Bebellä on nuha.
Imen letkulla tyttäreni nenästä räkää keskellä yötä.
Tyttö karjuu ja katsoo minua nenänpuhdistusoperaation keskellä syyttävästi: "ja minä kun luulin, että sä olet mun puolella".
Niistäjä on hyvä keksintö, mutta toivon silti, että perheemme pääsee mahdollisimman pian eroon nuhasta. Ja ulkona valuvata kevätsateesta.
Väsyttää... Tänään on tällainen päivä. Ehkä ensi yönä taas nukutaan.
Suomalaisille tärkeä rehellisyys ei taida ranskalaisille olla lainkaan yhtä iso juttu.
Säännöt on tehty rikottaviksi.
Siinä yksi ensimmäisitä Ranskassa oppimistani asioista.
Oli vuosi 1997 ja internet vasta lapsenkengissään - ainakin Pariisin Sorbonne Nouvelle -yliopistossa siitä oli tuskin kuultukaan. Opiskelijakortin saamiseksi tarvittiin ranskalaiseen tyyliin (tämä ei ole 18 vuodessa muuttunut mihinkään) lähes polvenkorkuinen kasa erilaisia papereita ja todistuksia isoisän syntymätodistuksesta värisokeustestidiplomiin. Liioittelen vain vähän.
Yksi vaadittavista papereista oli kaikille 90-luvulla Euroopassa pidempiä aikoja viettäneille tuttu sosiaaliturvalomake E111. Olin tietenkin hakenut ennen Ranskaan lähtemistä Kelasta kyseisen lomakkeen ja saanut siihen leiman ja kaikki muut tarvittavat tilpehöörit. Mutta kun ojensin paperin tunkkaisen opintotoimiston pelottavan iättömän näköiselle tädille, hän pudistikin vain tyytymättömänä päätään: "Non, mademoiselle, tämä ei käy."
Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun näin ilmeen ja kuulin lauseen (sama tilanne toistuu nimittäin nykyään elämässäni Pariisissa lähes joka viikko ainakin jossain muodossa), otin sen täysin todesta ja aloin heti noloissani taitella lomaketta takaisin laukkuuni. "Voimassaoloajan on oltava ensi vuoden loppuun", täti lisäsi välinpitämättömästi ja alkoi jo selailla edessään olevia muita paperereita.
Vilkaisin lomaketta ja huomasin, että oma E111-paperini oli todellakin voimassa vain ensi vuoden elokuuhun, toisin sanoen lukuvuoden loppuun.
Poistuin toimistosta noloissani (en muuten enää käsitä, miksi ajattelin, että minun pitäisi olla tilanteessa jotenkin nolostunut, ajatus tuntuu nykyään täysin oudolta...) ja palasin pähkäilemään ongelmaani torakoiden täyttämään opiskelijahuoneeseeni.
Käytin seuraavat kaksi viikkoa siihen, että yritin soittaa alakerran puhelinkioskista (kyllä, vuosi oli 1997) Suomeen ja selvittää, miten voisin saada rakkaan lomakkeeni voimassaoloaikaa pidennettyä neljällä kuukaudella. Suomessa ei kuitenkaan taivuttu: "E111-lomake myönnetään vain vuodeksi kerrallaan, olen pahoillani", Kelan virkailija vastasi minulle ystävällisesti mutta päättäväisesti.
Ehkä Pariisin ilmassa on jotakin erilaista, tai ehkä tunnelma tarttuu sekavista liikenneympyröistä... Jokin oli kuitenkin jo parin Pariisin-viikon aikana ehtinyt muuttua minussa.
Nappasin korjaustussin käteeni ja sottasin lomakkeeni päivämäärästä elokuun kahdeksikon piiloon. Annoin tussin valkoisen tahran kuivua ja piirsin sen päälle pokkana numeron kaksitoista.
Voilà. Nyt E111-lomakkeeni oli kuin taikaiskusta voimassa vuoden loppuun!
Seuraavana päivänä palasin pelottavan iättömän näköisen toimistontädin luo ja ojensin hänelle vanhan lomakkeeni. Hän vilkaisi lomakkeeseen kökösti sotattua uutta voimassaolopäivämäärää ja vastasi minulle hymyillen: "Täydellistä, mademoiselle".
Me molemmat tiesimme, mitä olin tehnyt.
Ruotsissa 5. vuotta asuvana olen huomannut vähän samaa. Sääntöjen noudattaminen on pakollista vain pelottaville vieraille ihmisille sekä sellaisille joista ei pidä. Omaa itseä, kavereita tai sukulaisia säännöt eivät koske. Tämä toimii erityisen hyvin työelämässä kun mietitään ketä palkataan tai ylennetään. Äiti ja luokaopettaja siis huijasivat sinua, ei tarvitse olla rehellinen! Vain tyhmät jotka vapaaehtoisesti haluavat jäävät ilman kaikkea kivaa elämässä ovat rehellisiä. :P
No tämähän on aivan päivän selvää suomessakin. Suomessa kun on kahdenlaisia ihmisiä. Ne jotka pärjää ja ne jotka ei. Eli ne jotka saa työpaikat ja pitää ne YT-neuvotteluissakin ja ne jotka ei saa töitä ja lentää YT-neuvotteluissa ulos ekana.
Joo Ranskassa juurikin liittoidutaan henkilökunnan kanssa byrokratiaa vastaan, ja yritetään usein yhdessä jotenkin etsiä vaihtoehtoja. Mottona tuntuu olevan, että jos jokin ei ole varsinaisesti kielletty - on se varmasti sallittu.
Suomessa henkilökunta tuntuu enemmänkin olevan byrokratian temppelin vartijoita, ja joustoa ei ole vaikka jotain juttua ei olisikaan kielletty tai tarkasti ohjeistettu. Tuntuu että Suomessa on ihan luonnollista, että administraatiota yms. saa vaikeuttaa koska joku kieltävä pykälä ei ole on täysin selvä. Loppupeleissä Ranskassa saa aina (tai melkein) jutut neuvoteltua, Suomessa ei.
Tähän rehellisyyteen vielä. Tässä yhtenä päivänä uudistin ansiolutetteloa yhdessä ranskalaisen mieheni kanssa. Kehittelimme sanamuotoja yms, ja yritimme löytää juuri parhaat palat työpaikan nappaamiseen. Ehdotin CV:n pientä lisäystä, molemmat olimme sen puolesta, ja sitten hän sanoin "en plus c'est vrai" (kaikenlisäksi tämä on totta). Aloimme kumpikin nauramaan, niinpä niin, kertoo jotain ranskalaisesta CV ja työhaastiskulttuurista. Kaikki tuntuu olevan "gonflé "(turvotettu), ja jos joku on oikeasti totta, on se erikoismaininnan arvoista.
:D
Kiitos kommenteista!
Tosiaan tuo "en plus c'est vrai" -lause on tullut tutuksi täällä, ja huomaan käyttäväni sitä itsekin vähän liian usein hehe.
Valoisaa kevättä kaikille!
Ajatuksia vaali-iltana Pariisissa...
Ranska äänesti tänään kantonivaaleissa, ja ensimmäisiä tuloksia tutkitaan vaalivalvojaisissa nyt lähes jokaisella tv-kanavalla. En lähde tässä ruotimaan tuloksia, mutta keskustelua katsellessa nousevat väkisinkin mieleen Suomen ja Ranskan poliittisen keskustelutyylin erot.
Ranskassa asuvat suomalaiset kaverini postailivat naureskellen viime viikon suomalaisia vaalitenttivideoita facebookiin; miten se reipas väittely voikin olla niin vaikeaa. Ranskassa väittely on väittelyä, kukaan ei pyydä tai oikeastaan annakaan puheenvuoroa, se on itse otettava. Silti puheenvuorojen on oltava selkeitä ja hyvin rakennettuja, omaan juttuun on uskottava täysillä, muuten viestiä ei saa läpi mitenkään. Konsensuksesta ei ole kuultukaan, mielipide-eroja mieluummin korostetaan kuin kavennetaan.
En tosin väitä, että Ranskan tyyli olisi suomalaista parempi...
Ranskassa olen myös itse joutunut usein tilanteeseen, jossa keskustelukumppanin arvot ja mielipiteet ovat täysin erilaisia kuin omani. Nopeasti ajateltuna voisi kuvitella, ettei se ole erikoista tai harvinaistakaan, mutta kun todella istuu illallispöydässä ihmisen kanssa, joka vaatii perusteluja omasta mielestäni itsestäänselville ajatuksille esimerkiksi miesten ja naisten tai rikkaiden ja köyhien välisestä tasa-arvosta, voi toimivia argumentteja ollakin yhtäkkiä vaikea löytää. Silti uskon, että jokaiselle tekisi hyvää joutua edes kerran vastaavaan tilanteeseen. On terveellistä testata omia argumentointitaitoja tiukassa tilanteessa, muuten voi helposti tuudittautua - tavallaan toki miellyttäväänkin - ajatukseen siitä, että kaikki ajattelevat asioista tismalleen samalla tavalla kuin minä ja ystäväni. Oman kokemukseni mukaan ranskalaiset myös arvostavat nimenomaan hyvää keskustelua ja taitavaa argumentointia, päämääränä ei lopulta olekaan saada toista muuttamaan mieltään (jos se ylipäätään ikinä on mahdollista...).
On todella taiteenlaji kyetä kuuntelemaan rauhassa, mitä asioista täysin eri tavalla ajattelevalla on sanottavanaan. Kiusaus puhua päälle tai esittää välitön vaihtari on suuri. Vaatii malttia kuunnella loppuun ja esittää vielä pari lisäkysymystä, ennenkuin tuo oman kantansa esille. Joskus voi jopa jättää oman kantansa sanomatta.
[Itse asiassa nykysuomalaisen huonon kuuntelemisen taito ei rajoitu pelkästään eri mieltä oleviin. Olen huomannut, että monesti myös hauskan tai erikoisen jutun kertoja ei saa mielenkiintoa omalle tarinalleen, vaan kuulijat regoivat kerrottuun omalla vastajutullaan]
Mutta vielä eri mieltä olevista. Taitoa kuunnella, sietää ja jopa ymmärtää voi kehittää itsessään. Itse saatan muuttaa jopa mieltäni, jos mielipiteen esittäjä on tarpeeksi vakuuttava, looginen ja esittää asiaan jotakin sellaista, jota en ole tiennyt tai ymmärtänyt ajatella. Tosin harvoin siinä ja silloin tunnustan muuttavani kantojani, mutta teen sen kuitenkin.
Oma ystäväpiirini ei ajattele asioista samalla tavoin. Tiedän aika hyvin kipupisteet ja saatan kiusata. Esim. yhdelle on homoliitot täysin punainen vaate. Itselleni aihe on lopen kyllästynyt evvk ja sohaisen välillä piruuttani ampiaispesään. Hänen ehdottomuutensa huvittaa minua.
On kuitenkin sanottava, että eriävien mielipiteiden aallonharjan takaa edellytän läheisiltä ystäviltäni samankaltaista arvomaailmaa. Minun olisi vaikea hyväksyä ystäväkseni huumeidenkäyttäjää, prostituoitua, kännissä ajelevaa tai uskonnollista kiihkoilijaa.
reippaiden lasten äiti taas
Totta. Juuri keskustelutaitojen puute minua Suomessa harmittaa, ja sosiaalisessa mediassa se vielä korostuu. Ajatellaan, että keskustelu on ylipäänsä mahdollista vain samanmielisten kesken. Muuten se menee riitelyksi. Joko pelätään, että se menee, tai sitten se oikeasti menee, sillä jos joku on eri mieltä, ei osata enää keskustella kunnioittavasti, argumentteja puolin ja toisin kuunnellen ja edes yrittäen ymmärtää. Ei, heti ollaan henkilökohtaisella ite oot tyhmä -tasolla, eikä eri tavoin ajattelevalle osata enää olla edes asiallisen ystävällisiä (käytöstavat unohtuvat heti). Näin ainakin somessa ja vähän muutoinkin. Muualla ihailenkin juuri ihmisten kykyä todelliseen keskusteluun niin, että vaikka asioista oltaisiin kovastikin eri mieltä, huumori ja käytöstavat usein säilyvät. Ja silloin voi oppia jotain uutta itsekin! Omat itsestäänselvyydet olisi niin hyvä joskus kyseenalaistaa. Ja muistaa, että vaikka SUomi on usein yhden totuuden maa, maailmassa on valtavasti muitakin mielipiteitä.
Saastehiukkasten määrä on taas ollut koholla Pariisissa.
Eilisen joogapostaukseni jälkeen huomasin, että urheilua suositellaan välttämään lähipäivinä Pariisin alueella korkean ilmansaastetilanteen takia.
Julkisilla liikennevälineillä liikkuminen on nyt viikonloppuna ilmaista, ja jos tilanne jatkuu samanlaisena, maanantaina vain autot, joiden rekisterikilven luku on parillinen, saavat liikkua kaupungin alueella, jotta autoilua saataisiin vähennettyä edes hetkeksi.
Noin vuosi sitten ilmansaastetilanne oli Pariisissa aivan yhtä paha, aurinkoiset, lämpimät päivät ja kylmät yöt kuulemma pahentavat saastehiukkastilannetta. Viime vuonna muistan tunteneeni ilman saastuneisuuden selvästi raskaana ollessani: väsytti entistä enemmän ja oli vaikea hengittää. Tällä kertaa en ole suurta eroa huomannut, vaikka olen kyllä käynyt vaunulenkillä vauvan kanssa ihan samaan tapaan kuin yleensä...
Huoli ympäristöstä ja ilmanlaadusta on kyllä usein täällä mielessä, vaikka Pariisi onkin kehittänyt viime vuosina ekologisia liikennevälineitään: Vélib-pyörät ovat edullinen ja todella kätevä tapa liikkua kaupungissa, ja pari vuotta sitten sen rinnalle kehitetty sähköautojen Autolib on loistava keksintö sekin: omaa autoa ei Pariisissa todellakaan tarvita, kun lähitolpalta voi vuokrata pariksi tunniksi oman sähköauton.
Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.
Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com
Seuraa minua Bloglovinissa.
