvaiheissa on tarkoituskin olla erilaisia ystäviä. Ja ehkä jonain päivänä lapsettomat kaverini huomaavat istuvansa tämän saman turhauttavan välimatkan päässä omista lapsettomista ystävistään. Puppe-kirja kädessä.

 

 

 

Kommentit (2)

Terhi
1/2 | 

Niin tuttua, niin tuttua. Välillä huvitutan itseäni näissä tilanteissa sillä, että eivätpähän ainakaan puoleen vuoteen ole miettimässä lastenhankintaa, välillä yritän selitellä, että kyllä tätä vauhtia jaksaa, kun se kiihtyy pikku hiljaa vauvan kehityksen myötä.

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014
2/2 | 

Niinpä. Parasta tuossa tilanteessa oli se, että yksi lapsettomista kavereistani on raskaana.... Hänen näkökulmansa on siis jo muutaman kuukauden kuluttua täysin eri hehe. <3 Kira

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat