Kirjoitukset avainsanalla lentäminen

Pääsin taas pitkästä aikaa stressaamaan lentämistä yksin taaperon kanssa. Edellisistä matkoista viisastuneena pääsin tällä kertaa onneksi iltapäivälennolle, joka osuu sopivasti välipala-aikaan ja ennen iltaruokaa.

Matkan haastavimmaksi osuudeksi osoittautui kuitenkin jo lähtö kotoa: miten saan roudattua 20-kiloisen matkalaukun, 10-kiloisen tytön ja 8-kiloisen repun yksin portaita pitkin viidennestä kerroksesta alas? Pienen arpomisen jälkeen päädyin istuttamaan tytön syöttötuoliin piirrettyjen ääreen ja "juoksemaan" itse alas matkalaukun kanssa. SItten palasin hakemaan tytön ja repun. Hiki oli pinnassa jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Olin varannut taksin ennakkoon, ja se odottikin meitä jo valmiiksi talon edessä. Kuski oli ystävällinen ja huolehti tytön tyylikkäästi turvaistuimeen. Automatka kentälle sujui iisisti ja tyttö nukkui koko matkan - toivoin salaa, että unta riittäisi vielä koneeseenkin.

Taksista ulos astuttaessa alkoi säätämisen vaihe kaksi. Vauvan kantoreppu päälle, reppu selkään, takki päälle, vauva irti turvaistuimesta ja kantoreppuun. Onneksi mukava taksikuski nappasi tytön tottuneesti syliin, jotta sain koko settini kokoon, hän painoi lähtiessämme tytön poskelle vielä pienen suukon.

Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin.

Lapsen saaminen on opettanut minulle ns. tervettä itsekkyyttä, josta en aikaisemmin uskaltanut oikein unelmoidakaan, mutta kun matkustaa yksin pienen kanssa, ottaa kyllä mielellään vastaan kaiken mahdollisen avun. Kun siis saavuimme lähtöselvitystiskille, jonka edessä kiemurteli kymmenien metrien jono, päätin pokkana marssia suoraan priority-tiskille, jonka edessä seisoi vain muutama hassu tyyppi. Siirto osoittautui oikeaksi, koska virkailija lupasi kaiken lisäksi varata meille myös viereisen paikan koneesta (jossa oli siis tyhjiä paikkoja), jotta voimme rauhassa levittäytyä pussukoiden ja Puppe-kirjojen kanssa häiritsemättä muita. Tässä muuten hyvä vinkki tulevaisuuden varalle: virkailijalta voi kysyä mahdollisuutta viereisen paikan varaamisesta, jos kone ei ole tulossa täyteen.

Kello oli 13.40 Edessä oli suosikkivaiheeni: turvatarkastus, jee!

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaikka edellinen lentomatka nyt jo 1-vuotiaan beben kanssa olikin melkoinen horror-kokemus, löysin tällä viikolla jälleen itseni Finnairin lennolta pieni tyyppi sylissäni. 

Tällä kertaa olin miettinyt matkustusajankohtaa tarkemmin kuin edellisellä kerralla, olin valinnut lennon keskellä viikkoa ja keskellä päivää siten, että kone olisi mahdollisimman tyhjä ja tyttö mahdollisimman hyvässä vireessä. Suunnitelma toimikin hyvin, koska saimme tytön kanssa kokonaiset kaksi tyhjää paikkaa viereemme, mikä helpotti laukun tonkimista ja muuta yleistä sähläystä selvästi.

Ajoitin myös tyylikkäästi välipalahetken hetkeen heti koneen nousun jälkeen ja, kun tyttö söi hyvällä halulla hedelmäsoseet ja jugurtin, aloin jo olla aika tyytyväinen itseeni ja uuteen lentotaktiikkaani. Etenkin kun osasin väsätä lentoemännän lainaamasta huovasta tytölle ja minulle pienen päikkärimajan, jossa saimme molemmat nukuttua melkein 45 minuuttia. Huopa siis vaan oman pään yli ("Le ridicule ne tue pas" niin kuin ranskalaiset sanovat, eli naurettavuus ei onneksi tapa) ja polvien päälle niin että tyttö jää huovan alle "telttaan", koneen kirkkaat valot jäävät kivasti piiloon ja majassa saa paremmin unen päästä kiinni.

Alkulennon jälkeen alkoikin sitten taas tuttu kitinä, mikä ei kuitenkaan ole mitään suoraan huutoon verrattuna (vrt. edellinen soololentoni tytön kanssa). Selailimme Blue Wings lehteä, nauroimme siinä näkyville Muumi-mainoksille ja Stubbin leveälle hymylle, kurkimme välillä penkkien yli muita matkustajia ja kuuntelimme ihmeissämme muiden samalla lennolla itkevien vauvojen ääniä. Vauvojen yhteisessä itkukonsertissa ei yhdellä äänellä ollutkaan niin väliä, eikä kukaan tällä kertaa tuhahdellut paheksuvasti.

Perille saavuttiin kaiken lisäksi 20 minuuttia etuajassa.

Kommentit (0)

Traumaattisesta kokemuksesta oppineena tässä parit vinkit sylilapsen kanssa lentämiseen.

1. Älä lennä yksin sylilapsen kanssa.

Hehe. Siis jos se vain on mahdollista. Pyydä kaveri / lapsen toinen vanhempi / muu sukulainen mukaan. Tai ystävysty vierustoveriisi koneessa - tämä tietenkin varsin haastavaa lapsen kanssa hehe, moni on kauhuissaan jo tajutessaan joutuneensa potentiaalisen huutajan viereen.

2. Lennä mieluummin aamulla kuin illalla.

Väsyneen vauvan on illalla vaikea nukahtaa valoisaan ja meluisaan koneeseen. Seurauksena on huutoa, paljon huutoa.

3. Hengitä. 

Saat yhteyden lapseesi ja omaan itseen. Kaikki on hyvin, kyse on vain yhdestä lennosta eikä kukaan tiettävästi koskaan ole kuollut lapsen itkuun... Et lopulta ole vastuussa tai voi oikeasti vaikuttaa muiden tunteisiin tai mielialoihin.

4. Varaa perustavarat (passit, maihinnousukortit, tutti, unilelu ja muut toimivimmat lelut...) esim laukun sivutaskuun, josta saat ne vedettyä mahdollisimman helposti esiin.

5. Huolehdi omasta hyvinvoinnista: käy vessassa, syömässä ja juomassa ennen lentoa, koska kaikki tämä on lennon aikana vaikeaa, kun vauva on jatkuvasti sylissä.

6. Älä ala pyydellä anteeksi kanssamatkustajilta.

Vauva on vauva on vauva. Ne jotka eivät sitä tajua, eivät todennäköisesti osaa myöskään arvostaa anteeksipyytöjäsi. (Etkä sitä paitsi ole tehnyt mitään väärää...)

7. Ota lentokentältä taksi kotiin / hotelliin tai pyydä kaveria hakemaan autolla. 

Olet lennon jälkeen todennäköisesti aika poikki, olet taksimatkasi ansainnut.

Voilà. Usein, esim. työn vuoksi, yksin vauvan kanssa lentävillä on varmasti vaikka mitä muita vinkkejä. Olisi kiva kuulla niitä!

Kommentit (3)

1/3 | 

Niin tuttu tilanne. Meillä neiti lensi ensimmäisen kerran 3kk ikäisenä ja sen jälkeen tasaisin väliajoin. Onneksi hän oli rento markustaja ja yleensä nukkui lennolla eikä häiriintynyt pienestä. Hän oli kyllä yli vuoden ennen kuin uskaltauduimme kaksin koneeseen. Silloin viihdyttäminen oli jo isompi ongelms kuin itku. Miten pitää vilkas taapero penkissään 4 tuntia. Huoh!

Yksi loistava vinkki jonka sain oli syöttää lasta nousujen ja laskujen ajan. Juotin maitoa vauvalle aina koneessa. Koska silloin vauva nielee ja korkeuden muutos ei tunnu niin pahalle. Ja jos mahdollista venytin aikatulua niin että syöminen ja nukkuminen normi rytmissä osuivat lennolle. Käytin myös "korva tulpia" ja räsyjä pimentääkseni vauvan ympäristöä.

Oma rauhallisuus on kyllä kaiken a ja o. Meillä aina mies sai vauvan nukkumaan tai köllimään onnellisena kun minunsylissä lapsi kitisi ja oli rauhaton. Taisi johtua siitä että jännitin itse tilannetta. Mieheni on viilipytty joka ei hermostu mistään.

 

Mirka
2/3 | 

Olemme tulossa Pariisiin lomalle muutamaksi päiväksi, ja kiinnostaisikin miten sylivauvan kanssa suhtaudutaan tilattaessa taksia. Onko turvaistuin oltava mukana, jotta taksit ottavat kyytiin?

Beben kanssa yksin lentäminen voi olla jännittävä kokemus...

Vauva itkee. Ja itkee. Ja itkee. Itkee. Ja huutaa. Ja huutaaaaaaaaargh! Käännyn katsomaan takanani karjuvaa kakaraa, mutta näenkin oman lapseni itkusta punaiset kasvot ja itseni hämmentyneenä yrittämässä pitää tuttia vauvan suussa.

Olen lentomatkustajavuosieni aikana ollut niin monta kertaa tuo edessä istuva ärsyyntynyt huokailija, että nyt kun roolit ovat vaihtuneet, olo on todella kummallinen.

Lensimme beben kanssa kahdestaan Helsingistä Pariisiin. Lento kesti kaksi ja puoli tuntia, joista tyttö huusi tunnin. Lopulta itkin jo itkekin väsymyksestä ja harmista. Erityisen ikäviltä tuntuivat joidenkin kanssamatkustajien ilkeät kommentit ranskaksi (näytän liian suomalaiselta, että minun voisi arvata ymmärtävän ranskaa). Pariisiin paluu alkoi oikein paukahtaen: ai niin, täällä on tällaista, ihmiset voivat ilkeillä ihan vain lämpimikseen.

Bebe nukahti lopulta, mutta heräsi tietenkin aina hetkeksi itkemään, kun lentoemännät alkoivat kaiuttimisssa mainostaa kärryistä myytäviä erikoisryppyvoiteita ja Muumi-kuulakärkikyniä (ostaako näitä tavaroita oikeasti joku lentokoneesta?!) tai kun kapteeni mumisi sukkaansa urheilusukkaenglannilla jotain täysin käsittämätöntä säästä ja lentokorkeudesta...

Plääh. No nyt on päällä Suomestapaluu-masennus. Se jonka kaikki ulkosuomalaiset tuntevat paremmin kuin hyvin: Mitämätäälläteen? Mikämuavaivaa? Kaikkionväärintäällä. VihaanRanskaarakastanSuomea. Kukaaneitajuu...

Hoidoksi suositellaan: kaksi pussia salmiakkia, Fazerin sininen suklaalevy ja iso läjä suomalaisia itketysbiisejä 

Esimerkiksi tämä: 

Kommentit (6)

1/6 | 

Voi ei, sydämessä jotenkin muljahti ikävästi tätä lukiessani. Oma hermostuminen (myös itkeminen) on täälläkin tuttua. Näissä tilanteissa "koko maailma on täynnä lehmänhermoisia, itsensä hallitsevia, tilanteen koossapitäviä äitejä" ja olet itse ainoa epäonnistuja : - )

Sylilasta ei kannata viedä lentokoneeseen muuta kuin pakottavista syistä, kuten sinäkin teit. Itse tein aikanaan päätöksen olla lentomatkustamatta ennenkuin nuorempi lapsista on 3v. Lopulta lensimme ekaa kertaa, kun kuopus oli 6v. Päätös oli jälkikääteenkin katsottuna oikea. Minua ei muiden itkevät lapset häiritse, mutta on raskasta olla se, jonka lapsi itkee.

Itse istuin keväällä 6,5h vauvakuoron ympäröimänä lomalennolla. Meidän sijoitetaan lapsiperheenä muiden lapsiperheiden keskelle, vaikka omat lapsemme ovat jo hiljaisia, lukemiseen ja elokuviin keskittyviä. Itseäni vauvakuoro lähinnä nauratti, mutta tarjosin myös apuani koneessa.

Tuo oli yllätys, että ranskalaisetkin suhtautuvat negatiivisesti itkevään lapseen. Keskustelupalstoilla vallitsee käsitys, että tämä on lähinnä suomalaisten ongelma. Lapsivapaat hotellit ovat huippusuosittuja ja lapsivapaita lentoja vaaditaan.

Voit lohduttautua sillä, että kokemuksesi ei välttämättä toistu koskaan. Lapsi kasvaa ja kehittyy nopeasti. Ensi kesänä hän katsoo jo uteliaana ympärilleen ja hänelle voi keksiä tekemistä.

reippaiden lasten äiti

 

 

 

 

2/6 | 

Joo, todellakin kotiin paluu pelottaa! Alkuviikolla lennetään Suomilomalta takaisin 3v ja 6kk lasten kanssa Oulu- Hki, Hki-Paris. Tulomatka sujui suht hyvin, mutta eihän näistä koskaan tiedä. Esikoinen huusi ekalla kerralla lähes koko loputtomalta tuntuneen lentomatkan kotimaahan, mutta sen jälkeen lennot on menneet hyvin. Onneksi. 

Hyvin olet tiivistänyt ulkosuomalaisen fiilikset ja täytyypä vielä poiketa suklaa ja salmiakki ostoksille, ettei lopu herkut heti kesken, kun masennus kuitenkin iskee kotona Ranskassa.. 

Tsemppiä. 

t. ranskansuomalainen äiti

 

 

 

4/6 | 

Puoleentoista vuoteen kaikki meni vielä kohtuullisen hyvin, mutta nyt viimeisen reissun aikana (lapsi melkein 2-v.) päätin, etten enää matkusta sen kanssa mihinkään ennen kuin se saa aivot. Eli ainakaan vuoteen. Karmeaa kun liikkuu jo, on kova oma tahto, ei mitään kykyä ajatella järkevästi... mutta osaa kuitenkin huutaa kun iskee väsytuskaantuminen. Tai kun ei millään haluaisi istua nousun aikana paikoillaan vöissä.

Tsemppiä, jokainen lasten kanssa matkustanut on ollut samassa tilanteessa. Loput mulkoilijat voi jättää omaan arvoonsa.

Vierailija
6/6 | 

Suomestapaluu-ahdistus on niin tuttua! Minulla se on vieläkin päällä kuukausi paluun jälkeen...

Toinen ulkosuomalaisen tunne on suomeenpaluu: tulee yleensä tippa linssiin, kun katselee Suomen etelärannikon saaristoa lentokoneesta. Niin paljon kaunista luontoa!

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat