Kirjoitukset avainsanalla kritiikki

"Alkaa vaan ärsyttää, kun tämä ei toimi. Mä olen aina aikaisemmin onnistunut kaikessa, pääsin inssistäkin ekalla läpi..."

Ystäväni puhuu yrityksestään tulla raskaaksi. Katson huolestuneita kasvoja ja yritän ymmärtää. Eihän lapsen saamista voi verrata inssiin tai vaikka ylioppilaskokeisiin... Eihän siitä voi puhua edes samassa lauseessa.

Muistan kuitenkin hämärästi, miltä tuntui olla epäonnistumisen pelon vanki. Olin kymppiplussan oppilas koko koulun ajan, en mokannut pistareissa tai unohtanut esitelmiä, olin aina kartalla läksyistä ja kotitehtävistä ja sain järjestään kiitettävän arvosanan kokeesta kuin kokeesta.

Lukion jälkeen lopetin kuitenkin kaiken ja aloin toteuttaa suuria (hassujakin) unelmiani. Muutin ulkomaille, tanssin ja tein teatteria, välillä onnistuin ja välillä epäonnistuin raskaasti, jouduin tekemään supernaurettavia hanttihommia, ja silti joskus rahaa ei ollut edes ruokaan. Lopulta valmistuin kuitenkin Helsingin yliopistosta kääntäjäksi ja siitä parin vuoden kuluttua näyttelijäksi Pariisissa.

Elämä oli vuosia kummallista säätöä, jossa ei ollut muuta punaista lankaa kuin suuri into seurata sydämen ääntä. Menin täysillä unelmia kohti, tein hulluna töitä ja vaikka vuosiin kuului paljon mokailua ja epäonnistumisia, olen ehdottomasti sitä mieltä, että opin tuona aikana paljon enemmän kuin missään muualla.

Opin ottamaan etäisyyttä asioihin ja luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ja kääntyy lopulta parhain päin, mokailu on olennainen osa onnistumiseen johtavaa tietä. Jos joku homma ei toimi, ei sen ollut tarkoituskaan toimia, vaan jotain paljon parempaa on tulossa. (tämä on totta ennen kaikkea rakkauskuvioissa heh). 

Epäonnistuminen on ollut mielessäni myös Time-lehden kiinnostavan artikkelin ( http://time.com/4008357/girls-failure-practice/?xid=tcoshare ) takia. Siinä korostettiin nimenomaan tyttöjen ja naisten vaikeaa ja pelokasta suhtautumista epäonnistumisiin.

Aihetta käsittelee hienosti myös Harry Potter -sarjan kirjoittaja J. K. Rowling Harvardin yliopistossa pitämässään puheessa: 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miten negatiiviseen kritiikkiin pitäisi suhtautua?

Olen julkaissut seitsemän romaania, kirjoittanut kymmeniä kolumneja ja satoja blogitekstejä. Olen lukenut teksteistäni monta ylistävää kritiikkiä, mutta myös monenmonta arvostelua, jossa teksteistäni ei ole pidetty lainkaan. Olen lukenut maan suurimman lehden sivuilta, että kirjoitan kuin SinäMinä -lehden teini ja samaan aikaan saanut viestejä lukijoilta, jotka sanovat kirjoitukseni pelastaneen heidän henkensä. Tiedän siis, että totuus on jossakin hyvien ja huonojen kritiikkien välissä.

Silti halveksivan ja henkilökohtaisuuksiin menevän kritiikin vastaanottaminen on edelleen vaikeaa -  toisaalta onneksi näin, sillä sehän tarkoittaa vain, että herkkyyteni on edelleen hengissä...

Kirjailijana  - tai minkä tahansa luovan työn tekijänä - tajusin kuitenkin jo kauan sitten, että voidakseni tehdä tätä työtä, minun on solmittava itseni kanssa niin sanottu haavoittuvaisuuden diili. Luovaa työtä ei voi tehdä, ellei ole valmis astumaan "areenalle" kaikkien eteen haavoittuvaisena ja aitona itsenään. Ja jos astuu "areenalle" kaikkien eteen haavoittuvaisena ja aitona itsenään, voi olla varma, että jossain vaiheessa tulee turpaan ja kovaa (sori tiukka sanavalinta, mutta näin se vain on).

Siksi tämä työ onkin kokonaisen elämän kattava valinta: haluatko olla rohkea ja luoda uutta, käyttää herkkyyttäsi ja paljastaa pimeytesi? Oletko siis valmis kohtaamaan ennen "areenalle" astumista odottavat ikävät kaverit: pelon, ahdistuksen, epävarmuuden, häpeän...? Ja ennen kaikkea oletko valmis kohtaamaan ne tukahduttamatta omaa haavoittuvaisuuttasi - sillä ainoastaan haavoittuvaisuuden kautta voi todella luoda jotakin uutta.

Olen aiemminkin puhunut blogissa amerikkalaisesta häpeätutkija Brené Brownista. Monet edellä esitetyistä ajatuksista on esitetty upeasti hänen kirjassaan Daring Greatly, suomeksi Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä (Basam Books, 2013, suom. Leena Siitonen).

Kirjan nimi perustuu lainaukseen Theodore Rooseveltilta.

 Lainauksen aika radikaalikin ajatus on tämä: jos et ole "areenalla" taistelemassa pää hiessä ja vaatteet hiekassa omana haavoittuvaisena itsenäsi, mielipiteesi ei kiinnosta minua. TV-ruudun tai tietokoneen näppäimistön takana piileskely on äärettömän paljon helpompaa kuin omien ajatusten tuominen esiin omilla kasvoilla ja omilla sanoilla... Ja yllättäen kun arvostelu tulee toiselta "areenalaiselta", siis ihmiseltä, joka tietää, miltä tuntuu uskaltaa olla todella haavoittuvainen, muuttuu kritiikin muotokin usein paljon rakentavammaksi.

Tässä vielä kiinnostuneille Brené Brownin puhe haavoittuvaisuudesta ja uskaltamisesta luovassa työssä:

Kommentit (4)

1/4 | 

Moi! Olen yhdeksäsluokkalainen tyttö ja teen äidinkielessä tutkielmaa sinusta. Minun täytyisi löytää aineistoa elämäkertaa varten, joten olisiko sinulla antaa jotain linkkejä tai vinkkejä tietojen löytämiseen? Olet sen verran uusi kirjailija, että sinusta ei ole niin paljoa kirjoitettu nettiin. Voit myös kirjoittaa vastaukseesi vaikka jotain perustietoa lapsuudestasi... :) Olisin kiitollinen pikaisesta vastauksesta! :D

2/4 | 

Kommenttini tuntuu jokseenkin hassulta, mutta en silti malta olla jättämättä sitä :) Pidän blogistasi paljon, varsinkin ranskalaisia ja suomalaisia kasvatukseen ja vauvoihin liittyviä eroja on hauska kuulla ja lukea näin itse raskaana ollessa ja tulevaa miettiessä. Mielestäni blogissasi on yksi hieman hupsu piirre, ja se on se, että kirjoituksesi usein alkavat kysymyksellä (kuten tämäkin kirjoitus). Voisikohan siitä tavasta luopua, se tuntuu jotenkin.. turhalta kysymyksenasettelulta :) Kiitos blogistasi! 

4/4 | 

Minua eivät otsikot kyllä ole lainkaan haitanneet. Sitä vastoin on tosi kiva lukea näistä eri kulttuurien törmäyksistä ja pienistä eroista, jotka eivät suinkaan ole toisiaan arvottavia vaan yksinkertaisesti niistä kertovia. On myös mielenkiintoista kuulla, miten ranskalainen lastenkasvatus käytännössä toimii, ihan yhteiskunnallisella tasollakin ja vauva-ajoista alkaen!

 

 

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat