Kirjoitukset avainsanalla 13.11.2015

Pariisissa katutaide heijastelee aina kaupungin tunnelmaa. Niin nytkin.

Robert Doisneaun valokuvan Le baiser de l'hôtel de ville haavoittuneet rakastavaiset on oma suosikkini.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Shokin jälkeen päälle kaatuu masennus ja pinnan alla piileskelee pelko.

Metrossa matkustajia on vähän, poliiseja, turvamiehiä ja sotilaita paljon. Hallien kauppakeskuksessa saan esitellä laukkuni sisältöä ja takin alla olevaa villapaitaa turvamiehille kolme kertaa. Tunnelma on jännittynyt. Juna kulkee hitaasti, jokainen epäilyttävä paketti tai laiturilla vähän pidempään seisoskeleva tyyppi tarkistetaan.

Jos nyt joku huutaa juoskaa, juoskaa, paniikki pamahtaa päälle sekunnin murto-osassa. Se on nähty viime päivinä jo useaan otteeseen. Onneksi joka kerta kyseessä on toistaiseksi ollut väärä hälytys.

Jossain vaiheessa huomaan käveleväni kauppakeskuksen käytävää kymmenen luotiliivein varustetun, raskaasti aseistetun sotilaan ympäröimänä. Itku kuristaa kurkkua. Tähänkö on siis tultu?

Väsymys on valtava. tuntuu että voisin nukkua vuoden. Tämä stressi on jotain muuta kuin se tavallinen lastenhoidon, työasioiden ja kotitöiden sekoitus, joka yleensä painaa hartioita. On opittava elämään uhan kanssa, on opittava elämään pelon kanssa, ettei joudu kauhun valtaan.

Mutta Pariisi on vahva ja pariisilaiset yhdessä. Jos jotain olen viime päivinä tajunnut niin sen, että ihmisen luontainen reaktio pimeään vihaan on rakkauden ja rauhan valo. En aisti vihan häivääkään koko kaupungissa, ihmiset ovat surullisia, toivovat vain ja ainoastaan rauhaa. Pariisissa elävät yhdessä eri uskonnot ja kansallisuudet, eri taustat, eri maailmankatsomukset. Tämä tragedia on yhdistänyt meitä vain entisestään.

Hyvä esimerkki tästä on vaimonsa menettäneen Antoine Leirisin kirje terroristeille:

Lopuksi vielä Chrys Nammourin kaunis kappale Paris se relève. Se kuvaa hienosti valon vastarinnan tunnelmaa täällä nyt.

Kuvat ovat rue de Charonnen Belle Equipe -ravintolan edestä, jossa 19 ihmistä menetti henkensä.

 

 

 

Kommentit (2)

Laura P
1/2 | 

Tunnistan hyvin kuvaamasi tunteen. Mietin kovasti, millä tavoin turvallisuudentunne palaa. Tarvitaanko aikaa, analyysia, uusien terroristien kiinni saamista – vai vain loputtomia kävelyjä tutuilla kaduilla, niiden neutraloimista sillä tavoin? Lisää kynttilöitä ja kukkia, taidetta, vapautta – vai lisää poliiseja? Toistaiseksi tuntuu, että kaikki ihan tavallinen meinaa pelottaa. Hyvä otsikko postauksellasi.

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014
2/2 | 

Kiitos kommentista, Laura. Itse olen käynyt läheisillä tapahtumapaikoilla nyt monena päivänä, tekee hyvää nähdä, kukkien valtameri, kynttilät ja esimerkiksi Bataclanin edessä laulavat ihmiset. En tiedä, palaako turvallisuudentunne enää samanlaisena, mutta periksi ei anneta, elämä voittaa. Voimia teillekin! <3 Kira

Järkyttyneen, hiljaisen lauantain jälkeen valoisampi sunnuntai. Syysaurinko paistaa Pariisissa niin kirkkaasti, että lopulta kukaan ei pysty noudattamaan viranomaisten suositusta pysyä sisätiloissa.

Kun lauantaina lähes kaikki ravintolat, baarit ja kahvilat olivat joko kiinni tai täysin tyhjiä, tänään Pariisi syttyi jälleen elämään. Ihmisiä oli meidän 11. kaupunginosassa - kolmen iskupaikan korttelissa - alkuillasta kaikkialla. Perheitä, vanhuksia, lapsia, terassit täynnä illallistavia tai aperitiivioluista nauttivia pariisilaisia. 

Kävelemme iskupaikoille, joita on vaikea enää edes erottaa kukka-ja kynttilämeren alta. Bataclan-teatterin edusta on suljettu liikenteeltä ja jalankulkijoilta, mutta suoja-aitojen edessä on monta muistoalttaria.

Tunnelma on erilainen kuin Charlie Hebdo- ja Hyper Cacher -iskujen jälkeen, sillä Pariisi on saanut edellisiäkin kovemman iskun suoraan sydämeen, mutta silti usko valon ja vapauden voittoon on horjumaton. Pariisi on vapauden symboli, tasavallan arvot -  vapaus, veljeys, tasa-arvo, mutta myös rakkaus, ilo, leikki, kulttuuri, keskustelu ja huumori - ovat totta, niitä on puolustettava. Muuta ei voi. Kauhu ja terrori eivät saa voittaa.

FLUCTUAT NEC MERGITUR on Pariisin tunnuslause ja nyt osuvampi kuin koskaan ennen. 

Paris est libre - Pariisi on vapaa. 

PS. Jostain syystä valokuvien lisääminen ei tänä viikonloppuna ole toiminut blogialustalla, laitan tänne kuvia mahdollisimman pian

Kommentit (0)

... Kannamme rattaat Saint Ambroisen metroaseman portaita alas ja ajamme metrolla kotiasemalle parin pysäkin päähän.

Lähden käymään kaupassa sillä aikaa, kun mies antaa tytölle iltapalaa. Ostan valtavan kokoisen suklaajoulukalenterin, pikkupullon viiniä, talouspaperia ja jugurttia. Työnnän ostokset reppuun ja kävelen kotiin. Pysähdyn hetkeksi sisäpihalle ennen kuin kiipeän viisi kerrosta portaita ylös. Katson taivasta ja yritän hengittää rauhassa: viikko on ollut pitkä ja stressaava, tyttö on ollut taas kipeä ja olen menettänyt pari työpäivää häntä hoitaessani.

Kiipeän portaat ylös ja kuulen jo käytävästä tytön itkun. "Mitä täällä tapahtuu?" kysyn kireästi.

"Kaikki on hyvin, pieni on vain väsynyt", mies vastaa ärtyneesti.

Annamme tytölle vielä nenäsuihketta ennen kuin hän menee nukkumaan, hän huutaa kuin olisi suuremmankin kidutuksen kohteena. Lasken hänet sänkyyn ja sanon, niin kuin joka ilta, että kaikki on hyvin, että hän on turvassa, että me rakastamme häntä aina. 

Suljen oven. Tyttö nukahtaa heti. Kello  on 19.30.

Alamme valmistaa illallista. Katan pöydän ja avaan telkkarin. Syömme pizzaa ja juomme punaviiniä.

"Huh, mikä päivä!"

"Joo, mutta nyt voidaan levätä." 

"Katotaanko se fudismatsi?"

"Mikä? Ai joku ystävyysottelu vai? Äh, Saksa voittaa kuitenkin tai sitten se on tasapeli. Benzema ja Valbuena on sitä paitsi poissa."

"Saksa on silti maailmanmestarijoukkue, katotaan nyt vaan"

"No okei, ihan sama", vastaan ja alan selata Facebookia puhelimessa.

Ottelu on pitkään maaliton, puolen tunnin pelin kuluttua yleisöstä kuuluu outoja pamahduksia. Peli jatkuu, Ranska tekee maalin.

"Kato nyt, mitä mä sanoin, meillä on hyvä joukkue tänä vuonna."

Facebookissa silmiini osuu Pariisissa asuvan suomalaisen kaverini Henrin postaus. Linkki BFM-uutiskanavan uutiseen ammuskelusta Pariisissa.

"Hei, mikä tää on? Laita BFM päälle, voit jättää matsin pikkuruudukuksi kuvan päälle, jos haluat."

Kello on 22.30. Uutiset alkavat valua päälle. Kolme ammuskelua ympäri Pariisia, Bataclan-konserttisalissa panttivankeja, Stade de Francella pommi.

"Mä kuulin sen pamahduksen äsken!" 

"Just äsken käveltiin Bataclanin ohi!"

Päivitän Facebookiin uutisen järkyttyneenä kello 22.35.

Tuijotamme televisiota mitään sanomatta. Nyt se on tapahtunut. Jatkoisku, josta on varoiteltu. Presidentti Hollande puhuu suorassa lähetyksessä kansalle keskellä yötä. Barack Obama kommentoi. 

Iskuja on yhteensä kuusi eri puolilla Pariisia. Lähin on noin kahden minuutin kävelymatkan päässä kodistamme.

Poliisi rynnäköi Bataclaniin pelastaakseen panttivangit. Päivitän Twitteriin tietoa. 

Yhden jälkeen rynnäkkö on ohi. Uutiskanava kertoo poliisin vahvistaman tiedon: Bataclanissa on noin sata kuollutta.

Purskahdan itkuun. Ei tätä. Ei.

Kello on kaksi yöllä. Nukahdamme hetkeksi. Tyttö herää kuudelta.

 

Kommentit (2)

Laura P
1/2 | 

Moi Kira, kiitos näistä teksteistä. Olemme itse tässä kympissä, myös parin minuutin päässä yhdeltä murhapaikalta, ja aika järkyttynyt tunnelma. Tekee hyvää lukea toisten tekstejä aiheesta. (Kirjoitin itsekin, jos kiinnostaa niin täältä löytyy: lauraporsti.com) Hyvää, rauhallista sunnuntaita!

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat